1960-luku kolmessa kuvaelmassa – 3 kuvaelma

Saarikoski kirjoitti värikkäästä, iloisesta ja hienostuneemmasta 1960-luvusta, mutta myös kapitalismin käpälänjäljistä...

Näyttelyn nimi ”Värikkäämpi, iloisempi, hienostuneempi” on lainaus kirjailija Pentti Saarikoskelta, joka toivotti Ylioppilaslehden lukijoille värikkäämpää, iloisempaa ja hienostuneempaa uutta vuosikymmentä lehden vuoden 1960 ensimmäisessä numerossa. Saarikoski julkaisi vuonna 1962 teoksen ”Mitä tapahtui todella”. Siinä esiintyvät kapitalismin käpälänjäljet. Ne liittyvät rakentamiseen jos mihinkään. Näin se menee:

Kun linnun sisällä on valoa se lentää / metsän päällä / haikara satua / lattialla on vääntynyt metallikirjain / uudet kaupunginosat metsien keskellä / ovat kapitalistisen yhteiskunnan / kauniita käpälänjälkiä..

Vuosikymmenen puolenvälin muistamme kansainvälisen OP-muodin syntyaikana. Annika Piha suunnitteli ryppypepun ja raitapaidan. Nyt hänen poikansa Petteri marssi tuohon eteeni!

Nyt menee mielettömäksi muisteluksi

Olin edellisessä blogissani luvannut tarinoita Hervannan kilpailusta ja Marimekosta. Menin Iso Lahtisen toimistoon käväisemään. Tarkistelin hieman asioita ja lähdin lähellä sijaitsevaan Jussin ja Dyniksen toimistoon. Haluan jutella Tuomas Seppäsen kanssa Hyrylän lämpökeskuksen kohtalosta.  Tuomas kaavoittaa Rykmentinpuistoa. Esittelen hänelle tämän blogin kuvia. Paikalle tulee Dynis. Iso Lahtinen on hänen appiukkonsa, kuten on varsin tunnettua. Juttu kiertyy Hervannan 68 kilpailuun. Ruusuvuoren tiimin listalla on monen tutun ohella vanha kaverini Pentti Piha. Ihmettelemme Dyniksen kanssa tuttujen pitkää listaa. Tyylikkäästi parroittunut mies saapuu viereeni. Dynis esittelee: arkkitehti Petteri Piha. Tuon aivan isänsä näköisen miehen olin tavannut juuri 60-luvun loppupuolella. Petteri oli silloin ehkä 4-vuotias. Petteri asuu Espanjassa, mutta on nyt visiittitöissä B&M:llä. Ja tuossa minä juuri olin liimaillut hänen äitinsä raitoja – suomalaisen muodin ikonituotteita ja vielä herkistellyt nappaamalla jostain tuon ihanan Annikan kuvan - hänen edesmenneen äitinsä kuvan.

Käppäily Iso Lahtisen toimistosta Jussin ja Dyniksen toimistoon tuotti iloisia yllätyksiä. Vasemmassa kuvassa iloisena Pihojen poika Petteri ja oikealla tarkkaavaisena itse Iso Lahtinen mielessä Hervanta ja Marimekko.

Linnanmäen kilpailussa 1968 saimme Pihan Penan kilpailutiimissä ensimmäisen palkinnon nimimerkillä “Drive inn”. Avustajina olivat arkkitehtiylioppilaat Christer Bengs, Petri Blomstedt, Antti Gävert, Tapani Launis, Kari Silfverberg ja taiteilija Annika Piha. Liikenneasiantuntijana oli dipl.ins. Pentti Murole, konstruktiot hoiteli dipl.ins. Matti Ollila. Liikenneratkaisuna käytettiin P. Murolen diplomityössä kehitettyä ideaa kaksipuolisesta Vapaudenkadusta. Vapaudenkatu oli jaettu kahta puolta ratapiha-aluetta. Kaisaniemen puistoon mentiin tunnelissa ratapihan alta. Rampit nousivat pintaan Kaisaniemenlahdella. Nojatuolirata - vaakasuora hissi - kiersi Töölönlahdelta Mannerheimintien laitaa stadionin ympäri Nordenskiöldinkadulle ja edelleen Linnanmäelle. Sieltä tultiin kaupunginteatterin ympäri Siltasaarelle ja edelleen Puutarhakadun linjaa lähtöpisteeseen. Radalla oli haara myös Kamppiin ja Ruoholahteen.

Risto Jarva 1967

Risto Jarva teki vuonna 1967 Pertti Maisalan käsikirjoittaman lyhytfilmin: ”Kaupungissa on tulevaisuus”. Filmissä hehkutettiin ajan henkeen: ”Tänään tehdyt ratkaisut vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen. Täytyykö meidän kostaa kolmanteen ja neljänteen polveen, että joudumme itse elämään köyhässä, hermostuttavassa, epäterveellisessä ja ikävystyttävässä ympäristössä? Ketä meidän on syytettävä kaupunkiemme vioista? Valittujen johtajien vastuu on suuri. Mutta syytteet saamme kohdistaa itseemme. Sillä demokratiaan pyrkivässä yhteiskunnassa vastuu on jokaisen.” 

Pertti Maisala hehkutti lisää: ”Virkeät ja eteenpäin pyrkivät ihmiset siirtyvät suurempien mahdollisuuksien luo, kaupunkiin ja yhä suurempiin kaupunkeihin. Eikä tämä rajoitu vain valtakuntien sisälle. Jotta parhain osa väestöstämme ei hakeutuisi muualle, meidän on pystyttävä luomaan Suomeen edes yksi todellinen suurkaupunki, Helsinki.” Tämähän suorastaan kelpaisi nykyhetken manifestiksi. hyvässä ja pahassa!

Filmin tekijät Jarva, Maisala ja Salonen halusivat keskittää Suomen väestön etelä- ja lounaisrannikolle. Lappi ja Itä-Suomi tyhjennettäisiin. Miksei myös Keski-Suomi. Yläreunan pikkukuva kertoo superurbanisoituneesta Skandinaviasta. Venäjää tai Baltiaa ei siihen aikaan otettu talkoisiin mukaan. Miten nyt?

Otto-Iivari Meurman säikähti filmin sanomaa. Hän oli varmaan jo hieman perussäikähtänyt 60-luvun nuorison protesteista ja elämäntavasta. Otto Iivari kirjoittaa Uudessa Suomessa: ”Uusi elokuva on saanut nykypäivän yleistyneen protestin luonteen, jota sävyttää innostuneiden nuorten tekijäin käsitys elämästä. Valitettavasti näkemys on jäänyt kovin yksipuoliseksi siinä kohden mitä kaupungin asukkaiden elinympäristöltä olisi vaadittava.  Tietenkin kaupungin on pyrittävä tuottamaan tyydytystä eteenpäin ryntäävälle nuorisollekin, mutta myös kaupungin muita asukkaita on koetettava parhaimmin palvella heille sopeutuvalla elinympäristöllä, minkä ohella on muistettava kaupungin tehtävä valtakunnassa ja kansansa elämässä.”  Näissä suhteissa filmi antoi julistusta, jota Mörri ei pitänyt kypsänä - eikä tavoitteeksi ”kelpoitettavana”. Harkinnalta puuttui vakavuus, mitä elämä Mörrin mielestä edellytti.

”Muistatko ne värit? Entä muistatko pelkistetyn mustavalkoisen arkkitehtuurin?”

Toke, juhlat ja minä 1968

Toivo Korhonen, Toke, hän oli mustavalkoisen arkkitehtuurin tekijä. Hän oli myös minun hyvä ystäväni. Olen iloinen että hänen työnsä oli tuotu hiienosti esiin tässä näyttelyssä. Sain tilaisuuden tehdä hänen kanssaan yhteistyötä erityisesti kilpailujen parissa. Yksi muistiin jääneistä kilpailuista oli Oulun pohjoismainen yliopistokilpailu vuonna 1968.  Kilpailun voitti Kari Virta. Me emme pärjänneet vaikka Tokella oli jäljellä hyvät geenit Jaska Laapotin kanssa loisteliaasti toteutetusta Tampereen projektista. Muistelen myös yhteistyötä Kluuvin metroaseman parissa. Oltiinpa sitten mitoittelemassa myös Token kotikaupunkiinsa Kuopioon tekemää paljon parjattua ”Vinjettiä”. Token kanssa oli älyttömän hienoa tehdä töitä.

Juhlat Token ja hänen vaimonsa Hilkan atriumtalossa Lauttasaaressa olivat ihastuttavan elitistisiä. Ne erosivat nuorten arkkitehtikavereiden ”mölliporukkamentaliteetista”. Juhlat alkoivat Dry Martinilla ja päättyivät Malt-whiskyyn. Näiden juomien välissä ei suinkaan juotu Riezlingiä tai Erkin pikakivääriä. Viimeksi mainitut taas olivat nuorten arkkitehtien standardijuoma - joukossa muutama insinöörikin.

Kaljakuskien kiihkeä syleily

Ei silti, olimmehan me kaikki vuosikymmenten tunnelmissa. Kerroin metron opintomatkoista. Kerron nyt vielä eräästä Pariisin episodista. Olimme siis opintomatkalla. Alkuillallinen syötiin Roger la Grenouille kapakassa Montparnassella. Siitä jatkoimme Montmartreen, kohteenamme oli suosikkiravintolani Le Grenier. Taksimatka oli elämys. Vihdoin saavuimme perille ravintolaan Sacre Coeurin tuntumassa. Tunnelma oli riehakas. Minä suutelin kiihkeästi ranskalaisen kollegamme Michele-vaimoa vaatenaulakon suojassa. Unto oli kaapannut vaimoni Irman jonnekin ravintolan hämärään nurkkaukseen. Toke havaitsi ravintolan takahuoneessa kaunisrintaisen kaunottaren ja syöksyi häntä liehittelemään. Silloin ravintolan ahtauteen astui kaksi pyöreävatsaista haalaripukuista kaljakuskia. He näkivät valkoisessa minkkistoolassa kauniin Hilkan. Pariisilaisen kaljakuskin rajulla tyylillä he kaappasivat Hilkan suudelmiensa kohteeksi.

Jos muuten haluat tarkemmin perehtyä tuon ajan pariisilaiseen taksipalvelukulttuuriin, nyt kun nämä asiat ovat Suomessakin ajankohtaisia, niin suosittelen blogiani http://penttimurole.blogspot.fi/2014/02/smart-milano-kandinsky-ja-taksikuskit.html .

Hervannan kilpailu 1968

Hervannan pohjoismainen arkkitehtikilpailu ratkaistiin maaliskuussa 1968. Kaikki palkitut ehdotukset olivat suomalaisia. Palkintolautakunnan työvaliokunnan puheenjohtajana toimi professori Martti ”Hänkkä” Jaatinen. Esitelleessään palkittuja ehdotuksia hän sanoi professori Aarno Ruusuvuoren työn kohoavan voimakkaasti yli muiden ehdotusten: ”Palkintolautakunta pääsi ratkaisuunsa helposti ja yksimielisesti.” Palkintolautakunta kiittelee erityisesti Kaukajärven ja Särkijärven välisen laakson säilyttämistä rakentamattomana. Tässä on juuri se pointti, johon puutuimme Toke Korhosen ja Laku Soraisen kanssa laatimassamme kilpailuehdotuksessa. Emme sijoittaneet lainkaan rakentamista laakson eteläpuolelle eli nykyiseen Hervantaan. Meillä oli tässä valtavan tärkeänä ikään kuin yhteiskuntataloudellinen pointti. Tiivistä kaupunkia, eikä mitään metsälähiöitä! Näitä kun vanhoja juttujaan katselee niin huomaa olleensa nuorena huomattavasti nykyisyyttä ”tehokkaampi” ainakin mitä rakentamisen tiiveyteen tulee. Tällainen ajattelu oli kilpailuohjelman vastaista. Ratkaisu palkittiin kunniamaininnalla.

Kuvassa on kolme ehdotusta ja nykytilanne. Vasemmalla ylhäällä on Simo Järvisen ja Eero Valjakan kolmas palkinto. Kuvassa näkyy vihreällä Kaukajärven ja Särkijärven välinen laakso. Vasemmalla alhaalla on Aarno Ruusuvuoren ja kumppaneiden ykköspalkinto. Laakso on täysin koskematon. Oikealla ylhäällä on Token, Lakun ja minun lunastettu ehdotus. Ei myöskään laaksossa mitään - paitsi että koko kaupunki oli laakson väärällä puolella. Alla oikealla on nykytilanne. Minulla saattoi kuitenkin olla hyvä olo sillä kaikissa palkituissa ehdotuksissa liikennesuunnittelijat olivat meidän toimistostamme. Olipa rakas vaimoni Liisa vielä mukana Simon ja Eeron joukkueessa. Siihen aikaan hän oli minulle täysin tuntematon ihanuus.

Iso Ruusun orjana

Reijo ”Iso” Lahtinen aloitti opiskelun 1955. Hänen todellinen ammattikorkeakoulunsa oli hänen omien sanojensa mukaan Aarno Ruusuvuoren arkkitehtitoimisto. ”Ruusun toimisto oli varsinainen suunnittelun akatemia.” Siellä hän aloitti vuonna 1958. Toimiston väki kaipasi kilpailuja. Tuli sitten Hervannan revohka.  Ruusu ei ollut asemakaavakilpailusta lainkaan kiinnostunut. Hän suorastaan kielsi kilpailuun osallistumisen. ”Iso” Lahtinen vanhimpana suunnittelijana oli kuitenkin kilpailusta kiinnostunut. Ruusu oli sattumalta pitkällä Egyptin matkalla. Oli mahdollisuus toimia - lupaa kysymättä.

Ehdotus valmistui juuri ennen puolta yötä. Peijaisia vietettiin tradition mukaan ravintola Bellevuessa. Juhlia muistelee Reijo Lahtinen, mutta niitä muistelee myös teekkari Hannu Lehto. Juhlat olivat huikeassa vauhdissa, kun kuriirit saapuivat lentokentältä. Ruusulla itsellään ei tainnut olla suuria toiveita, hän piti ehdotusta paskahommana.

Ruusuvuoren tiimin ehdotus oli melkoisen totalitäärinen, mutta siinä oli kuitenkin sielua ja herkkyyttä. On surullista, ettei toteutukseen päästy tämän ehdotuksen pohjalta. Ruusu kieltäytyi ja Reima sitten paikkasi sitä mikä paikattavissa oli.

Sattuipa sitten eräänä päivänä puhelin soimaan. Kysymyksessä oli kaukopuhelu Tampereelta. Soittajana oli kilpailun päätuomari Martti ”Hänkkä” Jaatinen. Ruusu hehkui innostuneena: ”Me voitettiin, näytettiin niille asemakaavapojille!” 

Voittaja kutsuttiin neuvotteluun Tampereelle. Ruusu meni yksin. Paikalla olivat ainakin kaupunginjohtaja Erkki Napoleon Lindfors, kaupunginsihteeri Pekka Paavola ja varmaan muutakin kaupungin virkamieskuntaa. Ruusu suuttui, hän ei ehkä saanut odottamaansa triumfia, ehkä hän sai kylmäkiskoisen hintatarjouksen, ehkä ehdotuksen neuvonantajan roolissa toimimiseen, ehkä idean jatkotarjouksesta. Joka tapauksessa professori Ruusuvuori tilasi suutuspäissään taksin ja sanoi osoitteeksi Helsinki, Huvilakatu 2. Siihen päättyi Ruusuvuoren Hervanta.

Ruusun tiimi: Aarno Ruusuvuori, R. Lahtinen, P. Piha, M. Katsumata, J. Sedlacek, C. Bengs, J. Kautto, R. Teränne, P. Hokkanen, J. Mikkilä, M. Marttila, J. Paavilainen, L. Törhönen, J. Syvälahti, H. Lehto, B. Ekengren ja M. O. Ebeling. Siinäpä hyvä lista tuttuja 1960-luvun nimiä.

Tapiola, kontrollitutkimus 1968

Tapiolan keskusta kuuluu 1960-luvun sankaritekoihin – ainakin tekijöidensä mielestä. Työ tuli meidän ryhmällemme Pentti Pantzarin ja Harto Helpisen myötävaikuttamina. Tietysti Espoo kaavoituspäällikkö Nisse Fager oli myös hankkeen takana. Me, siis olimme Arkkitehtitoimisto JKMP (Juutilainen-Kairamo-Mikkola-Pallasmaa) sekä Kinnallistekniikka Oy (Murole). Suunnittelulla oli tarkoitus saada päätepiste Heikki von Hertzenin itsevaltiaalle toiminnalle Tapiolassa sekä tietysti päätavoitteena oli ajan ja Tapiolan henkeen sopiva pääkeskus eteläiseen Espooseen. Itse asiassa siitä piti tulla suuri suunnittelun triumfi uudenlaiselle kaupunkirakentamiselle. Keskustastruktuuri ulottuisi mereen saakka. Liikenne olisi kahdessa kerroksessa. Kaavan ja rakenteen suoranaisena esikuvana Candilis-Josic-Woodsin Freie Universität Berlin.

Homma ei päätynyt aivan täydelliseen triumfiin. Heikki von Hertzen antoi arkkitehdeille piiskaa. Espoon valtuuston puheenjohtaja Salmenkivi avusti.

Kirmo oli Doxiadiksensa lukenut. Dynapolis, vaiheittainen kehitys ja kaupunkidynamiikka olivat kehityksen kaaviona ja filosofiana. Tapiolan ensimmäisenä alkiona oli ollut Mäntyviidan keskus. Toisena vaiheena syntyi Ervin keskus.  Seuraavana vaiheena olisi Mankkaan pellolle sijoittuva Espoon suurkeskus. Valtava lauttamainen rakennelma, jonka pittoreski osa olisi Gräsanojan vesiaihe. Mankkaan keskuksen kerrosalaksi arvioitiin 240 000 k-m2.

Kun Mankkaa sitten tyssäsi, projekti siirtyi varsinaiseen Tapiolaan. Ervin altaalta mereen ulottuva keskustalautta oli rakenteeltaan sympaattinen ja tehokas. Olen eri mieltä ystäväni Jannen kanssa kun hän väittää ehdotusta huonoksi. Pitää nyt syntyvää Tapiolan keskustaa parempana. Minun nostalgiamuistoni pistävät haaveilemaan.

  

Helsingin kauppakamari antoi hankkeesta lausunnon. Siinä kauhistellaan keskuksen kokoa ja arvellaan sen imevän kaupallista potentiaalia Helsingin keskustasta. Tätä pidettiin ehdottoman kielteisenä ilmiönä.

Lauttamallia ryhdyttiin sitten pienentämään kauppakamarin jalon toivomuksen mukaan. Edulla oli muita hommia, Jussillakin oli Huvilakadulla omia puuhiaan. Saattoi myös olla, ettei Edua ja Jussia kiinnostanut - olihan tullut piiskaa. Jude oli ainoa osakas, joka teki Meritullinkadulla Tapiolan töitä. Ansiokkaina avustajina siellä työskentelivät Timo Vormala, Jussi Kautto ja Severi Blomstedt. Tapiolan hieno prosessi sitten päättyi ja Timo Penttilä teki oman versionsa Heikki von Hertzenin toivomuksia seuraten. Mutta silloin olikin lipsahdettu jo pois 60-luvulta.

Tämä komea kuva Tapiolan uljaasta sisätilakeskustasta on Severi Blomstedtin piirtämä. Oikealla alhaalla näkyy Pentin hauenleukasitikka ja vasemmalla riehuu teurastaja kirves kädessä. On ainakin palveluja.

Miksi JKMP hylättiin, miksi meidän tiimiämme ei valittu? Ei valittu, koska oli mennyt Heikki von Hertzenin kanssa sukset ristiin. Ajatusten ristiriita taisi syntyä silloin, kun havainnekuvat olivat valmistuneet. Ymmärrys mittakaavasta, ymmärrys kaupunkikuvasta, ymmärrys muodosta, ymmärrys arkkitehtuurista, tästä kaikesta syntyi väärinymmärrys. Hertzen etsi perinteistä Tapiola-filigramia uuden keskuksen aineksiksi. Tarpeiden suuruus ja käytettävissä olevan tilan pienuus synnyttivät ristiriidan. Väärinymmärrys kulminoitui detaljeihin. Hetrzen halusi Tapiolan keskusakseliin mutkan. Mutkaa ei suostuttu piirtämään. Edu Kairamo muistutti, ettei Espallakaan ole mutkia!

  

Hyrylän varuskunnan lämpökeskus 1968 - tuhoon tuomittu?

Hyrylän varuskunnan lämpökeskus oli Edun ja ystävien porukassa useiden pyhiinvaellusmatkojen kohde. Ihailimme putkistojen dynamiikkaa. Pyoreät putket olivat prosessia varten, kaiteet ym. ei-prosessiputket olivat nelikulmaisia. Jussi Salonen teki toukokuussa 2015 valtuustoaloitteen nimellä: ”Rykmentinpuiston alueella sijaitsevasta lämpövoimalasta "ulkogalleria". Valtuustoaloite sai joulukuussa 2015 tällaisen vastauksen: Rykmentinpuiston lämpökeskuksella on lainvoimainen purkulupa. Rakennuksella ei sellaisenaan ole käyttöä omistajalle ja on ollut ilkivallan kohteena jo jonkin aikaa. Senaatti-kiinteistöt, on ilmoittanut, että purkutyö alkaa melko pian syyskuun jälkeen, ellei muunlaista ratkaisu löydy.  ”Lämpökeskuksen purkulupa kolkuttelee valmiudessa, mutta hedelmällisellä yhteistyöllä sille voidaan jatkaa elinkaarta historiallisena Hyrylän varuskunnan voimalaitoksen jälkeisen hylätyn kauden jälkeenkin” kaavasuunnittelija Maria Suutari-Jääskö maalailee. Voidaanko?

https://mycourses.aalto.fi/course/view.php?id=4083

Marimekko 1970

Ruususta ja Isosta ja 60-luvusta puhuminen ei kuitenkaan lopu vielä tähän. Näyttelyjulkaisussa esiintyy kuva Marimekon tehtaasta. Tai siellä esiintyy useita kuvia. Mutta yhden kuvan suhteen on tainnut tapahtua pieni lapsus. Se on tämä kuva. Aarno Ruusuvuoren toimisto piirsi Marimekon painotalon. Tekijänä oli Iso Lahtinen kumppaneineen. Tämä kuva ei ole painotalo. Tämä on Marimekon tehdas jonka pääsuunnittelijoina toimivat Edu Kairamo ja Iso Lahtinen. Ruusulla ei ollut osaa tämän talon suunnittelussa.

Alkuperäisestä suunnitelmasta on toteutettu vain kaksi modulia, Armi Ratian ja arkkitehtien yhteinen idea loisteliaasta kattomaailmasta koris- ja tenniskenttineen, leikkipuistoineen ja uimaloineen ei ikinä toteutunut. Nykyisin katot ovat vain mustaa tasakattoa ilman elämää. Juuri tänään luin aasialaisten turistien vierailevan sankoin joukoin Marimekon tehtaalla. Tehtaasta on ilmeisesti tulossa massojen kulttipaikka. Nyt olisivat vanhat ideat rahan arvoisia. Tuumasta toimeen!