1980-luvun trendit tähtäsivät nykyhetkeen

Kun ryhdyin kirjoittamaan oman työelämäni aikana toteutuneista trendeistä ajattelin mekanistisesti insinöörin tavoin. En varsinaisesti ajatellut luovuutta trendien puristuksessa – enkä siitä johtuvaa pyristelyä. Yhdyskuntasuunnittelun trendit osoittavat aina 30 vuoden päähän. Se on suunnilleen yksi sukupolvi. On lyhyempiäkin trendejä.  Esimerkiksi muoti. Kun yhdyskuntasuunnittelun trendinkatsojan aloitusvuosikymmen oli 1950-luku, ensimmäinen tulevaisuus osui 1980-luvulle. Ajattelin sitten suorittavani loogisen askelluksen kymmenvuosittain nykyhetkeen. Mutta ei! Olen sotkeutunut tarinoihin – sellaisiin juttuihin jotka ovat vaikuttaneet elämääni ja etenkin ammattielämääni. Ne eivät nyt ole sellaisia ns. trendejä, joita trendianalyytikot tutkivat. Ne ovat pikemminkin sekavan puuroista taaperrusta sattuman tuomissa olosuhteissa. Suuret käännepisteet ja pyörteet tai sitten pysähdys ovat lusikoineet asioiden todennäköisen kulun uuteen uskoon.

On joutunut enemmänkin väistelemään kompastumista kuin että olisi voinut suoraan askeltaa. Ajattelinkin jatkaa nyt tätä trendisarjaa loppuun saakka juuri näin – kompastellen.  Sitten kun olen päässyt 2010-lukuun, sitten ryhdistäydyn ja ryhdyn systemaattiseksi. Sitten teen Exceliin hienon kaavion, jota täydennän Power Pointin visionäärisillä kuvilla. Kuvat tulevat kertomaan trendien synnyn, elämän ja kuoleman vuosikymmen vuosikymmeneltä. No, leikisti – et kai uskonut tuohon?

Siis kompastellen olkatoppauksiin

Aloitetaan naisten muodista. Se on ehkä trendeistä näkyvin. Ja myös ehdottomin. Se vaihtuu säännöllisesti neljä kertaa vuodessa. Jo vuotta tai paria aikaisemmin, ennen kuin ihmiset tämän trendin keksivät tai siihen mieltyvät, vaateteollisuus on jo sen tarkkaan suunnitellut ja valmistusprosessit ovat tiedossa, kankaat on jo ostettu ja aliurakoitsijasopimukset halpamaihin on jo tehty. Silloin juuri spontaanisti kansa keksii mitä se haluaa ja syntyy sesongin trendi. Kaikki ostavat samaa ja kaikki haluavat näyttää samanlaiselta.

80-luvun vaatteissa saattoi olla kolmetkin olkatoppaukset päällekkäin; aluspaidassa, puserossa ja jakussa ja sitten tietysti takissa oikein ekstramuhkeat. Tapahtui myös jotain ennenkuulumatonta. Naiset esiintyivät verkkareissa. Pikkuhiljaa kasarimuoti alkoi kaventua ja linjat yksinkertaistua. Näin kertoo ystäväni, muotitaiteilija Maikkki Ilveskorpi-Reiman. Noita hänen kuviaan eri vuosikymmeniltä olen aiemminkin viljellyt blogissani.

Äiti, tytär ja kuninkaalliset häät

Näyttää siltä, että tulevaisuusennusteet menivät metsään niin insinöörillä kuin tiedemiehilläkin. Laura Honkasalo kertoo 1980-luvun alkupuoliskon ajankuvasta teoksessaan Sinun lapsesi eivät ole sinun (Gummerus 2002). Hän kertoo, miten edistyksellinen äiti kasvatti lapsiaan tulevaisuuteen. Äiti ei hyväksynyt leikkiaseita eikä muovileluja, erityisesti hän vihasi kuninkaallisia ja heidän hömppähäitään.

”Ne ovat oikeat prinssin ja prinsessan häät”, Minna valisti minua. ”Niistä tulee tosi upeat, sinun on pakko katsoa, kaikki katsoo ne, joka puolella maailmaa. Miljardit ihmiset.”

Äiti sanoi ei. Hän istui lukemassa Tiedonantajaa ja juomassa kahvia.

”Mitä varten?” huusin niin että Edison havahtui uniltaan nojatuolista ja vilkaisi ympärilleen suippokorvat väristen.

”Kaikki muut katsoo!”

Äiti käänsi sivua ja taitteli lehden niin että pystyi paremmin lukemaan. ”Monarkia on säälittävä sääty-yhteiskunnan jäänne ja institutionalisoidun yhteiskunnan epätasa-arvon merkki, ja tölläämällä sitä spektaakkelia televisiosta annat tukesi riistojärjestelmälle.”

”Sä olet ihan skitso!” huusin. ”Mikään ei voi ikinä olla vain hauskaa, sinä pilaat kaiken, kaiken. Kaikessa on jotain väärää! Täällä ei saa tehdä mitään.”

Äiti ei katsonut minuun. Hän vei sanomalehden lähemmäksi silmiään ja sanoi: ”Televisio pysyy kiinni.”

Juri norkoili olohuoneen ovella seuraamassa, miten kiista päättyisi.

”Menen Kitille katsomaan!” huusin.

”Mene vaikka Timbuktuun, kunhan et katso niitä häitä minun kattoni alla”, äiti sanoi.

Ryntäsin eteiseen vetämään saappaita jalkaan. Enää puoli tuntia, en ikinä ehtisi Kitille Eiraan ajoissa.

”Sinä et osaa pitää ollenkaan hauskaa!” huusin. ”Ja et halua, että kukaan muukaan pitää!”

”Jaaha”, äiti sanoi ja jatkoi lukemista.

1980-luvun tulevaisuus on nyt

Nyt kun olemme päässeet käsittelemästä kasarimuotia ja kasarihäitä voimme siirtyä tavanomaiseen aiheeseen eli kaupunkisuunnitteluun. Oliko 80-luvulla jokin erityinen suunnitteluajatus tai tulevaisuuden visio? Kurkistetaan! Niin, mistäkö?  No kyllä kaikki minun blogini lukijat tietävät mistä minä menneisyyttä kurkistan. Sehän tapahtuu klikkaamalla tämän läppärin failia ”KIRJA” ja sitten klikkaamalla ”kuvapankki” ja sieltä esimerkiksi ”1980-luku”. Siellä ne asiat ovat. Joku ihmettelee minulla olevan hyvän muistin, kun muistan noita vanhoja.  Ei se ole hyvää muistia, se on vain klikkailua. Siksi toistan itseäni. Toivon vaan ettei kukaan ole opetellut ulkoa minun kirjaani (siinä on 483 sivua ja 1500 kuvaa) ja sitten tuskastu joutuessaan lukemaan uudelleen samaa tekstiä. Moni kyllä osaa ulkoa erilaisia raamattuja, mutta minun kohdallani siitä ei ole pelkoa. Siteeraan siis jatkuvasti itseäni. Joskus yllätyn itsekin klikkaamalla vastaan tulevasta tekstistä. Useimmiten vielä positiivisesti. Sillä tavalla sitä pysyy näin vanhemmiten hengissä!

Nyt sattuukin nappiin, sillä juuri tällä hetkellä elämme vuoden 1980 tulevaisuutta. Tuntuu hieman oudolta ajatella itsensä tai kenet tahansa 80-luvulla piirtämässä meidän päivämme yhteiskuntaa tai laskemassa meille soveltuvia käyttäytymismalleja. Vielä oudommalta tuntuu, kun lukee omia tekstejään tuolta ajalta. Mitä tarkoittaa vuonna 1985 esittämäni ”kriittinen analyysi” silloisista suunnittelun puutteista: poliitikkojen ja ammattimiesten vuorovaikutuksen puute, päätöksenteon looginen puute, suunnittelutyön ohjelmoinnin puute, kehittymätön ja usein näennäinen metodiikka, olettamusten, asenteiden ja arvostusten sekaannus, kokonaistaloudellisen ajattelun puute, ympäristömme virheiden ja epäoikeudenmukaisuuden tietoinen hyväksyminen, poliittisen päätäntäkoneiston heikkous, valkokaulusväen heikko työn tuottavuus, suunnittelijoiden kyvyttömyys arvojen mittauksessa, sidonnaisuus normeihin ja konservatiivinen teknologia sekä kauneus- ja viihtyvyysarvojen vähättely.

Lista on pitkä ja kattava. Oliko tuo kaikki totta? Sen täytyi olla ainakin osittain totta, sillä tilanteen julkinen esittäminen olisi muutoin saattanut olla varsin riskialtista. Riskit eivät kuitenkaan purkautuneet. Tuollaiset ihmiset ja tuollainen toimintaympäristö olivat siis meidän nykyhetkeämme rakentamassa. Mikä on nykyhetkemme? Rehellisesti sanoen, jossain asioissa on hieman tuosta ajasta edetty. Pääasiassa olemme kuitenkin pysähtyneisyyden tilassa. Menetelmät eivät ole kehittyneet, eivätkä menetelmien kehittäjät ole löytäneet toisiaan.

Asiantuntijat politiikan avuksi!

Ongelmien ratkaisemiseksi tuolloin 30 vuotta sitten ehdottelin systemaattista ajattelutapaa ja menetelmiä - silloin elimme systeemiuskon aikaa: meidän olisi kehitettävä menetelmä tavoitteelliselle suunnittelupolitiikalle, maankäyttö- ja liikennepolitiikkaa kehitettäessä olisi käytettävä matemaattisia malleja sekä iteratiivista simulointitekniikkaa, tietorekistereitä olisi käytettävä järkevällä tavalla, sosioekonomiset mallit olisi valjastettava muuhunkin kuin liikennehankkeiden vertailuun, asiantuntijoiden käyttömenetelmät olisivat ainoa tapa mitattomien ilmiöiden arviointiin ja aameneksi kaiken loppuun suosittelin sumeiden mallien käyttöä pitkän aikavälin ennusteissa.  Tämä on tätä päivää. Nyt puhutaan asiantuntijavallasta. Joku sanoo sen sotkevan demokratian. Silloin joskus sellaista valtaa kaivattiin demokraattisen prosessin avuksi. Tai ainakin minä kaipasin – noista teksteistä päätellen.

Otetaan nyt muutamia 80-luvun trendinvääntöasioita.

Ensin strategit ohjelmoivat. Se on palapeli. Sitten insinöörit etsivät ratkaisua. Se on labyrintti. Lopuksi syntyy musta laatikko, Magic Box. Se annetaan poliitikoille.

Metro vastaan kumipyörä

Väinö Suonio oli tunnettu hahmo suomalaisessa tiepolitiikassa. Hän kuului tiehallinnon parhaimpaan johtoon. Hän johti Maailmanpankin lainotusta hallinnoivaa MALA-toimistoa, silloin kun Tarvontietä rakennettiin. Hän oli kuollessaan tiehallinnon ylijohtaja. Yllättäen hän teki lyhytaikaisen hyppäyksen Helsingin liikennesuunnittelupäälliköksi. TV haastatteli häntä maliskuussa 1981. Suonio sanoo: ”Meidän laskelmamme osoittivat, ettei Helsingissä tarvita metroa. Selvityksen lopputulos oli hyvin epäedullinen metron kannalta. Selvitys osoitti, että Helsingin julkinen ei tarvitse metroa edes niillä huippukasvun ennusteilla, jotka olivat silloin käytettävissä. Helsingin kaupungin väkiluvun piti kasvaa 700 000 asukkaaseen ja Helsingin seudun asukasluvun yhteen miljoonaan asukkaaseen. Toimittaja muistutti siitä, että metropäätöksen aikaan väitettiin metron avulla voitavan estää yksilöllisen liikenteen kasvua.

Suonio: ”Tällainen virheellinen käsitys oli suurella yleisöllä ja poliitikoilla. Oletettiin, että on kysymys yksityisauton ja joukkoliikenteen välisestä taistelusta. Tämä ei pitänyt paikkaansa. Helsingillä oli selvä politiikka kehittää julkista liikennettä. Kysymys ei siten ollut henkilöauton ja julkisen liikenteen taistelusta, vaan julkisen liikenteen muotojen sisäisestä taistelusta: raide vastaan kumipyörä.”

Metro on kallis, vanhanaikainen ja synnyttää ”city sprawlin”

Antti Talvitie tunnetaan professorina, Maailmanpankin miehenä, insinööritoimiston varatoimitusjohtajana ja raideliikenteen vastustajana. Näin hän sanoi TV:n haastattelussa vuonna 1985: ”Metron kustannustaso matkustajakilometriä kohti on bussiliikenteeseen verrattuna kaksin- tai kolminkertainen. Toinen väittämä on sellainen, että metro säästää energiakustannuksia ja parantaa kaupunkirakennetta. Tosiasiassa metron toteuttaminen on yleisesti lisännyt urban sprawl’ia, hajottanut maankäyttöä, pidentänyt työmatkoja, väki on muuttanut yhä kauemmaksi asumaan, energiakulutus on kasvanut ja ihmisten on ollut pakko hankkia kaksi autoa. Toinen juttu on maanomistus ja tulonsiirto. Kun metroasemien ympäristössä rahaa tungetaan maan alle, täytyy sen luonnonlain mukaan purskahtaa jostain ulos. Se tulee ulos rakennusoikeutena ja rakentamisen tiiveytenä. Metro ja kiskoliikenne edustavat vanhentunutta teknologiaa, joka ei tule toimeen ilman suurta subventiota.”

Metro vastaan raitiotieliikenne

Lauri Nordberg esiintyi televisiossa vuonna 1981. (Sorry, Lauri – taas sinua siteerataan!) Hän oli silloin Kaupunkiliiton palveluksessa toimiva juristi, demari ja kaupunkisuunnittelulautakunnan pitkäaikainen jäsen.  Lauri on aina ollut raitiovaunurakastaja. Kun raideliikenteen perussuunnitelmaa pyrittiin tarkistamaan, vahvistui ajatus metron johtamisesta Espooseen Töölön ja Munkkiniemen kautta. Tämä ajatus sai tukea mm. seutukaavaliitolta ja espoolaisilta. Minäkin olin konsulttina pitänyt sitä hyvin suositeltavana, joskin tasa-arvoisena vaihtoehtona Lauttasaaren linjaan verrattuna. Tämä antoi sytykkeitä Lauri Nordbergin kiivaisiin ratikoita puolustaviin kannanottoihin ruotsinkielisen TV:n metroa koskevassa haastattelussa: ”Päätös perusverkon tarkistuksesta vuodelta 1979 on vaikuttanut katastrofaalisesti kaupunkisuunnitteluun. Olemme joutuneet työssämme suhtautumaan asiaan ikään kuin se olisi realistinen ehdotus. Kaupunkisuunnittelijat ja liikennesuunnittelijat ovat olleet selkeästi tällaista metroverkkoa vastaan. Kuitenkaan emme ole voineet luoda realistista vastavaihtoehtoa.  Jos rakennetaan metrolinja Töölön läpi Munkkiniemeen ja edelleen Espooseen on hyvin selvää, että raitiovaunuliikenne Töölön suunnalla joutuu vaaravyöhykkeeseen. Voi olla, että näin käy koko raitiovaunuliikenteelle Helsingissä. Raitiovaunuliikenne on kuitenkin jotain, jota helsinkiläiset rakastavat. Suomessa vain Helsingissä voi nähdä raitiovaunuja. Ehkä tulevaisuudessa täytyisi matkustaa ulkomaille nähdäkseen raitiovaunuja. Tämä olisi merkittävä tappio.”

Näin sanoivat kunnioitettavat ystävämme. Todellisuudessa asiat johtivat kumipyörän tappioon.  Raitiotietkin ovat vahvistaneet asemiaan huimaavalla tavalla. Lauri Nordbergin pelko oli siis turha. Kaiken kaikkiaan toteutui raiteiden rakastajan tulevaisuus. Minun tulevaisuuteni.

Vienti – paradigman muutos

1980-luku toi henkilökohtaiseen trendimaailmaan paradigmamuutoksen. Se tuli vientikaupan kautta. Ennusteet muuttivat muotoaan. Väestön hurja kasvu kaikissa kohdemaissa oli vastakohta oman maamme pysähdykselle ja odotettavissa olevalle taantumalle. Rakentaminen ei sekään ollut ahtaasti säänneltyä. Oli mahdollisuus käyttää mielikuvitusta ja luovuutta. Huomatkaa, tuohon aikaan ei Suomessa tunnettu trendiä nimeltä maahanmuutto. Haikailtiin enemmänkin maastamuuton ja aivoviennin vaikutusten kanssa. Nokiakin vielä uinui. Ensimmäiset NMT-puhelimet tulivat markkinoille vuosikymmenen toisella puoliskolla. Gorbatshov soitti kuuluisan puhelunsa Mobira Cityman 900 –puhelimella vuonna 1989.

1980-luvun suunnittelija-aivot oli säädettävä uudenlaiseen ajatteluun. Öljyteollisuuden erämaakaupunki Libyan Ras Lanufiin, keskussairaala Colomboon, Safat Square pääaukio Kuwaitiin, hotelli Syyrian Latakiaan, Damman Girl’s College Saudi-Arabiaan, ne kaikki pakottivat aivot uuteen asentoon. Kun katselen noita kuvia, ajattelen väistämättä eräitä ihmisiä. Mielessäni ovat Olli Kivinen, Harri Leppänen, Jussi Jauhiainen, Reijo Jallinoja, Kari Lautso, Kari Somma, Yki Sahlstedt, Markku Piispanen, Pekka Rautimo, Jussi Annanpalo ja Pekka Kettunen. Eikö sinun nimeäsi mainittu? Ole huoleti, ajattelen sinuakin!

Kotimaassa tapahtumien kirjo oli ”kevytliikennepainotteinen” sen lisäksi että se oli myös ”raideliikennepainotteinen”. Omalta osalta hävitty taistelu liittyi Pasilan orteen. Se oli surullista. Kaikesta huolimatta Ilaskivi on liitettävä onnistuneiden trendiarvausten joukkoon. Pasilassa ajattelimme Pekka Salmisen ja Mattikoon kanssa kaksi tornia sopivaksi määräksi. Sekin oli väärä arvaus. Niitä on tulossa toista kymmentä.

Kotona kilpailtiin arkkitehtuurista ja liikenteestä

Kamppi-Töölönlahden kilpailu järjestettiin vuonna 1986. Palkintolautakunnan asettamat tavoitteet ja voittaneiden kilpailuehdotusten periaatteet on hyllytetty. Kampin todellisuus poikkeaa myönteisesti 80-luvun tulevaisuudesta. Töölönlahdella asiat on saatu päätökseen Korpisen luomalla ”nurmikkoperiaatteella”.  Joukkoliikennekilpailu järjestettiin vuonna 1988. Voittaneet ehdotukset ovat vaipuneet historiaan. Ehdotettu tulevaisuus on nyt hieman valinkauhassa. Tuleeko Pisara, vai tuleeko Lyyra?  Ilaskiven pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuuksien selvitysmiestehtävä oli vuosikymmenen lopun mahtava tilaisuus. Pääsin siihen mukaan. Simo Järvisen kanssa työstetty maankäyttö- ja liikenneselvitys oli kuitenkin kuntien tappolistalla. Tästä huolimatta suunnitelma on toteutunut yllättävässä mitassa. Pettymyksiäkin syntyi. Niistä suurin, pysyvin ja harmittavin oli Helsingin kaupunginkanslian tilaaman Pasilanväylä/Haaganväylä -suunnitelman karahtaminen karille. Suurimpana syynä tappioon oli itsetietoisuus. Byrokratian kanssa ei voi leikkiä itsetietoista. Nyt tässä iässä siitä ei enää ole haitaksi.

Yksi asia mikä oli erityinen 1980-luvun saavutus, se oli kävelykadut. Taistelu kävelykatujen puolesta oli suuri missio. Minullakin. Pietarsaaren keskustan liikenne- ja ympäristösuunnitelma ja sitä seuraava Kanavapuistikon kävelykatusuunnitelma toteutuivat Roger Wingrenin luoman hyvän hengen manaamana. Töitä tehtiin uskon, toivon ja rakkauden hengessä. Syntyi todellista vuorovaikutussuunnittelua. Ehkä siinä oli 80-luvun paras papukaijamerkki!