Milanon bulevardit, taskuvaras sekä Hokusai ja Escher

Milanon sateinen syksy vastaanottaa tulijan hieman empien. Olen kirjoittanut tästä kaupungista usein. Onhan se sisareni kotikaupunki ja vierailujen kohde yli 50 vuoden ajalta. Viimeisissä blogeissani olen ollut innostunut Milanon ruuhkamaksujärjestelmästä ja keskustan jalankulkuvyöhykkeestä. Niissä olisi molemmissa meille opiksi otettavaa. Olen myös kirjoittanut Milanon kaupunkipyöristä ja sähköisistä kaupunkimopoautoista. Ne kaikki ovat paikallaan ja toimivat. Vesisateesta huolimatta pyörät tuntuvat olevan hyvässä käytössä. Niin huomatkaa, ettei kaupungin keskustassa ole juuri minkäänlaisia pyöräteitä mutta silti…

Milanossa on Mi-Bike kaupunkipyöräsysteemi. Vuokrattavana on myös sähköpyöriä (kuvassa) ja lasten pyöriä. Asemia on yhteensä 330 kpl, joilla on 4700 pyörää. Sähköisiä mopoautoja voi vuokrata. Nyt on uusi Share'n Go systeemi. Nettisivut ovat tosin vain italiaksi. Vuokra on 28 senttiä minuutilta. Auton voi ottaa ja jättää sinne missä voi pysäköidä. Yhteydet toimivat GPS:llä. Varsinaisia parkki- ja latausalueita on 28 kappaletta.

Etsin bulevardeja

Minä en kuitenkaan ollut etsimässä näitä vanhastaan tuttuja asioita, olin itse asiassa etsimässä bulevardeja - nyt bulevardien luvattuna aikana. Kyllä, Milanossa riittää katuja joita voisi kutsua bulevardeiksi. Moottoritiet tunkeutuvat Milanon kehämoottoritieltä kohti keskustaa pääasiassa vanhojen sisäisten kehäteiden (Cinconvalazione) tasolle noin 3-5 km keskustasta. Kehätie kulkee 5-8 kilometrin etäisyydellä keskustasta. Lähes kaikki keskustan pääväylät ovat siten luonteeltaan bulevardeja. Ne ovat yleensä leveitä, keskellä on puurivit ja puiden välissä useimmiten busseille, takseille ja kaksipyöräisille tarkoitettu ajorata. Usein se on varattu myös raitiotielle. Milanossa on 170 km raitioteitä. Kahta puolta on kaksiajorataiset katuväylät ja leveät jalkakäytävät. Yleensä jalkakäytävien reunassa on parkkitila. Nämä kadut näyttävät melko tavalla samalta kuin meidän olevat ja aiotut bulevardit. No, ehkä leveydessä on hieman eroa, Milanossa kapeimmat ovat 24 metriä leveitä, suurelta osin kuitenkin 35 metrisiä. Kivijalkakauppoja riittää kohtuullisesti ja kahviloissakin löytyy. Niin sivukaduilla ei sitten juuri kivijalkatoimintaa löydykään. Talojen sisäpihat ovat yleensä ahtaita, mutta autovapaita. Sisäänkäynnit ovat mahtavan hienoja. Pihoilla on yleensä kasvillisuutta. Siis bulevardeja.

Tässä on tyypillistä bulevardigalleriaa Milanosta. Autoja on parkkeerattu yleensä kahta puolta katua, puita on - ja raitiotie keskellä. Kuitenkin kun yritän kuvitella tuota katua ikään kuin vapaa-ajanviettopaikkana tai lasten leikkipaikkana - se ei mallaa. Ei siinä pyörälläkään ole kovin hyvä edetä. Sisareni asui aikanaan tuon keskimmäisen ”bulevardin” varrella. Lapset leikkivät korttelin toisella puolella Via Crivellin puistossa. Kivaa oli ja kauppojakin oli lähellä. Mutta ikkunat oli pidettävä kiinni – desibeleissä oli liikaa kotimaan hiljaisuuteen tottuneelle. Kyllä Milano olisi aivan mainio opintomatkojen paikka bulevardien tekijöille. Minäkin voisin kertoa kokemuksistani, mutta kun ei kukaan kysy.

  

Milanon täytyy olla raiderakastajan lempikaupunki. Kuvan esittämällä runsaan 100 neliökilometrin alueella Milanossa on rautatie- ja metroraiteita noin 120 km. Raitsikkaraiteita on 170 km. Helsingissä vastaavalla alueella on rautateitä ja metroa 52 km ja raitsikkaraiteita 55 km. Mutta onpa asukasluvuissakin eroa. Milanossa tuolla kuvan alueella asuu noin 1,4 milj. ihmistä, Helsingissä 0,35 milj. ihmistä. Asukastiheydet ovat vastaavasti 9000 as./km2 ja 2500 as/km2. Asukasta kohti ratapituutta tulee Milanossa 20 cm ja Helsingissä 30 cm.

Jylisevä Metropolitana

Hotellimme sijaitsee yhden pääbulevardin Buenos Airesin varrella. Kivijalkaliikkeet loistavat kirkkain valoin. Kaikki tunnetut merkit toistuvat. Tiheään tahtiin tulee vastaan ruotsalainen maailmanbrändi. Juuri H&M hintalaput iskevät silmään. Kaikki hinnat ovat yhden sentin tarkkuudella annettuja, mutta jostain syystä ne ovat kaikki yhden sentin alle tasaluvun, ei koskaan yli. Kummallista. Näin meitä on huijattu ja näin meitä poloisia vielä digivallankumouksen aikana huijataan.

Kadun alla jyrisee Milanon ensimmäinen metrolinja, punainen linja. (Minusta se väri on kyllä enemmänkin oranssi). Juuri tämä linja oli minun opintomatkojeni kohteena silloin kun Helsingin metroa suunniteltiin. Linja otettiin käyttöön vuonna 1964 seitsemän vuoden rakentamisen jälkeen. Sanon metron jyrisevän. Se on totta, sillä hotellihuoneessamme saamme kuulla unen läpi metrojunien jyrinän – yöllä ja aamulla. Jotain hyötyä oli kai siitä, kun Helsingissä upotimme metron peruskallioon. Mutta kaikkeen tottuu. Mekin totuimme Milanossa. Lapsena Nervanderinkadulla viitosen ratikka piti tiukassa kaarteessa julmaa ulinaa. Siihenkin tottui.

Vanhat design-maestrot Miettinen-Laiho-Piironen mainitsevat Milanon olleen heidän yksi esimerkkikohteensa, silloin kun Helsingin metron opastusjärjestelmää suunniteltiin. No varmaan se sitä on, sillä Milanon opi-nauha on väriltään oranssin punainen ja tuo väri on lähes sama mikä Helsingisäkin on. Vai onko? Milanon metron opastusjärjestelmän suunnitteli Bob Noorda, hollantilaisitalialainen graafinen suunnittelija. Hänen toinen tunnettu työnsä on New Yorkin maanalaisen informaatiojärjestelmä. Noorda sanoi: ”Älkää ikävystyttäkö yleisöä mystisellä designilla”.

Milanon eräs pääkaduista säihkyy sateisena iltana veden peilin kirkastamaa valoa. Torikauppiaat myyvät kenkiä ja rättejä. Kelloja ja muuta rihkamaa on kaupan. Aktiivisinta kaupankäynti on sittenkin sateenvarjojen suhteen. Heti kun sade alkaa, sateenvarjokauppiaat täyttävät jalkakäytävät, metroasemien sisäänkäynnit, porttikäytävät, torit ja aukiot.

Katselen ihmisiä. Tulen hyvin surulliseksi, kun havaitsen monien housut niin kuluneiksi ja rikkinäisiksi. Erityisesti hämmästelen, kun nuorilla naisilla on ollut varaa hankkia hieno minkkistoola, mutta sitten housut ovat lähes repaleina. Juuri tämän havaitsin, kun istuin Polizia di Stato, Citta Studi poliisiasemalla Porta Venezialla. Olin menossa poliisipäällikkö Emilio Ferranten kuulusteltavaksi. Tai olin oikeastaan antamassa hänelle rikosilmoitusta. (Muuten nuo eivät ole sen kauniin tytön polvet, vaan nuo ovat metrossa vastapäätä istuneen kiinalaispojan polvet - vain tarkennuksen vuoksi.)

Questura à la Donna Leone

Istuin Liisan kanssa poliisilaitoksen aulassa. Olin saanut pienoisen numerolapun ”denunce 44”. Siinäpä hän oli minkkistoolatyttö hajonneissa farkuissaan aivan vastapäätä. Hän oli erittäin kaunis, tukka valui hartioille. Silmät olivat tummat ja viehkeät. Mutta farkut riekaleina! Liisa kulutti aikaansa lukemalla Donna Leonen dekkaria ”Turvasatama”. Siinä kerrottiin, millaista on italialaisella poliisiasemalla. Kuvaus vastasi paikan päällä todennettua tilannetta. Tummansiniseen virkatakkiin ja harmaisiin virkahousuihin pukeutuneet tyylikkäänoloiset naispuoliset korkokenkäpoliisit ja miespuoliset hoikat pojat, kaikki kultaisine kauluskaluunoineen kulkivat edestakaisin alumiiniovia paukutellen. Asiakkaat odottelivat rauhallisina vuoroaan. Totesimme asiakkaiden määrän huomattavasti harvalukuisemmaksi kotimaiseen poliisiasemaan verrattuna. Asemalla liikkui myös pistoolein ja vyössä roikkuvin koteloin varustettuja ”rikospoliiseja”.  Ero suomalaiseen haalaripoliisiin runsaine ”taisteluvöineen” ja vyössä läkähdykseen asti roikkuvaan tavaramäärään oli kuitenkin merkittävä. Italialaiset vaikuttivat jotenkin ”helpommin liikkuvilta” farkuissaan.

Seinällä oli paikallisen seurakunnan lasten piirtämä suurikokoinen juliste, jossa kiiteltiin poliisiasemaa ja sen työntekijöitä. Minusta se oli älyttömän hieno plakaatti roikkuakseen juuri poliisiaseman seinällä. Poliisipäällikkö Ferrante suoritti kuulustelun. Myös hänellä oli seinä täynnä kehystettyjä plakaatteja. ISAAF joukkoihin osallistumisen diplomi, yksi oli Amerikan Secret Servicen kiitos hyvästä yhteistyöstä. Ja kymmeniä muita. Hän pyysi minua täyttämään kuulustelulomakkeen vaikkapa englanniksi, mutta kielsi allekirjoittamasta ennen käskyä. Kirjoitin: ” Somebody stole my vallet in metro from Palestro to Lima”.Kirjoitin vielä nimen ja osoitteen. Sinä kaikki. Päällikkö löi leiman kaikkiin kolmeen nippuun. Sitten kolme allekirjoitusta kuhunkin. Vielä kollega kutsuttiin todistamaan allekirjoituksin tapahtuma. Siinä kaikki. ”This is all! Arrivederci!”

Borsaiolo

Ryhdyn ajattelemaan taskuvarkaita. Kuinka monta kertaa olin joutunut taskuvarkauden kohteeksi? No, ensimmäisen kerran tulin tyhjennetyksi lompakosta Bangkokin lentoaseman hississä, olin matkalla Kuala Lumpuriin. Perillä sain uuden luottokortin. Pahaksi onneksi antoivat vahingossa saman kortin numeron kuin varastetussakin. Taas jumissa. No, pikkuhiljaa sitten asia selvisi, kun sain kolmannen kortin.

Tallinnassa minulta vietiin lompakko poplarin taskusta. Taskuvaras seurasi minua, askeleet kiihtyivät yksinäisellä kadulla. Kengät kopisivat jo juoksun tahtiin. Käsi työntyi poplarin taskuun ja lompakko lähti varkaan kuljettamana kovan vauhtiin. Minulla oli muovikassissa juuri ostamani raskas messinkilautanen.  Linkosin messingit varkaan perään. Jos osuisi niin mies tuupertuisi. Ei osunut. Sain seuraavana päivänä lompakon kortteineen takaisin, mutta rahat olivat menneet.

Vierailen taidenäyttelyissä

Kaiken ammatillisen ja syvästi sosiaalisen ohella Milanon vierailu tarjosi meille kaksi mahtavaa maailman luokan taidenäyttelyä. Palazzo Realen kaksi näyttelyä olivat ”Hokusai Hiroshige Utamaro” ja ”Escher”. Palatsissa oli myös Rubensin näyttely, mutta se sai nyt väistyä näiden kahden grafiikan mestarin edessä.

Ensimmäisenä päivänä kävimme Katsushika Hokusain (1760-1849) ja hänen kanssakilpailijoidensa ainutlaatuisia puukaiverrustöitä esittelevässä näyttelyssä. Hokusain tunnetuin työ on ”Aalto”, mutta hänellä oli myös runsaasti rakennusinsinöörille soveltuvia töitä. Hokusai oli ihastunut siltoihin ja vesiputouksiin. Ihmeellisen kauniita siltoja – ihmisen tekemiä, ja luonnon luomia vesiputouksia. Olen aina kadehtinut ihmisiä jotka voivat asua solisevan veden äärellä. Hokusailla oli myös Fuji-vuoresta kymmenittäin erilaisia versioita ja näkemyksiä. 
Kaiken mahtavan teosannin lisäksi näyttelyssä esitettiin kiinnostavaa filmiä japanilaisesta grafiikan teosta ja erityisesti samanlaisesta puukaiverrus ja painotekniikasta jota Hokusai käytti ja jota Japanin maestrot yhä hallitsevat. Lähes käsittämättömän tarkkaa työtä. Ystäväni Eero Paloheimo kielsi minua käyttämästä liiallisesti sanaa ”ihana”. Se ei kuulemma vaikuta kovin miehekkäältä. Sanon nyt kuitenkin poistuneeni varsin ihastuneena tästä ihanasta näyttelystä. Kuva kertoo Hokusain ja kumppaneiden näyttelyn tyylikkäästä näytteillepanosta. Mutta jos menette näyttelyyn annan varoituksen näyttelyn laajuudesta. Aikaa on varattava vähintään 4 tuntia.

Seuraavan päivänä oli ohjelmassa M. C. Escherin (1898-1972) näyttely. Hän oli hollantilaissyntyinen, mutta ihastui sitten Etelä-Italian maisemiin ja aloitti siellä uransa taiteilijana. Esher on matemaattisgraafinen nero. Hänen on täytynyt olla mielettömän pedantti. Hänen työnsä kiehtovat insinöörin mieltä. Mutta ne kiehtovat myös lasten mieltä. Näyttelyssä oli kymmenittäin geometristen muotojen ja liikkeen yhdistelmän synnyttämiä ilmiötä demonstroivia laitteita. Eikä vain insinööreille ja lapsille. Myös arkkitehdeille ja filmintekijöille Escherin ihmeet tuottavat kunnioittavaa uteliaisuutta ja ennen kaikkea inspiraatiota. Escherin yksi hienoimmista teemoista on metamorfoosi jossa kaikki yhtyy kaikkeen. Taisin olla väärässä kun luettelin noita kiinnostuneita. Palazzo Realen yläkerran vanhat kuninkaallisten juhlasalit ovat tungokseen asti täynnä väkeä. Erityisen kiinnostavalta tuntuu että taidenäyttelyn vieraista suuri osa on nuoria. Taide siis kiinnostaa nuoria. Siis tuon yli sata vuotta sitten syntyneen Escherin taide. Kiinnostavaa. Vanhuus ei sittenkään ole menetetty.