Aika aikaa kutakin sanoo maailman onnellisimman maan eläjä

Tässä tapahtuu ilmiselvästi väsymistä. Tuntuu siltä, että mielipiteet ovat turhia.  No, ei sitä itsekään pidä kaikkien toisten mielipiteitä täydessä arvossa. Ei edes vanhojen kavereiden. Jos nyt ajattelen vaikkapa ystävääni ”Susi” Launista ja hänen viimeisintäkin tekstiään Stop greedy urban planning - Save Helsinki Malmi Airport tuntuu siltä, että kuuluisi suden ulinaa korpikuusten keskellä. Ääni häipyy synkkään metsään. Edes kaikua ei kuule. Erilaiset ”pelastakaa” -yhdistykset yrittävät pelastaa jotain joka on jo menetetty. Jaa, oli kuitenkin yksi asia, jossa syntyi muutos. Se ei ollut päätöksentekijöiden luoma eikä suunnittelijoiden luoma, se oli juristien luoma. Se oli keskuspuiston säästäminen ja eräiden muidenkin alueiden säästäminen hallinto-oikeuden päätöksin. Juristitko ovat meidän ainoa toivomme? Ei kaikkien mielestä, sillä jotkut uskovat vaalien olevan keino muuttaa asioiden kulkua. Turha toivo, meidän monipuoluejärjestelmässämme päätökset ovat kompromisseja. Henkilöiden ja aatteiden vaihtuvuus on lähes nolla. Täytyypä oikein katsoa, miten Helsingin valtuusto on ajan myötä vaihtunut vaaleissa, sitten vielä jotenkin kiinnostaa ajatella mitkä ovat olleet Helsingin valtuuston rohkeimmat päätökset kautta aikojen tai ehkä vain sotien jälkeiseltä ajalta.

Helsingin valtuusto on kautta koko historian ollut oikeistoenemmistöinen. Heti vapaus/sisällissodan jälkeen puntit olivat lähes tasan, sotien jälkeen vasemmiston osuus oli korkea, vuoden 1950 valtuustossa jopa 48 %, mutta sitten osuus on tasaisesti laskenut vihreiden vallatessa alaa. Viimeisimmässä valtuustossa vasemmiston osuus on 26 %. Vanhastaan toimineen demareiden ja kokoomuksen aseveliakselin lisäksi nyt vihreät sekoittavat pakkaa. Maankäyttöasioissa jopa johtavat ideologista peliä.

Outoa että päätin tarkastella sankaritekoja vain sotien jälkeiseltä ajalta, tehtiinhän suurimmat ja ratkaisevat päätökset jo ennen sotia. Ehrenström ja Engel kaiken aloittivat, Jung ja Saarinen sitten panivat paremmaksi. No, ajatellaan sitten. Minä teen luettelon. Heti sotien jälkeen ensimmäinen suuri teko ja päätös oli suuri alueliitos 1946, seuraavaksi tulee vuoden 1960 yleiskaava, tässä välissä vilahtelevat Alvar Aallon keskustasuunnitelma 1964, sekä Smith-Polvinen liikennesuunnitelma 1969, ne eivät kuitenkaan johtaneet päätöksiin, vesitettiin, sitten metropäätös 1969, otanko seuraavaksi Ilaskiven mietinnön 1989, ei kai sittenkään, sillä Ilaskiveä ei valtuusto käsitellyt, yleiskaava 1992 taisi olla ratkaiseva, se liittyi Vuosaaren satamaan, 2002 kaikki oli sinetöity, vanhat satama-alueet keskustassa voidaan rakentaa, Pasila voidaan rakentaa, Vuosaaren satamapäätös, oliko se ratkaiseva ja suurin juttu?, vai mentiinkö eteenpäin yleiskaavaan 2016, josta löytyy bulevardikaava ja kaupunkikaava ja kaupungin kasvu?

Kaaviossa näkyy Helsingin kaupunkisuunnittelun virkahenkilöt kautta vuosien. Kaikkihan nuo on tullut tavattua ja kovasti arvostettua. Jotkut ja aika monikin heistä olivat parempiakin tuttavia.

Ehrenström ja korkea suostumus 1812

Joh. Alb. Ehrenström pyysi Korkeata Suostumusta, kun hän lähetti kunnioittavan kirjeen keisarille vuonna 1812. Hän perusteli kaavaehdotuksensa suoraviivaisia katulinjauksia: "Komitea on tahtonut estää sen, että silmää loukkaisivat kaikki nämä mutkaiset kujat, jotka nyt erottavat kortteleita, kaikki ne vinot kulmat, joita nämä korttelit muodostavat suhteessa katuihin; se on tahtonut antaa kaikille kaduille, samoin kuin Rantakaduille, sopivan leveyden, määrätä Julkisille Rakennuksille samoin kuin Toreille edulliset paikat, lyhyesti, tehdä tämän Suunnitelman, kaikissa suhteissa, sen Herran arvoiseksi, jonka Korkealle Suostumukselle se alistetaan." Kuvassa näkyy punaisella kaupungin rakenne silloin kun Ehrenström tuon kirjeen kirjoitti ja asemakaavaa perusteli. Oli vuosi 1812. Kartassa alla häämöttää Ehrenströmin suunnitelma joka sai lopullisen siunauksen keisarilta vuonna 1817.

Jung ja Saarinen liikenneverkkoja suunnittelemassa 1913-1918

 Liikenneverkkojen mittavaevoluutio 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuun seurasi väkimäärän kasvua. Vuonna 1800 Helsingin asukasluku oli 8000 henkeä – Viaporin väki mukaan luettuna. Vuoden 1915 ennusteissa kaupunkia tehtiin 500000 asukkaalle. Ehrenströmin katuverkko vuodelta 1817 (keltainen), Helsingin niemen katuverkon rakentuminen vuosisadan loppuun mennessä (valkoinen), Bertel Jungin ja Eliel Saarisen vuosina 1913-1915 piirtämä verkko (violetti) sekä Saarisen vuoden 1918 Pro Helsingfors-suunnitelman verkosto (vaalea sininen). Kuvaan on tunnistamisen helpottamiseksi piirretty nykyiset rautatiet (sininen) sekä metron nykyisyys ja tulevaisuus (oranssi).

Suuri alueliitos vuonna 1946

Yrjö Harvian suuri alueliitos toteutettiin vuonna 1946. Varsinainen suunnittelutyö oli Harvian toimesta suoritettu jo ennen sotia, sillä selvitystehtävän aloitusvuosi oli 1928. Esitystä ei toteutettu aivan täysimääräisenä, sillä Leppävaara-Tapiola ja Tikkurila jätettiin liittämättä Helsinkiin. Kyllä tämä ”kolonatorinen” toimenpide oli hyvin ennakkoluuloton ja viisas temppu. Vuonna 1945 Helsingin kaupunginvaltuustossa SKDL oli suurin puolue 15 valtuutetulla. Oikeistolla oli kuitenkin 56 % edustajista. Helsingin valtuusto teki alueliitoksesta yksimielisen päätöksen. Kaupunginjohtaja asian käsittelyn aikaan oli Eero Rydman. Eihän alueliitoskeskustelu tähän päättynyt. Helsingin kaupunki ylläpiti keskustelua. Tavoitteena oli erityisesti itäinen Espoo vanhan Harvian ehdotuksen mukaan, Otto Larma teki tästä ehdotuksen vuonna 1949. Keskustelu ei laantunut. Teuvo Aura ajoi 60-luvulla voimakkaasti alueliitosta. Siihen kuului mm. Helsingin maalaiskunnan liittäminen Helsinkiin. Kaupunkiliiton toimitusjohtaja L. O. Johansson määrättiin 1970 sisäasiainministeriön toimesta laatimaan uuden ehdotuksen. Helsinki ehdotti Espoon suunnalla alueita Matinkylää, Leppävaaraa ja Lintuvaaraa myöten, liitos olisi tarkoittanut 70 % Espoon väestöstä, Helsingin maalaiskunnasta otettaisiin hurjat alueet 47 % väestöstä, sitten vielä Östersundomia Söderkullaan saakka. Johansson ei tähän mennyt. Hän ehdotti, että Sipoosta liitettäisiin Östersundom (43 km²), Helsingin maalaiskunnasta puolestaan liitettäisiin Hämevaara, Tammisto, Vaarala, Rajakylä, Länsimäki ja Länsisalmi (12 km²) ja Espoosta taas liitettäisiin Laajalahti, Leppävaara, Lintuvaara ja Mäkkylä (14 km²). Silloisessa väestömäärässä tämä olisi tarkoittanut 17000 henkeä. Espoon kaupunki lähetti Helsingille kirjeen, jossa kuvasi näin ystävällisesti käsitystään helsinkiläisestä demokratiasta: ”yksilön etääntyminen yhteisten asioiden hoidosta, luottamusmiesten lukumäärän vähäisyys asukaslukuun verrattuna, politiikan ja päätösvallan käytön etääntyminen kansasta, virkavaltaistuminen ja toimintojen byrokratisoituminen.” Tämmöiseen kaupunkiin ei kukaan halunnut liittyä. No, asiat sitten kuivuivat. kunnes vielä viimeisenä henkäyksenä kaupunginhallituksen puheenjohtaja Jan Vapaavuori vuonna 2006 ehdotti, että pääkaupunkiseudun kaupungit liitettäisiin yhteen. Hän ehdotti myös, että kokonaisuuteen liitettäisiin Sipoon lounaisosa. Helsingin valtuusto kannatti esitystä yksimielisesti. Sekin kuivui, paitsi Sipoon osa, jonka liitos tapahtui 2009.

Stenius piirtää yleiskaavaa ja luo esikaupunkilaisen tyyppiä 1960

Vuoden 1960 yleiskaava kosketti naapurikuntia. Se koski minuakin. Olin 50-luvulla töissä kiinteistöviraston asemakaavaosastolla. Seurasin lähietäisyydeltä, kun arkkitehti Olof Stenius työsti yleiskaavaa. Uuden Suomen mukaan hän oli luomassa uutta ihmistyyppiä: esikaupunkilaisen tyyppiä.  Tiestö oli yleiskaavan tärkeä kehittämiskohde. Pasilan suuri liittymäkompleksi oli keskeinen juttu. Siitä tuli minun diplomityöni.  Metroverkko oli myös agendalla. Sitä Stenius piirteli Reino Castrenin kanssa karttojen päällä kontaten. Otaniemi ja Tapiola sekä Leppävaara ja Lintuvaara olivat osa Helsingin yleiskaavaa. Sipoon puolella yleiskaava ulottui Itäsalmeen ja Länsisalmeen. Hakunilaan ja Itä-Hakkilaan oli osoitettu asuinalueita. Rannikolla, itäpuolisin paikka, johon kaavalla puututtiin, oli Husö. Näyttää siis siltä, että Helsinki on ollut jo lähes ammoisina aikoina kiinnostunut naapurikuntiensa maankäytöstä ja onnistunut piirtämään kaavoja, jotka ovat sitten toteutuneet tai toteutumassa. Kokoomus oli kaavan käsittelyn aikaan suurin valtuustoryhmä, vasemmistolla oli 40 % valtuustopaikoista, kaupunginjohtajana toimi Lauri Aho ja valtuuston puheenjohtajana oli Teuvo Aura.

http://penttimurole.blogspot.com/2020/02/raporttiarkeologiaa-1-helsingin.html

Oli päätettävä metrosta 1969

Valtuuston kokous aloitettiin 7.5.1969. Arvaa istuinko lehterillä. Seuraavan aamun jatkokokouksessa olivat vastakkain Georg C. Ehrnroothin ehdotus metrohankkeen hylkäämiseksi ja kaupunginhallituksen ehdotus hankkeen hyväksymiseksi. Äänestys päättyi 25-49 Ehrnroothin tappioksi. Arvaa riemuitsinko. Voittaneen ehdotuksen puolesta äänestivät demareitten, kansandemokraattien, skogilaisten ja keskustapuolueen ryhmät, enemmistöt liberaaleista ja ruotsalaisesta kansanpuolueesta sekä Veikko Vennamo. Vastustajien pääosa kertyi kokoomukselaisista. Veikon poika Pekka Vennamo äänesti tyhjää. Kaupunginjohtajana Teuvo Aura ajoi vahvasti metron asiaa. Valtuuston puheenjohtajana toimi kokoomuksen Jussi Saukkonen. Metrosta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana oli Veikko Järvinen ja metrojohtajana Unto Valtanen (molemmat kuvassa). Metron perusverkossa 1971 oli mukana Martinlaakson metrohaara, yhteys Pasilaan ja hahmotelma Länsimetrosta. Asiat kehittyivät ongelmien sävyttäminä, oli oikeudenkäyntejä ja turbulenssia, vihdoin metro eli juhlapäiväänsä kun (2.8.1982) tasavallan presidentti Mauno Koivisto satojen kutsuvieraiden ohella vihki metron käyttöönsä. Naapurikuntien edustajia ei paikalla nähty, eikä väitteiden mukaan oltu edes kutsuttu. Naapurikuntien kanssa, kun ei metrosta päästy yhteisymmärrykseen. Yhteisymmärrys syntyi 24 vuotta myöhemmin, kun Espoon kaupunginvaltuusto 26.9.2006 päätyi kannattamaan länsimetroa äänin 45–19.

http://penttimurole.blogspot.com/2016/06/metro-on-kuin-viina-vaikeinta-on.html

Satamanosa Vuosaareen 1975, alkua isommalle 90-luvulla

Suuren tapahtumaketjun pieni alku oli, kun satamalaitos tilasi meidän firmaltamme Vuosaaren satamanosan suunnitelman 1975. Silloin ei vielä ollut tarkoitus luopua keskustan satamista. Helsingin sataman liikenne oli silloin 6 milj. tonnia, nyt se on 15 milj. tonnia. Henkilöliikenteessä Helsingin satama oli ennen koronaa maailman suurin yli 12 miljoonalla matkustajalla. Sataman paikasta taisteltiin 1990-luvulla. Vuoden 1992 yleiskaavassa Helsinki piirsi sataman Vuosaareen. Vuonna 1994 kaupunginvaltuusto hyväksyy sataman perustamissuunnitelman äänin 53-28. Nokia ja Finnlines olivat kehittämässä satamaa Kirkkonummelle. Meidänkin firmamme oli tuossa koplassa. Kierrokset nousivat. Helsinki ei halunnut menettää satamaansa. EU:n oikeus käsittelee satama-asiaa. Ratkaisevaa oli Helsingin kaupungin vuonna 1997 junailema kauppa Finnlinesin kanssa. Pekka Korpinen kertoo ensimmäisen tapaamisen Finnlinesin Lagerroosin kanssa alkaneen nihkeissä tunnelmissa. Pian kuitenkin lamppu syttyi ja raha teki tehtävänsä. Kaupunki myi 40 miljoonan rakennusoikeuden kahdeksalla miljoonalla ja osti samalla Vuosaaren vastustajan ulos pelistä. Tämä on varsinaisen uskomatonta. Voi vain onnitella kaupunkia tästä pelistä, sitä luomassa oli todellisia pelimiehiä. Oliko niitä useampia, mutta pääpeluri taisi olla Pekka Korpinen. Onnittelut hänelle. Kaikkien kommerverkkien jälkeen Helsingin valtuusto hyväksyy 10.10.2002 Vuosaaren sataman rakentamisen äänin 58-27.

Yleiskaavat 1992 ja 2002 vapauttivat rannat

Vuosien 1992 ja 2002 yleiskaavat olivat merkittäviä käännekohta. Vuoden 1992 yleiskaavassa ehdollisina selvitysalueina olleet satama-alueet Jätkäsaari, Hernesaari ja Kalasatama olivatkin sitten vuoden 2002 kaavassa asuntoalueina. Ehdollisuus johtui Vuosaaren satamapäätöksestä. Sama ehdollisuus liittyi Pasilan ratapihaan. Päätös syntyi vuonna 2002. Kaupunkisuunnittelusta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana toimi Pekka Korpinen ja virastopäällikkönä Tuomas Rajajärvi. Syntyi ketjureaktio, jonka perusteella entisten satama-alueiden kaavoitus ja toteuttaminen voitiin aloittaa, kuin myös Vuosaaren asuinalueen kehittäminen.  Näistäpä asioista olikin jo tekstiä tuossa edellisessä kappaleessa. Jos miettii Helsingin kaupunkisuunnitteluhistorian suuria tekoja, niin taitaapa olla niin, että juuri nämä tapahtumat olivat yksi merkittävimmästä uutta luovista asioista kaupungin kehityksessä sotien jälkeisinä aikoina. 90-luvulla valtuuston puheenjohtajina olivat Erkki Heikkonen (1991–1992), Arja Alho (1993–1994) ja Suvi Rihtniemi (1995–2000). Kaupunginjohtajina toimivat Kari Rahkamo (1991–1996) ja Eeva-Riitta Siitonen (1996–2005). Valtuustokausilla 1988-2000 kokoomuksen valtuutettujen määrä muuttui 27>25, demareiden 21>18, mutta vihreät nousivat valtapuolueeksi 7>21.

 Kamppi ja Töölönlahti toteutuivat

Tapahtuihan 90-luvulla muutakin kuin vain Vuosaaren ketjureaktiot. Ehkä tärkein oli Töölönlahden rakentamisen suuntaviivojen kiinteytyminen. Töölönlahden osayleiskaavasta oli jo Erkki Tuomiojan aikaan noin vuonna 1990 aloitettu kädenvääntö. Erityisesti ongelmaa tuli siitä kuka kaavan allekirjoittaa. Virastopäällikkö Hedman kieltäytyi, Tuomioja allekirjoitti välivaiheen, lopullisen allekirjoituksen teki Korpinen. Kampilla kokeiltiin uudenlaista ppp-toteutusmuotoa. Vuonna 2004, minun synttäreilläni Pekka Korpinen mietiskelee ääneen Töölönlahden suunnittelua vuonna 1992: ”Odotukset oli saatava alas ja oli uskottava siihen, että vain yksi rakennus saadaan aikaiseksi. Tilanne oli jotenkin rauhoitettava. Kunnianhimoiset arkkitehdit halusivat asettua jokainen vuorollaan kehään, kamppaillessaan oman suunnitelmansa puolesta ja samalla kuolemattomuudestaan. Tarvittiin rauhaa ja uutta uskottavuutta.” Korpinen vetoaa Alvar Aaltoon. Alvar oli esittänyt ajatuksen, että uutta suurempaa aluetta kehitettäessä on hyvä olla joku pilottirakennus, jolla voidaan luoda tuntuma todelliseen tilanteeseen. ”Kiasma sopi erittäin hyvin tällaiseksi starttaajaksi. Kiasman kilpailu järjestettiin vuonna 1992. Kilpailuehdotuksia tuli 516 kappaletta. Voittajaksi valittiin yhdysvaltalainen Steven Holl. Kiasma on tietysti suuri mestariteos”, sanoo Korpinen. Kiasma valmistui vuonna 1998. Töölönlahden rakennusrivistön rakennustyöt alkoivat vuonna 2012 ja viimeisimpänä valmistui kirjastorakennus Oodi vuonna 2018.

 Kamppi on toinen osayleiskaavan kehityskohde. Tästä Korpinen sanaili näin: ”Vuoden 1991 osayleiskaavassa lähes koko Kampin ’kuilu’ oli varattu bussien maantasoiseen pysäköintiin. Ensin teetettiin Timo Vormalalla asemakaava ja sitten toteutettiin meillä kokonaan uuden tyyppinen suunnittelu- ja kehittämiskilpailu parhaiden PPP-mallien mukaisesti. Sopimus solmittiin 2002 ja kompleksi valmistui 2006. Helsinki sai maailman parhaan keskustabussiterminaalin. Jos itse ratkaisu oli yllättävä, yhtä yllättävää oli sen nopea toteutus keskustan pahimmassa ’kipupisteessä’. Sekä yrittäjä SRV, että Helsingin virkamieskoneisto venyivät lähes ihmeisiin. Kampissa toteutui poikkihallinnollinen ennakoiva ongelmien luova ratkaiseminen, jossa sankareita löytyi niin kaupunkisuunnitteluvirastosta, kiinteistövirastosta kuin myös rakennusvalvontavirastosta.” Kyllä tässä prosessissa kannattaa mainita vielä tennishallin säästyminen, olihan sillä purku-uhka päällä.

 

Yleiskaava 2016

Yleiskaava on meidän ajattelumme lähtökohta. Niin on tarkoitettu. Onko meidän uusin yleiskaavamme merkittävä innovaatio ja sysäys? Voiko sitä verrata vanhoihin saavutuksiin? Meillä on tullut niin paljon uusia asioita. Miten niin? Eihän kaupunkisuunnittelu heilu joidenkin ajan trendien varassa. Se on aivan kuin ikuista arvoineen ja keinoineen. Mitä ne ovat ne uudet jujut?   Myönnetään: vuoden 2016 yleiskaava on kaupungin rohkeimpia ja intohimoisimpia hankkeita. Totutun vanhakantaiseen virkamiestyöskentelyyn oli tullut poliittinen ohjaus. Enää ei riittänyt poliittinen kontrolli päätöksenteon muodossa. Poliittisen ohjauksen takana oli vahvasti omaksuttu kasvun ideologia. Kasvun ideologia puolestaan lanseerattiin taloustutkijoiden toimesta. Sosiaalitutkijat ja maantieteilijät peesasivat. Se puri. Ajattelussa ja strategiassa tapahtui suuri suunnanmuutos. Haluttiin tiivistää kaupunkia ja nostaa sen asukasluku yli 800000 asukkaan. Määrästä tuli johtava päätavoite. Haluttiin helliä kasautumisteoriaa ja kilpailukykyä. Virkakoneiston tehtävänä oli löytää keinot. Nyt oli runnottava. Oli valtuutus mennä alas, ylös, oikealle ja vasemmalle. Ja sitten mentiin. Kansa jäi tässä menossa sivustakatsojaksi. Eräs asukasvuorovaikutuksen asukas-veteraani sanoi kaupungin varastaneen asukkailta vuorovaikutuksen. Mitäs tykkäät, meneekö minun uhoni nyt överiksi? No, antaa mennä, ei se ole kenenkään vahingoksi. Jatketaan vielä: Kun muita asukkaita ei ollut tarjolla kasvustrategiassa hyväksyttiin pääosa asukaslisäyksestä maahanmuuttajina. Toivottiin työperäistä muuttajaväkeä. Pääteiden bulevardisoinnista tuli kantava idea. Keskuspuiston pienehkö rakentaminen herätti suurta vastustusta. Minäkin siinä aktiivisesti mukana, aivan nimbynä. Korkein hallinto-oikeus sitten torppasi osan hankkeista. Kokoomuksen, vihreiden ja demareiden voima-akseli on hankkeiden takana. Yleiskaava pantiin alulle kaupunginjohtaja Jussi Pajusen aikaan ja saatettiin päätökseen pormestari Jan Vapaavuoren toimesta. Yleiskaavapäätöksen takana olivat kokoomus, demarit ja vihreät. Perussuomalaisista oli kaksi luopiota kannattaen yleiskaavaa, demareista yksi vastusti ja vasemmistoliitosta yksi kannatti. Äänestystulos oli 55-30. Tuossa se on ohessa äänestystulos, jos vanhoja muistellaan.

Annetaanko tähtiä, valitaanko sankarit?

Olemme nykyhetken edessä, tai juuri tässä hetkessä. Voitaisiinko nyt arvioida menneitä töitä? Löytyisikö vuosikymmenten sankarit? Onhan nykyään suorastaan tulvimalla asti erilaisia ranking listoja. Miksi nyt ei sitten tehtäisi näistä kaupunkisuunnittelun urotöistä pisteytystä. Annettaisiin suorastaan tähtiä, niin kuin autotesteissä tai hammasharjatesteissä. Onko olemassa mittareita? Niitä tarvitaan. Ei ole mittareita. Raha ei riitä mittariksi. Tunnettahan tämä on, ainakin puoleksi. Asukkaiden hyvä, sitä pitäisi mitata. Suomi on erinäisissä arvioissa määritelty jo kolme vuotta maailman onnellisimmaksi maaksi. Helsinkiläiset ovat osa tätä onnen maata. Uskallan väittää Helsingissä toteutettua politiikkaa onnistuneeksi. Moitituissakin kohteissa löytyy enemmän hyvää kuin huonoa. Ainoa mikä herättää epäilyksiä: miten tästä eteenpäin? Debattia ei saa karttaa. Vastasuunnitelmia täytyy tutkia. Arvostelijoille tulee antaa arvonsa. On nimittäin niin, ettei mikään noista vanhoista suurista ratkaisuista syntynyt ilman turbulenssia. Dialogi on sallittava nyt ja tulevaisuudessa.