Seminaarirobotit

Kansainväliset viisaat

Olen istunut menneellä viikolla seminaarissa, jossa esiteltiin kansainvälisin ja kotimaisin voimin tulevaisuuden kaupungin työtä, asumista ja liikkuvuutta.  Kiinteistöalan koulutuskeskuksen Pirjo Honkaniemi oli seminaarin intomielinen järjestäjä ja hänellä vain sattuu olemaan kansainvälisiä kontakteja. Ulkomaisia puhujia olivat Porie Saikia-Eapen New Yorkista, nykyisin Woman Empowermentiin keskittyvä arkkitehti ja supernainen – alkuaan Assamista Intiasta, London Citystä paikalla oli arkkitehti Peter Wynne-Reese, alkuaan Walesista ja kolmantena huippuna maailman suurimpiin kuuluvan arkkitehtitoimisto SOM:in Kiinan johtaja Silas Chiow. Vielä oli Greg Bernarda, hän on nuori herrasmies, joka kertoi meille Business Modelista – joka syntyi täyttämällä ilmeisesti hänen itsensä kehittämä ”canvas”-lomaketta. Siihen kun isket aikeesi niin bisness on valmis. Niin yksikertaista se on – no lapsellista. Varmaan Steve Jobs oli saanut tuon kaavakkeen käsiinsä ja kehitti bisneksensä? Nokialaisilla ei ilmeisesti kaavaketta ollut!

Tässä on muuten linkki tuohon "kanvakseen":  http://en.wikipedia.org/wiki/Business_Model_Canvas 
Last in, first out - periaatteella unohdamme nyt Gregin ja siirrymme kolmen kaupunkisuunnittelussa mukana olleen pääesiintyjän tarinoihin.

Porie kertoi lennokkaalla tavalla NYC:in vetovoimasta, liikkumisen helppoudesta ja muuttuvasta työympäristöstä. Hän on toiminut New Yorkin hallinnossa pääarkkitehtina sekä asuntotuotannon ja liikenneväylien ohjauksessa. Porie oli lounaspöytäkeskustelun perusteella pikemminkin Jane Jacobsin kuin Robert Mosesin kannattaja.

  

New York on paikka, jossa unelmat voivat toteutua. Tapahtuuko näin siksi, että paljon ihmisiä asuu lähekkäin? Kyllä vai ei? Vai tapahtuuko siksi, että luovilla yksilöillä on tilaa. Marvin Franklin oli metron yövuoron työntekijä 22 vuotta, kunnes kuoli dramaattisesti työssään 55-vuotiaana. Yövuoronsa päätyttyä hän matkusti maanalaisella taidekouluun ja takaisin kotiinsa piirtäen luonnoksi .metromatkustajista. Tässä kaksi ihmistä.

Peter, Lontoon yhden neliömailin arkkitehti, puhui nuorista kaupungin vetovoiman varsinaisena lähteenä, hän puhui myös rotujen maksimoinnin tärkeydestä, mitä enemmän sekoitusta, sitä vähemmän ongelmia – tai ei mitään ongelmia, vain etuja.  Kysyttäessä hän antoi neuvoja helsinkiläisille korkeasta rakentamisesta. Hänen mielestään korkea rakentaminen ei lisää tehokkuutta ja tiiveyttä. Toivottu tiheys saavutetaan Helsingin nykyisellä kantakaupungin tiheydellä. Ei siis torneja Helsingin rannoille! Hän toisti jatkuvasti Helsingin Esplanadin mittakaavaa. Helsinkiläisten ihailemaa Vancouveria hän piti toivottoman tylsänä paikkana. Helsinki on sen sijaan eri maata!

   

Peterin City of London on vain neliömailin suuruinen. Se on kuitenkin yksi maailman hub. Siellä ei ole asukkaita – vain bisnestä ja hallintoa. Nuoret ihmiset tekevät pitkää päivää, jäävät pubeihin illalla työtovereiden kanssa ja elävöittävät kaupungin. Lue muuten tästä blogista suomalaisen Lontoossa työskentelevän nuoren kuvaus sikäläisestä työnteosta: http://missbritannika.blogspot.fi/2014/01/toissa-lontoossa.html

Silas Kiinasta oli minulle kiinnostavaa kuultavaa. En ole työskennellyt Kiinassa, mutta olen ihmetellyt corbusiaanisen kaupunki-ideologian suurta menestystä. Nyt kuuntelin korvat höröllä. Miten tuota perustellaan? Silas on suuren kansainvälisen arkkitehtitoimiston paikallisjohtaja. Hän puhuu korrektia kieltä. Hänen slaideissaan lukee: Centrally Planned, Socially Driven. Hän puhuu Kiinan urbanisaatiosta. Nyt 700 miljoonaa kiinalaista asuu maalla ja 600 miljoonaa asuu kaupungeissa, Vuonna 2030 maalla ennustetaan asuvan 450 miljoonaa ihmistä ja kaupungeissa asuisi 1 miljardi ihmistä. Kiinan kaupungit kasvaisivat siten 20 miljoonalla asukkaalla vuodessa. Tämä on lähes puolet koko maapallon 50 miljoonan asukkaan vuosittaisesta kaupunkiväestön kasvusta. Siis kahdessa kymmenessä vuodessa kiinalaisten olisi rakennettava kaupunkia 400 miljoonalle ihmiselle. Tämä tarkoittaa 30 kertaa Lontoon metropolialue tai kertaalleen kaikki Euroopan kaupunkialueet.

Silas esitteli slaideissaan  SOM-toimiston Kiinan hankkeita. Yksi oli Baietan Guangzhoussa. Kuva kertoo urbanisoitumisen prosessista.

  

Näin sen on kai sitten tapahduttava. Se mitä oli ja on häviää, se mitä jo malliksi on ja lisää tulee, vaatii uuden ihmisen. Ihminen tässä sosiaalisessa muutoksessa on väistyvä tekijä. Mutta voiko se mikä tapahtui meillä kahdessa sukupolvessa tapahtua Kiinassa vajaassa sukupolvessa – HETI!

Vielä pikku debatti

Pirjo halusi debattia Helsingistä ja saikin sitä. Hän oli kutsunut paikalle nykyisen Helsingin kaupunkisuunnittelun virastopäällikön Mikko Ahon, entisen kaupunkisuunnittelun ja kiinteistöstä vastanneen apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen ja minut. Puheenjohtajana toimi Jani Saarinen, liikennealan asiantuntija ja Trafin (liikenneturvallisuusvirasto) entinen tirehtööri. Debatti oli mukava. Kaikki saivat jauhaa omia teemojaan. Mikko hehkutti uutta yleiskaavavisiota. Sanoi puhuvansa kaupungin suulla ja äänellä. Pekka hehkutti kirjaansa ”Mein Kamppi”. Hän sanoi siinä olevan kaiken sen viisauden mitä kaupunkisuunnittelu ja/tai metropolihallinto tarvitsee. Kehotti myös yleisöä käymään ostoksilla. Minä taas väänsin vanhaa tarinaa MAL-alueen suppeudesta ja tarpeesta saada samaan neuvottelupöytään Lahden, Lohjan, Porvoon, Tampereen ja Hämeenlinnan kaupunginjohtajat – pääkaupunkiseudun lisäksi.

   

Panelistit vauhdissa Mikko Aho todistaa, Pekka Korpinen tarkentaa ja terävöittää seuraavaa sananvuoroaan, puheenjohtaja Jani Saarinen miettii hyvää välikysymystä, minä otin puhelimella kuvan.

Pieniä yllätyksiä

Sosiaaliset ongelmat on parasta unohtaa. Euroopan Unioni julisti aikoinaan sosiaalisen imperatiivin olevan perusta kaikelle innovaatiolle, kehitykselle ja kasvulle. Tämä imperatiivi oli (ja on?): teknologiatieteiden ja sosiaalitieteiden pitää yhtyä! Tuossa samaisessa seminaarissa oli paljon muutoksen hurmaa. Yleensä kaupungistumista tai teknologian kehitystä ei kytketty ihmiseen. Teknologia vie ja ihminen maksaa, näin sanoi VTT:n professori.

  

EU:n imperatiivi ei toteudu. Teknologia- ja taloustiteet ja sosiaalitieteet eivät löydä yhtymäkohtia. Teknologia- ja taloustieteiden ongelmana on se, että probleema on fokuksen ulkopuolella. Sosiaalitieteiden ongelma on se, että ratkaisu on fokuksen ulkopuolella. Tämä näkyi luennoitsijoiden puheissa.

Kun sitten kaiken tämän mielenkiintoisen – ajatuksia herättävän session jälkeen seestyin, eteeni tupsahti lauantain Hesari.

Uusi aamu

Arno Kotro, Hesarin tämän päiväsen numeron kolumnisti, kirjoittaa otsikolla: ”Ihminen, olet tarpeeton”. Kirjoitus osuu hauskasti hetkeen, sillä samassa lehdessä on hyvä juttu ”Tietokone ihollamme”. Nyt on sellainen aika, että puhumme paljon uudenlaisesta tulevaisuudesta. Se tulevaisuus asettaa ihmisen sivustaseuraajan asemaan. Outoa, sillä olemmehan juuri luulleet yksilöllisyyden olevan päivän sana. Tai, eikö yksilöllisyyteen kuulukaan arvoituksellisuutta – suurta salaisuutta? Siis tarkoittaako uusi yksilöllisyys minun, siis yksilön, maksimaalista kollektivisointia. Mitä useampi tietää kaiken minusta, sitä merkittävämpi yksilö olen!.

   

Pekka Pekkalan juttu Hesarissa kertoo nykyihmisen halusta muuttua ikään kuin koneen kaltaiseksi, hän haluaa mittaroida itsensä seuratakseen sykkeen ja verenpaineen lisäksi lihasten jännityksiä, jäsenten asentoa juoksutekniikan kannalta, ryhtiäkin voi seurata ja siitä saa ilmeisesti signaalin jos lysähtää. Ehkä on myös tulossa mittari, jolla voi etsiä väkijoukossa ihmissuhdesynergiaa – jopa rakkauden kohdetta. Vaikka vielä samaisessa lehdessä kirjoittajapari Hiltunen (uusi kirja Teknoelämää 2035) sanoo, etteivät robotit hävittäisi rakkautta – uskoako tuohon?

   

Arno Kotron kolumni on minulle mieleen. Olen tässä blogissani jo muutaman kerran takertunut tuohon aiheeseen. Olen Kotron kanssa liikuttavan samaa mieltä. En todellakaan halua seuralaisekseni – kunhan tästä vanhenen – tuota mekaanista norppaa.

Kotro kirjoittaa: ”Visionääreiltä kun turhan usein lähtee homma lapasesta. Jokin aika sitten YLE:n A-talk -ohjelmassa esiteltiin mekaanista hyljettä. Hyljerobotista uumoiltiin helpotusta vanhusten yksinäisyyteen. Hylje on kuulemma ohjelmoitu niin eteväksi, että se nostaa kuonoaan eri tavalla sen mukaan, kuka sitä silittää. Vielä suurempiin järjettömyyksiin päästiin, kun tutkijalta kysyttiin pääuutisissa, onko 20 vuoden päästä rekka- ja taksikuskeja. ”Ei ole”, kuului vastaus. Robotti hoitaa homman.

Kuinka joku voi antaa noin pönttöjä lausuntoja? Totta kai 20 vuoden päästä on taksikuskeja. Jokainen todellisuudentajuinen ymmärtää, ettei mikään robottitaksi lähitulevaisuudessa selviä lumessa ja liikenehärdelissä niin hyvin, että kaikki suostuisivat sellaisen kyytiin. Muistan miten tutkijat 70-luvulla hourivat, että vuonna 2000 ihmiset liikkuvat lentoautoilla. Muistan myös miten kaikki täyspäiset tajusivat, että tuskinpa sentään.

Joissakin tehtävissä ihmisiä on hankala syrjäyttää roboteilla, mutta ehkä osan tulevaisuudentutkijoista voisi? Mopo keulisi vähemmän. Näin siis kirjoittelee Arno Kotro.  Opettajana hän vielä jatkaa: ”Opettajien sentään halutaan vielä olevan luuta ja nahkaa, eikä heitä korvata mekaanisilla hylkeillä. Tosin varmasti joku propellipää parhaillaan haaveilee kyborgiopettajasta, kuuden miljoonan dollarin miehestä, joka ei osoita kiusallisia inhimillisiä tunteita.”

Miksi tätä Kotron kolumnia näin pitkästi siteerasin? No siksi, että juuri nuo samat asiat ovat olleet viime aikoina mielessä, ja ovat jälleen mielessä, ja olenhan blogissani kirjoitellut jo pari kertaa tuon valtakunnallisen propellipään Risto Linturin ”uskosta”. Ylös Kotro, alas Linturi!

Markku Pääskynen kirjoittaa loistavassa teoksessaan ”Vastaavuuksia” näin: MAAILMA EI OLE MATALA, EI SYVÄ, EI KORKEA, EI SANA, EI LUKU….. ME PALAAMME ALKUUMME TAKAISIN. MENNEISYYS ON EDESSÄ KOSKA SEN NÄEMME, TULEVAISUUS JÄÄ SELKÄMME TAAKSE, EI TAASKAAN UUTTA, MIKSI PITÄISI….. KAIKKI HALUAVAT LÄHTEÄ, MUTTA KUKAAN EI LIIKAHDA. Samalla tavalla tuntuvat pohtivan myös Jarkko Vehniäisen ihanan sarjakuvan tutut hahmot.