Viime viikolla julkaistiin Pro Helsingfors –säätiön kirja
nimeltä Kaupungin piirteet. Juha
Ilonen on kirjan toimittaja, taittaja sekä valokuvaaja. Mahtava teos kertoo
historiasta ja nykypäivästä. Kirjoittajat paljastavat kiinnostavia asioita
historian monipolvisesta kulusta, mutta yltyvät jopa kritiikkiin koskien
nykypäivän suunnittelun ja rakentamisen vauhdikasta menoa. Kirjan
toimituskuntaan kuuluivat Klaus Grotenfelt, Ville Helander ja Juha Ilonen. Artikkeleiden
kirjoittajia oli 14 henkeä. Lisäksi
kirjassa on useita esseitä. Kirja on painava teos. Se painaa tasan kaksi kiloa.
Minä kuitenkin selviydyin voittajana, sillä minun kirjani painaa 2,4
kiloa. Kirja on kooltaan normaalia
romaanikokoa suurempi, eikä se siten sovellu unilukemiseksi. Sitä on varsinaisesti luettava ajatuksella ja
selkä suorana. Lukuhetken osana on oltava kunnioitus tuohon ympäristömme
ihmeeseen - Helsinkiin.
Aluksi puhun itsestäni
Dostojevski kysyi itseltään: ”Mistä kunnon ihminen puhuu
kaikkein mieluimmin?" Vastaus: itsestään. Siispä puhun itsestäni.
Haluan vielä katsoa, pikaisesti vain, miten eri aikojen suunnittelijat antoivat sysäyksiä tähän meidän nykyisyytemme synnyttäneeseen prosessiin. Olen sivunnut tätä aihetta jo blogissani:
Mutta nyt sylttytehtaalle: Juha Ilonen pyysi minua
kirjoittamaan liikenneväylien vaikutuksesta kaupunkikuvaan. Kun lupasin en
tiennyt kirjan majesteettisesta luonteesta. Ajattelin kirjoittamista lähinnä
tyypillisenä lehtiartikkelina tai esitelmänä. Alkutöiksi ryhdyin
laittamaan Ehrenströmin, Bertel Jungin ja Eliel Saarisen verkkoja Google Earthiin.
Saisin silloin jonkinlaisen kuvan liikenneverkkojen evoluutiosta.
Mutta taustaksi tarvitsin nykyverkon. Se oli digitoitava.
Linkkejä oli tuhansia. Tein työtä sitkeästi. Tein nykyverkon kolmessa
kategoriassa: valtaväylät, kokoojakadut, pikkukadut. Kauanko istuin koneen
ääressä? Ehkä viikon tai kaksi. Mieletöntä. Artikkelin teossa suurin aika kului
nykyverkon koodauksessa! Lopuksi minulla oli punaisella piirretty nykyverkko,
jonka päälle saatoin sijoitella historiallisia verkkoja.
Helsingin seudun
nykyverkko on itse asiassa aikamoinen ihmisten kätten työ. Kuinka paljon siihen
sisältyy ajattelua, suunnittelua, rakentamista ja kunnossapitoa. Ja mikä
ihmeellisintä, kaikki nuo punaiset viivat ovat joillekin kotipolkuja,
perusteellisesti tuttuja, taloineen, puineen, kuoppineen ja portteineen.
Tällaisen systeemin syntyminen ei ole yhden ihmisen aikaansaannosta. Se on
prosessin synnyttämä. Ja prosessi lisää ja muuttaa nyt olevaa, tavalla jota
emme voi ennustaa. Siksi tämä verkko on niin ihmeellinen luomus. Se kertoo
aikalaistensa suhteesta aineettomaan perintöön, yhteisöllisyyteen, luontoon ja
edellisten sukupolvien kätten töihin. Se kertoo kulttuurista. Kulttuuri on
meidän peilimme.
Ehrenström pyysi Korkeata
Suostumusta
Johan Albrecht Ehrenströmin kunnioittava kirje keisarille
vuodelta 1812 on ensimmäisiä dokumentteja, jossa käsitellään katujen vaikutusta
Helsingin kaupunkikuvaan. Sanakäänteissään mahtavasti polveilevassa kirjeessä
Ehrenström perusteli myös asemakaavaluonnoksen suoraviivaisia katulinjauksia:
"Komitea on tahtonut estää sen, että silmää
loukkaisivat kaikki nämä mutkaiset kujat, jotka nyt erottavat kortteleita, kaikki ne vinot kulmat, joita nämä
korttelit muodostavat suhteessa katuihin; se on tahtonut antaa kaikille
kaduille, samoin kuin Rantakaduille, sopivan leveyden, määrätä Julkisille
Rakennuksille samoin kuin Toreille edulliset paikat, lyhyesti, tehdä tämän
Suunnitelman, kaikissa suhteissa, sen Herran arvoiseksi, jonka Korkealle
Suostumukselle se alistetaan."
Tässä kuvassa näkyy
punaisella kaupungin rakenne silloin kun Ehrenström tuon kirjeen kirjoitti ja asemakaavaa
perusteli. Oli vuosi 1812. Kartassa alla häämöttää Ehrenströmin suunnitelma joka
sai lopullisen siunauksen keisarilta vuonna 1817.
Keskustan katujen ”kultainen
leikkaus” on meidän kaupunkimme ydintä. Micke Sundman kirjoittaa
artikkelissaan: ”Mikä yksinkertainen ja selkeä katuverkosto! Keskustaa
hallitsevat ja jäsentävät kaksi istutettua paraatikatua, jotka yhdistävät
satamat toisiinsa. Kolmas monumentaalikatu lähtee sisämaata kohti näiden
leikkauspisteestä. Graniittikukkulat antavat muille kaduille niiden
topografisen ilmeen. Mikä nautinto onkaan kulkea tässä selkeässä
katurakenteessa.”
Liikenneverkkojen
mittava evoluutio 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuun seurasi väkimäärän
kasvua. Vuonna 1800 Helsingin asukasluku oli 8000 henkeä – Viaporin väki mukaan
luettuna. Vuoden 1915 ennusteissa kaupunkia tehtiin 500000 asukkaalle. Ehrenströmin
katuverkko vuodelta 1817 (keltainen), Helsingin niemen katuverkon rakentuminen
vuosisadan loppuun mennessä (valkoinen), Bertel Jungin ja Eliel Saarisen vuosina
1913-1915 piirtämä verkko (violetti) sekä Saarisen vuoden 1918 Pro Helsingfors-suunnitelman
verkosto (vaalea sininen). Kuvaan on tunnistamisen helpottamiseksi piirretty
nykyiset rautatiet (sininen) sekä metron nykyisyys ja tulevaisuus (oranssi)..
Kuva kertoo
verkkofilosofiasta Jungin ajoista viimeisimpään yleiskaavaan. Jungin ja Saarisen
aloittaessa henkilöautoja oli 7 kappaletta, nyt niitä on neljännesmiljoona. Nykyisen
verkon alueellinen laajuus saavutettiin 1980-luvulla. Viimeisin yleiskaava
ehdottaa varautumista laajoihin tunneleihin. Samalla toteutettaisiin bulevardisointi.
Nyt siirrymme tarkastelemaan teoksen sisältöä.
Artikkelit luotaaavat syvältä
Vilhelm Helander
on itseoikeutettu kirjoittaja. Hänen artikkelinsa otsikko on: Pro Helsingfors – Eliel Saarisen suunnitelma
ja sen perintö. Markus Manninen
kirjoittaa erityisen mielenkiintoisesta Viaporin rakentamisprosessista.
Wiaporin linnoitusesplanadi
vuodelta 1900.
Tommy Lindgren
valottaa ja kritisoikin uutta ilmiötä Helsingissä: Huimaus – Helsinki rakentaa korkealle. ”Rakennuksen kasvaessa korkeutta sen
vaikutukset välittömään ympäristöön voidaan kiteyttää ihmisvirroiksi,
neliömääriksi ja valovarjo -tutkielmiksi. Ympäröivän kaupungin ylle nouseva
torni on kuitenkin vaikeammin hallittava esine kuin sitä kuvaavien arvojen summa
– sen vaikutukset koskettavat koko kaupunkia, ja sen ilme antaa leiman itse
rakennuksen lisäksi maisemalle, jota se muokkaa.” Näin kirjoittaa Tommy
Lindgren.
Mikael Sundmanin
aiheena ovat Helsingin rannat. Hän kutsuu niitä kantakaupungin januskasvoiksi.
Lauri Putkonen kertoo Sörnäistenrannan 1800-luvun start-up yrityksestä ja uusiutuvasta energiasta – suuresta tuulimyllystä.
Lauri Putkonen kertoo Sörnäistenrannan 1800-luvun start-up yrityksestä ja uusiutuvasta energiasta – suuresta tuulimyllystä.
Hanna Hyvönen siirtyy korkealta maan alle, hän uppoutuu Helsingin keskustan maanalaisille kävelyreiteille.
Hanna
kirjoittaa: ”Keskustan maanalainen rakentaminen konkretisoi vuosikymmenten
mittaan muuttuneita kaupunkitilan ja liikkumistapojen arvostuksia.”
Klas Fontell kuvaa intohimojen monumentteja ja julkista taidetta kaupunkikuvassa.
Jouko Aaltonen, Ilkka Kippola ja Jari Sedergren kertovat huimia tarinoita dokumenttielokuvien Helsingistä. He kertovat muutoksen ja pysyvyyden kuvista.
Helsingin kartanot
Ranja Hautamäen esityksestä napattuna.
Ranja Hautamäen
aiheena ovat kartanot. Hienot kuvat toimivat oppaana jos haluaa tutustua
vaikkapa polkupyöräretkellä esikaupunkien kartanoihin.
Rainer Knapas kuvaa puistoja ja julkista luontoa 1800-luvulta.
Rainer Knapas kuvaa puistoja ja julkista luontoa 1800-luvulta.
Viimeisenä varsinaisena artikkelina on Claes Tallbergin Rautakauppiaan visio. Artikkeleista koostuu 182 sivua. Kuvat ovat mahtavan hienoja. Uudet kuvat ovat
kaikki Juha Ilosen ottamia. Mutta tarina ei pääty artikkeleihin. Alkaa esseiden
mahtava vyöry. Niitä riittää vielä kuutisenkymmentä sivua.
Kolmen sepän patsas
oli Pro Helsingfors säätiön pystyttämä ensimmäinen monumentti. Kuvanveistäjä
Felix Nylund siinä tarkkailee duunareiden kanssa patsaan pystytystä vuonna
1932.
Esseet ovat huippua
Kirjoittajia on 19 henkeä. Esseet kuvaavat, jopa
ylistävät Helsingin kantakaupunkia Ehrenströmin jäljiltä. Katujen kultainen
leikkaus, oikea mittakaava ja yhteys mereen, ne luovat ihmeellisen ja
ainutlaatuisen kaupungin. Ensimmäinen ja ikäjärjestyksessä vanhin esseisti
kertoo 1950-luvun alkuvuosien hetkistä: ”Reittini kulki Hesperiankadun
länsipäätä pitkin, läpi mäntymetsikön, ohi muutaman kallistuneen
hautakiven, joissa nimet olivat venäläisin kirjaimin.
Rantakahvilassa istahdin usein tuolille tai asetuin makuulle rannan hiekkaan,
lukemaan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä.” Niin voidaankin kysyä etsivätkö
kirjoittajat näissä esseissä kadonnutta aikaa vai hahmottavatko he
tulevaisuuteen? Mielenkiintoista!
Eräs esseistä ylistää graniitin kauneutta. Se kertoo pelolla
kiinalaisesta katukivestä, joka puhuu eri kieltä, peittäessään vieraslajina
helsinkiläisiä kävelykatuja. Kyllä, Keskuskadulla, mutta Espa ja Aleksi ovat
sentään ihanasti hehkuvaa suomalaista ikikiveä - tässäpä pieni
katusuunnittelijan oikaisu. Eräs esseistä kertoo kaupunkiluonnosta, kivien tai asvaltin halkeamista esiin
tunkevista kasveista. Kirjoittajan mukaan ne kertovat ihmisten aikaansaannosten
katoavaisuudesta. Yksi esseistä on huolissaan teollisuusrakennusten kadosta.
Näin katoaa myös vanhalle keskustalle luonteenomainen rouheus. Pro Helsinki
Säätiön puheenjohtaja kirjoittaa essessään näin: ”Minun Helsinkiäni ei ole
ilman merta, vuodenaikoja ja meitä helsinkiläisiä.” Eräs esseisti juoksee
arkkitehtuurijuoksua. Hänen kiehtova paikkansa on Käpylän kirkko. Hänen
mielestään siellä on muutoksen rajapinta. Siluetin
lumo on yhden esseen aiheena. Esseisti ihailee Helsingin yhtenäisesti
rakennettuja kokonaisuuksia, hän myös uskoo Jätkäsaaren ja Kalasataman nousevan
aikanaan tähän eliittiluokkaan.
Seuraava esseisti kertoo rakastamastaan Punavuoresta. Hän
lukee seinien rappauksia ja kuuntelee mielessään Rauno Lehtisen kappaletta “Siellä aina ystävä”. ”Helsingin historia
kaupunkina on edennyt ilman vellovaa dynamiikkaa, eikä suurilla visioilla ole
ollut mahdollisuuksia juurtua”. Näin kertoo seuraava essee. Se kertoo, että
juuri tästä syystä saamme nauttia kaupunkimme harmonisesta mittakaavasta. Kaupungissa
kauneus ei voi olla ainoa arvo rakennusten tai alueiden säilyttämiselle. Essee
nimeltään Meri, kallio ja
luonnonläheisyys haluaisi
suojella myös rumaa ja hassuja paikkoja. Seuraava essee korostaa Helsigin vihreitä
arvoja, huvilapuutarhoja, kartanomaisemia, jokilaaksojen peltoja, selänteiden
metsiä, siirtolapuutarhoja, hautausmaita ja kansanpuistoja – sekä näihin
kytkeytyviä kertomuksia helsinkiläisestä elämäntavasta. Esseisti pelkää uuden yleiskaavan asettavan
näitä arvoja uhatuksi. Taas uusi hieno essee näkee meren sormet metsäsormien lomassa. ”Kaupungin
kahtalaisessa otteessa, pohjoisten ja eteläisten vaikutteiden sulattajana,
välittäjänä, metsältä ja mereltä paikkaansa hakien.” Essee nimeltä Saavutettava
meri unelmoi meren saavutettavuudesta kaupungin rantavyöhykkeillä. Yksi
kirjoittajista on nimennyt tarinansa Alkemiaksi. Essee kertoo kiskojen,
asfaltin ja mukulakivien alkemiasta: ”Raitiovaunun ikkunasta on mahdollisuus
myös nähdä yhtä aikaa menneeseen ja tulevaan.”
”Jos kadun vilinä on kaupungin tajunta,
joutomaiden nyrjähtänyt seesteisyys on sen alitajunta.” Mielettömän hieno
essee. Se kertoo Pasilan veturitallialueen joutomaan nykykäytön ihanuudesta.
Lukiolainen on otsikoinut esseensä Helsinki on heijastus. Hän kysyy: ”Uudet asuinalueet ja Kalasatamaan
kohoavat pilvenpiirtäjät pitävät helsinkiläiset jännityksessä: miltä näyttää
kaupunkimme kymmenen vuoden kuluttua? Osaammeko ottaa muutoksen vastaan ja
muuttua itse samaan tahtiin?
Tiedän
Oli liian tiivis yhteenveto, mutta sittenkin teksti kertyi jälleen
ylipitkäksi. Parasta hankkia kirja ja keskittyä kunnolla. Hieman jäi
ajatteluttamaan. Yhdessäkään artikkelissa tai esseessä ei julistettu
kilpailukyvyn vaatiman kasautumisen tai nykysuositun kaupunkipöhinän
autuaaksitekevää voimaa. Johtuuko se siitä, että kirjoittajat oli valittu
väärin. Olivathan Pro Helsinfors aatteen alkuunpanijat kauppaneuvos Julius
Tallberg yhdessä Eliel Saarisen kanssa varsinaisia kiinteistökehittäjiä.
Nykypäivän bulevardiaatteet suorastaan kalpenevat heidän keskustauudistuksensa ennakkoluulottomuuden
ja mittakaavan edessä. Nykyiset kiinteistökehittäjät eivät voisi uneksiakaan
saavansa käsiinsä Töölönlahden kaltaista 4 milj. kerrosneliön megahanketta. No
eivät sitten saaneet tätä kultamunaa sen paremmin tämän tarinan arvostetut sankarit. Mutta olen
varma että he olivat iloisia työtä tehdessään. Me ainakin olimme valtavan
iloisia kun saimme olla mukana säätiön 100-vuotisjuhlissa. Kiitos siitä!
Siteeraan ystäväni Rogerin autenttista tarinaa: "Perkeleellä on tieto ihmisen hengestä,
lähteekö se ylöspäin vain putoaako se maahan, pohtii entinen suuri rakentaja,
kaupungin rakentaja, ihmisen talojen rakentaja, herrojen palatsien rakentaja ja
Herran temppelin rakentaja Salomon. Ja sitten hän sanoo: ”Siis minä näen, ettei
mikään ylitä sitä, että ihminen iloitsee työstään, sillä tämä on hänen
osuutensa. Kukaan ei pysty saattamaan häntä takaisin näkemään sitä mitä sen
jälkeen on tapahtunut. Eli siitä jää se, että olimme iloisia kun teimme työtä.”
Muuten tiedotuksena asiasta kiinnostuneliie kerron että kirjan
tiimoilta on Helsinki-Seuran ja Pro Helsingfors-säätiön yhteistyössä järjestämä julkistamistilaisuus ja paneelikeskustelu Kansallisarkistossa 31.5.
klo 17-19.
Hei.
VastaaPoistaViite sinun blogiisi:
Hanna Hyvönen siirtyy korkealta maan alle, hän uppoutuu Helsingin keskustan maanalaisille kävelyreiteille.
Olisi kaiketi mukavampi, jos kävelyreitit olisi maan päällä ja voisimme nauttia "raikkaasta ilmasta" maan päällä ollessamme kävelemässä.
Kieltämättä näkökantaa, me tarvitsemme maanalaisia kulkureittejä, kun tulevaisuudessa asemakaava tulee muuttumaan korkeampaan rakentamiseen asuin, toimisto, ym. rakennusten tiimoilta ja henkilöluku lisääntyy Etelä-Suomessa
työpaikkojen perässä.
Heikki, tuossapa kirjassa nyt aika voimallisesti yritetään varjella Helsinkiä tuolta korkean rakentamisen kuolemansynniltä. Osta kirja tai lainaa minulta.
PoistaOK. En ole lukenut ko. kirjaa, varmaan sen lukeminen selventäisi asiaa ja ymmärtämistä.
PoistaMinulle taitaa olla tuo korkea rakentaminen päähän-pinttymä, kun olen katsellut kuvia, jotka tyttäreni on lähettänyt työmatkoiltaan.
Ja onhan meilläkin täällä tulossa Kalasatama Redi ja Pasila Tripla.