Mitä kerron tarttolaisille?

Kevät koitti ja ikkunanpesu. Meidän talossamme on vielä vanhat vedetyt ikkunalasit. Ne aaltoilevat ihanasti, ovat kirkkaat, aivan kuin kristallia. On hauskaa liikutella päätä tässä läppärin ääressä ja katsoa noita lasin takana muovautuvia vasta silmuilla olevia sireenin ja vaahteran oksia. Taivas on sininen. Menen ulos. Etsiydyn mustan hollantilaisvärisen sähköpyöräni äärelle ja avaan lukkoa. Olen juuri lähdössä pienelle metsäntarkastukselle keskuspuistoon. Puiston suhteen minulla on saavutettu etu. Tai isoisäni sen jo saavutti 90 vuotta sitten. Minä sitten olen hieman täydentänyt saavutusta. Minulla sattuu olemaan yhteistä rajaa keskuspuiston kanssa 70 metriä. En siis ole tunteeton ystäväni Oden ja Helsingin valtuuston pyrkimysten suhteen. He haluaisivat luovuttaa keskuspuistoa gryndareiden temmellyskentäksi. Ennen satulaan vääntäytymistä katson vielä taloa. Miten nuo pestyt ikkunat osaavatkin välkehtiä. Ne iskevät silmää. Silmänisku on älyttömän kirkas. Aivan kuin kaikki olisi tässä maailmassa ja tässä ympäristössä aivan kirkasta ja selvää. Tulevaisuus turvattu. Keskuspuistokin säilyisi. Sen aivan kuin uskoo todeksi tuosta puhtaaksipestyjen ikkunoiden silmäniskusta.

Tuo ihana aaltoliike ja nuo sirkeät silmät.

Minulle ei kuitenkaan kaikki ole nyt aivan selvää. On nimittäin saatava valmiiksi esitelmä Tartossa pidettävään visiokongressiin. Eilen jo lähetin lyhennelmän, mutta se varsinainen esitys, se on epäselvää. Paperistakaan ei voi lukea. Se ei ole tapani. Mutta onko mitään sanottavaa? Siinäpä kysymys. Esityksen nimenä on ”Transportation Planning and Future Vision”. 

Me kaikki puhumme nopeasta muutoksesta. Itsekin kliseenomaisesti toistan muutoksen mantraa:

”Muuttuva yhteiskunta asettaa muuttuvia tavoitteita. Ne ovat haaste. Se, joka muutoksen ymmärtää voi tarttua sen mahdollisuuksiin. Muutoksen ymmärtäminen ei ole helppoa. Voi esittää hyviä kysymyksiä, mutta kukaan ei pysty antamaan oikeita vastauksia. Muutos ei ole lineaarinen – suoraviivainen. Se sisältää epäjatkuvuutta ja mullistuksia. Se sisältää myös suurella todennäköisyydellä kriisin mahdollisuuden. Tarton mahdollisuus on tarttua muutokseen. Luoda siitä sosiaalista kapitaalia, joka muuttuu hyödyksi nykyisille ja tuleville kaupunkilaisille. Tästä olemme keskustelemasssa.”

Itämeren rantojen pääkaupungit kasvavat. Tukholma johtaa, kasvua lähes 2 %. Tallinna on yllättäen kakkosena – kiitos ilmaisen joukkoliikenteen. Hampuri, Helsinki ja Kööpenhamina ovat kaikki miltei samalla viivalla, kasvua on 1,2 %. Suurista kaupungeista Riga on kutistumassa 1,5 %:n tahtia. Tarton asema on vieläkin heikompi. Väki pakenee yli 3 %:n vauhdilla. Se ei ole tavoite.

Suomesta messiaaninen visio

Muutos askarruttaa minua. Onko muutos digipalveluun, jakamistalouteen ja ulkoistamiseen juuri niin vallankumouksellinen kuin mitä hallinto ja muut lobbaajat antavat ymmärtää. Liikenneviraston digihankkeen esittelyssä sanotaan näin:  ”Tiedon tuottamisessa hyödynnetään muun muassa joukkoistamista. Asiakkaat ja sidosryhmät voivat samaan aikaan tuottaa sekä hyödyntää tietoa. Valtaosa tuotetuista tiedoista tarjotaan avoimena datana eri toimijoiden käyttöön nykyaikaisten rajapintojen kautta. Asiakkaat ja sidosryhmät voivat hyödyntää liikenne- ja liikkumistietoja myös Liikenneviraston ylläpitämien palveluiden kautta.”

Digimaailman systeemi on esitetty tässä Liikenneviraston kuvassa. Kuvassa esiityvät nämä kaikki strategiaosaset: uudistunut liikkumisen ja liikenteen ekosysteemi, luotettavat digitaaliset palvelut ja tehostunut toiminta, toimiva ja turvallinen infra palveluiden alustana sekä osaavat ihmiset ja uudistava kulttuuri.

Nyt juuri samaan aikaan tuli julkisuuteen lähes messiaaninen visio liikenne- ja viestintäjärjestelmän kehittämisestä. Sen tekivät Esko Aho, Lauri Lyly ja Inka Mero. Siinä vanhat herrat on varsinaisesti villiintyneet. Villitsijänä on ilmeisesti ollut Inka Mero. Pörssisäätiön sivuilla häntä sanotaan kasvuyritysten kummitädiksi. ”Kasvuyrityssijoittaminen vaatii osaamisen lisäksi rakkautta sekä hulluutta uusiin palveluihin ja innovaatioihin. Tällä alalla huiput ovat korkeita ja rotkot syviä, ja toimijoilta edellytetään intohimoa.” Visiossa ollaan hurjalla tuulella. Aho julistaa liikenteen ja viestinnän integroituvan. Hän sanoo päätöksenteon muuttuvan. Hän sanoo uutta integroitua systeemiä muodin mukaan ekosysteemiksi. Ekosysteemiä ei sanoman mukaan johdeta kuin väyläpäätöksentekoa. Tarkoittiko hän, että siltarumpupolitiikasta nyt päästään? Poliitikoilta oman alueen edun ajaminen siis loppuu? Tuohon en usko!”  Ahon mukaan uutta päätöksentekoa orkestroidaan. Kapellimestari eli konduktööri tulisi Ahon mukaan julkiselta sektorilta.

Kirjoitanko nyt nämä tavoitteet ja tämän suuren integraation siihen Tarton esitelmään? Näytänkö tuon kuvan? Ei se nyt käy. Nämä ovat jotain ylätason tavoitteita.  Ekosysteemi on muodikas sana. Liikenne- ja viestintäjärjestelmä ei ole ekosysteemi. Mutta tämä liikkumiseen ja viestintään liittyvä systeemi, sen tulee uudistua, tulla ekologisemmaksi ja vähemmän luonnonvaroja kuluttavaksi, totta kai. Eri liikennemuotojen yhteistyö, uudistuva pienipäästöisempi ajoneuvokanta, välttämättömät muutokset kulkutapajakaumassa, luotettavat digitaaliset palvelut -  tietysti. Mutta kysyn ovatko ne palvelut nyt epäluotettavia?

Infra palvelujen alustana. Tuo on melkoisen outo ilmaisu. Palvelujako infra palvelee? Luulin sen palvelevan liikennettä ja liikkumista. Ajattelen sitä hardwarena. En digitaalisena palvelualustana. No, mutta onhan sallittua keksiä uusille asioille uusia sanoja.  Tai oikeastaan ryhdyinkin ihmettelemään kaupunkia, katutilaa ja katuverkkoa alustana. Keräsin kasaan netistä vanhoja valokuvia Tartosta.

Havaitsin ”alustan” muuttuneen. Erityisen muutoksen kohteena on ollut ”alustan” mahdollistama toiminta. Sata vuotta sitten Kivisillan aikaan ”alusta” oli täynnä ihmisiä. Siellä käytiin kauppaa ja siellä kuljettiin sankoin joukoin. Myös veneet olivat kulkuvälineiden joukossa. Hevoset olivat tietysti vetojuhtina. Tapahtui suuri kohtaaminen. Kadehdittu ja odotettu moottoriaika tavoitti Tarton 60-luvulla. Linja-autoasema kaupungin keskellä oli ”alustan” aktiivisin paikka. ”Alustalla” kulkevat bussipalveluyksiköt tuntuivat täyttyvän tungokseen asti. Pobedat ja Ladat olivat käsin kosketeltavan tavoiteltavia. Oltiin matkalla. Nyt ”alusta” on muuttunut. Mahtavat monikaistaiset väylät tarjoavat ”alustalla” liikkuville autopalvelupartikkeleille hulppeata tilaa. Bussipalvelupartikkelit eivät ole kuitenkaan saaneet toivomiansa kaistoja. Eivät myöskään pyöräpalvelupartikkelit. Digitaalisuus kuitenkin toimii, sillä kaikki kulkijat tuijottavat kännypalvelupartikkeleihinsa.

Kohtaammeko ”alustalla”?

Miten minä voisin sanoa seminaarin kuulijoille jotain tästä ilmiöstä? Loukkaamatta heitä? Onhan nyt kaikkien virallisten ja epävirallisten lähteiden mukaan niin, että on palattava lähtöpisteeseen. ”Alusta” on saatava toimimaan ihmisten kohtaamispaikkana. Kaupungin oleellisin funktio ei ole ”alusta” vaan kohtaaminen. Kaupunki ei ole ensisijaisesti taloja, katuja tai puistoja. Se on ensisijaisesti kohtaamista. Tässä kohtaamisen valmistelussa, esimerkiksi tapaamisosoitteen sopimisessa erilaisilla aparaateille kuten kännykällä on tietysti suuri merkitys.

Kaupunki on ensisijaisesti sosiaalinen ympäristö. Helsingissä aikanaan tehdyssä jalankulkututkimuksessa haastateltiin kadulla kulkijoita. Heiltä kysyttiin paikkojen miellyttävyydestä tai epämiellyttävyydestä. Ehdottomasti tärkein viihtyvyyden tekijä oli toiset ihmiset. Se saattoi olla myös epäviihtyvyyden tekijä. ”Toiset ihmiset” voittavat puistot ja torit. Arkkitehtuuria ihmiset eivät muuten lainkaan maininneet viihtyvyyden tekijänä. No, hups! Olen tuosta ihmisten kanssa aivan eri mieltä. Sen todistavat Tarton ja Tallinnan ”vanalinnojen” viihtyisät miljööt, joskus arkkitehtuuri, mutta ennen kaikkea viihtyvät kulkijat. Minä yksi heistä.

Sähkörollaattorit – jotain uutta

Mutta uuden tekeminen. Tekisi mieli sanoa tarttolaisille jotain edes puoliviisasta. Tekisi mieli kertoa ihmisestä ja mittakaavasta. Tekisi mieli sanoa, että 60-luvun liikennesuunnittelun oppikirjoja ei enää tulisi kirjaimellisesti seurata. ”Autogerechte Stadt – ajan kanavoidut risteykset eivät enää ole muodissa. Nyt pakataan autot tiukempaan. Busseille tehdään omat kaistansa. Liikennevaloissa suositaan bussietuuksia. Pyöräilijät asetetaan erityissuojelukseen. Mutta ne mummojen sähköajoneuvoradat? Pitäisikö sellaisiin uskoa? Minä uskon! Eräs uusi liikennemuoto on tulossa. Se on sähköisten miniajoneuvojen invaasio. Eikä vaan mummoille. Ne kuuluvat rollaattorisukupolven itsenäisen liikkumisen suureen innovaatioon.

Muut alan ihmiset uskovat robottiautoihin. Siis niihin ratittomiin ja polkimettomiin kuljetusbokseihin. Minä uskon pappojen ja mammojen ikiomiin sähköisiin pikarollaattoreihin. Mummot ajavat omalla pikarollaattorilla torille. Papat ajavat satamaan katsomaan saapuvaa vesibussia. Kysymys on vain siitä, ettei niille ole oikein mitoitettuja kulkuväyliä. Ehkä Tartto on ensimmäinen kaupunki joka ostaa ideani? Hetkinen, nuo mummo tai pappa olivat symboleja. Samaan sarjaan kuuluvat nuoret ja keski-ikäiset.

Vai pitääkö minun sittenkin puhua pelillistämisestä ja robottiautoista?

Sanot nyt minulle: robottiautot tekevät kaiken tuon. Komennat unohtamaan nuo höpinät. Maailma muuttuu kollektiiviseksi. Kaikki jaetaan. Sosialismi saa inkarnaationsa tulevaisuuden robottiyhteiskunnassa. Palveluliikenne, palveluautot, palvelufillarit, palveluinformaatio, palvelutalot, palvelunelikopterit, palvelunetti, palvelurobotit, palvelubyrokratia, palvelubisnes – ne ovat tulevaisuutta. Jopa hallinnosta tulee maksullinen palveluhallinto. Ja politiikasta palvelupolitiikka! Kaikki toimii palvelu edellä, palvelun ehdoilla, ja palvelun bisneksenä. Näinkö on ajateltava?

Robottiautot ja pelillistäminen ratkaisevat tulevaisuutemme. Näin sanovat viisaat. En usko siihen!

Mietin tarttolaisten pitkää taustaa. Heidän bauhausilainen kautensa katkesi itsenäisyyden menetykseen. Alkoi stalinistinen kausi, sitä seurasivat hrutsevilainen ja breshneviläinen aika. Neuvostoliiton avantgardismi oli myös unohdettua aikaa. Kukaan ei haikaillut Yakov Chernikovin loisteliaiden pilvenpiirtäjien perään. Ne ajatukset ovat vasta nyt heränneet meillä ja muualla. Hieman herännäisyyttä näkyy myös Tartossa Emajoen rannalla.  Aion varoittaa heitä siihen enemmälti innostumasta.

  

Yakov Chernikov teki hienoja kaupunkisuunnitelmia. Niin samanlaisilta näyttävät monet nykypäivän suunnitelmat. Pienessä mittakaavassa Tartossa. Hieman lähes identtisiä asioita löytyy meidän rakkaassa Helsingissämme.

Liikenteessä voisimme kaivaa esiin vanhan hienon Lasnamäkisuunnitelman. Ei siellä tosin vielä ajateltu liikennettä palveluna. Mutta siellä ajateltiin kuitenkin liikennettä kollektiivi-ilmiönä. Ja erityisesti siellä ajateltiin katua bulevardina. (No, antakaa nyt hieman bluffata). Suunnitelma oli suorastaan corbusiaaninen.

Näistä siis olen nyt varoittelemassa. Se mitä serkut Helsingissä hyvänä pitävät, ei välttämättä ole 100000 asukkaan kaupungin konseptiksi. On löydettävä omaa. Oman loisteliaan identiteetin jatkumoa. Toivon että seminaarissa Jan Gehl ja muut luennoitsemaan lupautuneet viisaat onnistuvat vakuuttamaan tarttolaiset itsekkäästi vaalimaan omaa itseään. Ja tulevaisuus kun on ainakin hieman heidän omissa käsissään. Niin kuin oli menneisyytensäkin. Uskotko tuohon?

Ehkä tämä Roger Wingrenin kirjoittama lause Pietarsaaren yleiskaavaan on se oikea neuvo: ”Kaupunkikeskusta on kooste historiaa, kehitystä ja muutosta. Näin keskusta tarjoaa mahdollisuuden jatkuvalle muutokselle myös tulevaisuudessa. Kaupunkimme tulevaisuus riippuu sen kyvystä ylläpitää moni-ilmeistä kaupunkitilaa jännitteineen ja vastakohtaisuuksineen. Tilaa, jossa tapahtuu työ ja leikki, kohtaaminen ja eroaminen.”

Kirjoitin muuten Tartosta kaksi blogia. Jos olet kiinnostunut Tarton historiasta ja uuden uutukaisesta Viron kansallismuseosta klikkaa tuohon:

http://penttimurole.blogspot.fi/2017/01/matka-tarttoon-1.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2017/01/matka-tarttoon-2.html