Kaupungin piirteet - Pro Helsinki 100

Viime viikolla julkaistiin Pro Helsingfors –säätiön kirja nimeltä Kaupungin piirteet. Juha Ilonen on kirjan toimittaja, taittaja sekä valokuvaaja. Mahtava teos kertoo historiasta ja nykypäivästä. Kirjoittajat paljastavat kiinnostavia asioita historian monipolvisesta kulusta, mutta yltyvät jopa kritiikkiin koskien nykypäivän suunnittelun ja rakentamisen vauhdikasta menoa. Kirjan toimituskuntaan kuuluivat Klaus Grotenfelt, Ville Helander ja Juha Ilonen. Artikkeleiden kirjoittajia oli  14 henkeä. Lisäksi kirjassa on useita esseitä. Kirja on painava teos. Se painaa tasan kaksi kiloa. Minä kuitenkin selviydyin voittajana, sillä minun kirjani painaa 2,4 kiloa.  Kirja on kooltaan normaalia romaanikokoa suurempi, eikä se siten sovellu unilukemiseksi.  Sitä on varsinaisesti luettava ajatuksella ja selkä suorana. Lukuhetken osana on oltava kunnioitus tuohon ympäristömme ihmeeseen - Helsinkiin.

Aluksi puhun itsestäni

Dostojevski kysyi itseltään: ”Mistä kunnon ihminen puhuu kaikkein mieluimmin?" Vastaus: itsestään. Siispä puhun itsestäni. 

Haluan vielä katsoa, pikaisesti vain, miten eri aikojen suunnittelijat antoivat sysäyksiä tähän meidän nykyisyytemme synnyttäneeseen prosessiin. Olen sivunnut tätä aihetta jo blogissani:

http://penttimurole.blogspot.fi/2016/04/kadut-ja-kaupunki-erottamattomia.html

Mutta nyt sylttytehtaalle: Juha Ilonen pyysi minua kirjoittamaan liikenneväylien vaikutuksesta kaupunkikuvaan. Kun lupasin en tiennyt kirjan majesteettisesta luonteesta. Ajattelin kirjoittamista lähinnä tyypillisenä lehtiartikkelina tai esitelmänä. Alkutöiksi ryhdyin laittamaan Ehrenströmin, Bertel Jungin ja Eliel Saarisen verkkoja Google Earthiin. Saisin silloin jonkinlaisen kuvan liikenneverkkojen evoluutiosta.

Mutta taustaksi tarvitsin nykyverkon. Se oli digitoitava. Linkkejä oli tuhansia. Tein työtä sitkeästi. Tein nykyverkon kolmessa kategoriassa: valtaväylät, kokoojakadut, pikkukadut. Kauanko istuin koneen ääressä? Ehkä viikon tai kaksi. Mieletöntä. Artikkelin teossa suurin aika kului nykyverkon koodauksessa! Lopuksi minulla oli punaisella piirretty nykyverkko, jonka päälle saatoin sijoitella historiallisia verkkoja.

Helsingin seudun nykyverkko on itse asiassa aikamoinen ihmisten kätten työ. Kuinka paljon siihen sisältyy ajattelua, suunnittelua, rakentamista ja kunnossapitoa. Ja mikä ihmeellisintä, kaikki nuo punaiset viivat ovat joillekin kotipolkuja, perusteellisesti tuttuja, taloineen, puineen, kuoppineen ja portteineen. Tällaisen systeemin syntyminen ei ole yhden ihmisen aikaansaannosta. Se on prosessin synnyttämä. Ja prosessi lisää ja muuttaa nyt olevaa, tavalla jota emme voi ennustaa. Siksi tämä verkko on niin ihmeellinen luomus. Se kertoo aikalaistensa suhteesta aineettomaan perintöön, yhteisöllisyyteen, luontoon ja edellisten sukupolvien kätten töihin. Se kertoo kulttuurista. Kulttuuri on meidän peilimme.

Ehrenström pyysi Korkeata Suostumusta

Johan Albrecht Ehrenströmin kunnioittava kirje keisarille vuodelta 1812 on ensimmäisiä dokumentteja, jossa käsitellään katujen vaikutusta Helsingin kaupunkikuvaan. Sanakäänteissään mahtavasti polveilevassa kirjeessä Ehrenström perusteli myös asemakaavaluonnoksen suoraviivaisia katulinjauksia:

"Komitea on tahtonut estää sen, että silmää loukkaisivat kaikki nämä mutkaiset kujat, jotka nyt erottavat kortteleita, kaikki ne vinot kulmat, joita nämä korttelit muodostavat suhteessa katuihin; se on tahtonut antaa kaikille kaduille, samoin kuin Rantakaduille, sopivan leveyden, määrätä Julkisille Rakennuksille samoin kuin Toreille edulliset paikat, lyhyesti, tehdä tämän Suunnitelman, kaikissa suhteissa, sen Herran arvoiseksi, jonka Korkealle Suostumukselle se alistetaan."

Tässä kuvassa näkyy punaisella kaupungin rakenne silloin kun Ehrenström tuon kirjeen kirjoitti ja asemakaavaa perusteli. Oli vuosi 1812. Kartassa alla häämöttää Ehrenströmin suunnitelma joka sai lopullisen siunauksen keisarilta vuonna 1817.

Keskustan katujen ”kultainen leikkaus” on meidän kaupunkimme ydintä. Micke Sundman kirjoittaa artikkelissaan: ”Mikä yksinkertainen ja selkeä katuverkosto! Keskustaa hallitsevat ja jäsentävät kaksi istutettua paraatikatua, jotka yhdistävät satamat toisiinsa. Kolmas monumentaalikatu lähtee sisämaata kohti näiden leikkauspisteestä. Graniittikukkulat antavat muille kaduille niiden topografisen ilmeen. Mikä nautinto onkaan kulkea tässä selkeässä katurakenteessa.”

Liikenneverkkojen mittava evoluutio 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuun seurasi väkimäärän kasvua. Vuonna 1800 Helsingin asukasluku oli 8000 henkeä – Viaporin väki mukaan luettuna. Vuoden 1915 ennusteissa kaupunkia tehtiin 500000 asukkaalle. Ehrenströmin katuverkko vuodelta 1817 (keltainen), Helsingin niemen katuverkon rakentuminen vuosisadan loppuun mennessä (valkoinen), Bertel Jungin ja Eliel Saarisen vuosina 1913-1915 piirtämä verkko (violetti) sekä Saarisen vuoden 1918 Pro Helsingfors-suunnitelman verkosto (vaalea sininen). Kuvaan on tunnistamisen helpottamiseksi piirretty nykyiset rautatiet (sininen) sekä metron nykyisyys ja tulevaisuus (oranssi)..

Kuva kertoo verkkofilosofiasta Jungin ajoista viimeisimpään yleiskaavaan. Jungin ja Saarisen aloittaessa henkilöautoja oli 7 kappaletta, nyt niitä on neljännesmiljoona. Nykyisen verkon alueellinen laajuus saavutettiin 1980-luvulla. Viimeisin yleiskaava ehdottaa varautumista laajoihin tunneleihin. Samalla toteutettaisiin bulevardisointi.

Nyt siirrymme tarkastelemaan teoksen sisältöä.

Artikkelit luotaaavat syvältä

Vilhelm Helander on itseoikeutettu kirjoittaja. Hänen artikkelinsa otsikko on: Pro Helsingfors – Eliel Saarisen suunnitelma ja sen perintö. Markus Manninen kirjoittaa erityisen mielenkiintoisesta Viaporin rakentamisprosessista.

Wiaporin linnoitusesplanadi vuodelta 1900.

Tommy Lindgren valottaa ja kritisoikin uutta ilmiötä Helsingissä: Huimaus – Helsinki rakentaa korkealle. ”Rakennuksen kasvaessa korkeutta sen vaikutukset välittömään ympäristöön voidaan kiteyttää ihmisvirroiksi, neliömääriksi ja valovarjo -tutkielmiksi. Ympäröivän kaupungin ylle nouseva torni on kuitenkin vaikeammin hallittava esine kuin sitä kuvaavien arvojen summa – sen vaikutukset koskettavat koko kaupunkia, ja sen ilme antaa leiman itse rakennuksen lisäksi maisemalle, jota se muokkaa.” Näin kirjoittaa Tommy Lindgren.

Helsinki vuosina 1810 ja 1980, Micke Sundmanin karttatutkielmana.

Mikael Sundmanin aiheena ovat Helsingin rannat. Hän kutsuu niitä kantakaupungin januskasvoiksi. 

Lauri Putkonen kertoo Sörnäistenrannan 1800-luvun start-up yrityksestä ja uusiutuvasta energiasta – suuresta tuulimyllystä.

Hanna Hyvönen siirtyy korkealta maan alle, hän uppoutuu Helsingin keskustan maanalaisille kävelyreiteille. 

Hanna kirjoittaa: ”Keskustan maanalainen rakentaminen konkretisoi vuosikymmenten mittaan muuttuneita kaupunkitilan ja liikkumistapojen arvostuksia.”

Klas Fontell kuvaa intohimojen monumentteja ja julkista taidetta kaupunkikuvassa. 
Jouko Aaltonen, Ilkka Kippola ja Jari Sedergren kertovat huimia tarinoita dokumenttielokuvien Helsingistä. He kertovat muutoksen ja pysyvyyden kuvista.

Helsingin kartanot Ranja Hautamäen esityksestä napattuna.

Ranja Hautamäen aiheena ovat kartanot. Hienot kuvat toimivat oppaana jos haluaa tutustua vaikkapa polkupyöräretkellä esikaupunkien kartanoihin. 
Rainer Knapas kuvaa puistoja ja julkista luontoa 1800-luvulta.

Viimeisenä varsinaisena artikkelina on Claes Tallbergin Rautakauppiaan visio. Artikkeleista koostuu 182 sivua.  Kuvat ovat mahtavan hienoja. Uudet kuvat ovat kaikki Juha Ilosen ottamia. Mutta tarina ei pääty artikkeleihin. Alkaa esseiden mahtava vyöry. Niitä riittää vielä kuutisenkymmentä sivua.

Kolmen sepän patsas oli Pro Helsingfors säätiön pystyttämä ensimmäinen monumentti. Kuvanveistäjä Felix Nylund siinä tarkkailee duunareiden kanssa patsaan pystytystä vuonna 1932.

Esseet ovat huippua

Kirjoittajia on 19 henkeä. Esseet kuvaavat, jopa ylistävät Helsingin kantakaupunkia Ehrenströmin jäljiltä. Katujen kultainen leikkaus, oikea mittakaava ja yhteys mereen, ne luovat ihmeellisen ja ainutlaatuisen kaupungin. Ensimmäinen ja ikäjärjestyksessä vanhin esseisti kertoo 1950-luvun alkuvuosien hetkistä: ”Reittini kulki Hesperiankadun länsipäätä pitkin, läpi mäntymetsikön, ohi muutaman kallistuneen

hautakiven, joissa nimet olivat venäläisin kirjaimin. Rantakahvilassa istahdin usein tuolille tai asetuin makuulle rannan hiekkaan, lukemaan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä.” Niin voidaankin kysyä etsivätkö kirjoittajat näissä esseissä kadonnutta aikaa vai hahmottavatko he tulevaisuuteen? Mielenkiintoista!

Eräs esseistä ylistää graniitin kauneutta. Se kertoo pelolla kiinalaisesta katukivestä, joka puhuu eri kieltä, peittäessään vieraslajina helsinkiläisiä kävelykatuja. Kyllä, Keskuskadulla, mutta Espa ja Aleksi ovat sentään ihanasti hehkuvaa suomalaista ikikiveä - tässäpä pieni katusuunnittelijan oikaisu. Eräs esseistä kertoo kaupunkiluonnosta,  kivien tai asvaltin halkeamista esiin tunkevista kasveista. Kirjoittajan mukaan ne kertovat ihmisten aikaansaannosten katoavaisuudesta. Yksi esseistä on huolissaan teollisuusrakennusten kadosta. Näin katoaa myös vanhalle keskustalle luonteenomainen rouheus. Pro Helsinki Säätiön puheenjohtaja kirjoittaa essessään näin: ”Minun Helsinkiäni ei ole ilman merta, vuodenaikoja ja meitä helsinkiläisiä.” Eräs esseisti juoksee arkkitehtuurijuoksua. Hänen kiehtova paikkansa on Käpylän kirkko. Hänen mielestään siellä on muutoksen rajapinta. Siluetin lumo on yhden esseen aiheena. Esseisti ihailee Helsingin yhtenäisesti rakennettuja kokonaisuuksia, hän myös uskoo Jätkäsaaren ja Kalasataman nousevan aikanaan tähän eliittiluokkaan.

Seuraava esseisti kertoo rakastamastaan Punavuoresta. Hän lukee seinien rappauksia ja kuuntelee mielessään Rauno Lehtisen kappaletta  “Siellä aina ystävä”. ”Helsingin historia kaupunkina on edennyt ilman vellovaa dynamiikkaa, eikä suurilla visioilla ole ollut mahdollisuuksia juurtua”. Näin kertoo seuraava essee. Se kertoo, että juuri tästä syystä saamme nauttia kaupunkimme harmonisesta mittakaavasta. Kaupungissa kauneus ei voi olla ainoa arvo rakennusten tai alueiden säilyttämiselle. Essee nimeltään  Meri, kallio ja luonnonläheisyys haluaisi suojella myös rumaa ja hassuja paikkoja.  Seuraava essee korostaa Helsigin vihreitä arvoja, huvilapuutarhoja, kartanomaisemia, jokilaaksojen peltoja, selänteiden metsiä, siirtolapuutarhoja, hautausmaita ja kansanpuistoja – sekä näihin kytkeytyviä kertomuksia helsinkiläisestä elämäntavasta. Esseisti pelkää uuden yleiskaavan asettavan näitä arvoja uhatuksi. Taas uusi hieno essee näkee meren sormet metsäsormien lomassa. ”Kaupungin kahtalaisessa otteessa, pohjoisten ja eteläisten vaikutteiden sulattajana, välittäjänä, metsältä ja mereltä paikkaansa hakien.” Essee nimeltä Saavutettava meri unelmoi meren saavutettavuudesta kaupungin rantavyöhykkeillä. Yksi kirjoittajista on nimennyt tarinansa Alkemiaksi. Essee kertoo kiskojen, asfaltin ja mukulakivien alkemiasta: ”Raitiovaunun ikkunasta on mahdollisuus myös nähdä yhtä aikaa menneeseen ja tulevaan.”

”Jos kadun vilinä on kaupungin tajunta, joutomaiden nyrjähtänyt seesteisyys on sen alitajunta.” Mielettömän hieno essee. Se kertoo Pasilan veturitallialueen joutomaan nykykäytön ihanuudesta. Lukiolainen on otsikoinut esseensä Helsinki on heijastus.  Hän kysyy: ”Uudet asuinalueet ja Kalasatamaan kohoavat pilvenpiirtäjät pitävät helsinkiläiset jännityksessä: miltä näyttää kaupunkimme kymmenen vuoden kuluttua? Osaammeko ottaa muutoksen vastaan ja muuttua itse samaan tahtiin?

Tiedän

Oli liian tiivis yhteenveto, mutta sittenkin teksti kertyi jälleen ylipitkäksi. Parasta hankkia kirja ja keskittyä kunnolla. Hieman jäi ajatteluttamaan. Yhdessäkään artikkelissa tai esseessä ei julistettu kilpailukyvyn vaatiman kasautumisen tai nykysuositun kaupunkipöhinän autuaaksitekevää voimaa. Johtuuko se siitä, että kirjoittajat oli valittu väärin. Olivathan Pro Helsinfors aatteen alkuunpanijat kauppaneuvos Julius Tallberg yhdessä Eliel Saarisen kanssa varsinaisia kiinteistökehittäjiä. Nykypäivän bulevardiaatteet suorastaan kalpenevat heidän keskustauudistuksensa ennakkoluulottomuuden ja mittakaavan edessä. Nykyiset kiinteistökehittäjät eivät voisi uneksiakaan saavansa käsiinsä Töölönlahden kaltaista 4 milj. kerrosneliön megahanketta. No eivät sitten saaneet tätä kultamunaa sen paremmin tämän tarinan arvostetut sankarit. Mutta olen varma että he olivat iloisia työtä tehdessään. Me ainakin olimme valtavan iloisia kun saimme olla mukana säätiön 100-vuotisjuhlissa. Kiitos siitä!

Siteeraan ystäväni Rogerin autenttista tarinaa:  "Perkeleellä on tieto ihmisen hengestä, lähteekö se ylöspäin vain putoaako se maahan, pohtii entinen suuri rakentaja, kaupungin rakentaja, ihmisen talojen rakentaja, herrojen palatsien rakentaja ja Herran temppelin rakentaja Salomon. Ja sitten hän sanoo: ”Siis minä näen, ettei mikään ylitä sitä, että ihminen iloitsee työstään, sillä tämä on hänen osuutensa. Kukaan ei pysty saattamaan häntä takaisin näkemään sitä mitä sen jälkeen on tapahtunut. Eli siitä jää se, että olimme iloisia kun teimme työtä.”

Tiedotus

Muuten tiedotuksena asiasta kiinnostuneliie kerron että kirjan tiimoilta on Helsinki-Seuran ja Pro Helsingfors-säätiön yhteistyössä järjestämä  julkistamistilaisuus ja paneelikeskustelu Kansallisarkistossa 31.5. klo 17-19.