Jokaisella ihmisellä, jokaisella nuorella, kaikilla
meillä on omia, kiehtovia esikuvia. Kuvia ihmisistä, kuvia kaupungeista ja
kuvia - kirjoista. Kirjat ovat kuvien säilyttäjinä vahvoja. Painettu on
pysyvää, muuttumatonta ja pysähtynyttä. Rakennettu rapistuu, seinät ryhtyvät
puhumaan muita kieliä. Kummallista miten nuo vuosikymmeniä vanhat kuvat elävät.
Siis esikuvat! Niitä on käytetty ilman epäilyä, niitä on häikäilemättä
kopioitu. Erityisesti niiden mittakaavaa on maisteltu. Niitä on kuljetettu ajan
virrassa ja ne on työnnetty kaukaiseen tulevaisuuteen. Niillä on testattu
tulevaisuutta - tuntematonta ja kokeilematonta. Kuvat on sovitettu
tuntemattoman tulevaisuuden illuusioon ja kuitenkin juuri nyt työn alla olevaan
tulevaisuuden todellisuuskuvitelmaan.
Piirustus muuttuu todellisuudeksi lyhyenä aikana.
Piirustuksen todellisuus saattaa jäädä pysyväksi sadoiksi vuosiksi. Vain ne
muurit ja aukot säilyvät. Ihmiset muuttuvat. Ei ole väliä sillä kuka kaupunkia
asuu tai kuka sillan ylittää. Ainoa, joka merkitsee ja vallitsee ovat seinät ja
aukot ja maa. Hetkinen, unohdin taivaan!
Katson nyt näitä
kuvia. Sinulle ne eivät ehkä merkitse mitään. Minulle ne merkitsevät eniten
sitä, että ne joskus merkitsivät niin paljon. Se oli 60-lukua. Ne merkitsivät tietysti
suunnitelmissa, projekteissa, mutta ne merkitsivät myös viestinä - luennoilla,
raporteissa ja keskusteluissa. En kai luullut niiden olevan meitä varten. Tai
en kai luullut niiden olevan meidän tulevaisuutemme konkreettisia malleja.
Usein ehkä juuri jotain aivan päinvastaista. Mutta sittenkin…
Olen siis jälleen Arkkitehtuurimuseon näyttelyssä.
Lehteilen Juhana Lahden ja Eija Rausken toimittamaa näyttelyjulkaisua
VÄRIKKÄÄMPI, ILOISEMPI, HIENOSTUNEEMPI / Näkökulmia 1960-luvun arkkitehtuuriin.
Heti ensiavauksilla
kirjassa näkyy tuttuja kuvia. Niitä pyörii myös seinillä, edessäni ja sivuillani.
Istunhan museon pienessä salissa kutsuttuna kahvivieraana. Kanssani istuu
runsas joukko museon edustajia. En ole varma siitä mitä he minusta haluavat. Juhana
Lahti ryhtyy kertoilemaan näyttelystä. Yhä enemmän tuttuja kuvia virtaa
seinillä. Tämä on myös minun aikaani. Näin ajattelen.
Näytteilleasettajat ovat kehittäneet erinäisiä iskulauseita
tai teemoja ajatusrakennelman paaluttamiseksi. Ne voisivat olla hyviä tienviittoja
myös oman muistelun polkua etsiessäni. Ajatellaanpa niitä.
”Arkkitehtuurimuseon tuottama epookkinäyttely
esittelee Suomen 1960-luvun arkkitehtuurin suuntauksia aikansa kiihkeän
tulevaisuudenuskon hengessä.”
Museo kirjoittaa esitteessään ”kiihkeästä
tulevaisuudenuskosta”. Oliko meillä tuohon aikaan sellaista? Helposti tässä
lipsahtaa 70-luvun puolelle kun omaa kiihkeätä aikaansa muistelee. Mutta kun
tarkemmin katselee huomaa yllättäen 60-luvun hyvin kiihkeäksi jo oman elämän
osalta. Vuonna 1964 alkoi Vietnamin
sota. Sodan vaikutukset synnyttivät uusvasemmistolaisuuden. Taisto Sinisalo sai ympärilleen
runsaita joukkoja vuosikymmenen lopulla. Murole palkkasi korkeakoululta
nuoria opportunisteja. He olivat järjestään taistolaisia tai
vasemmistodemareita. Kiinan kulttuurivallankumous oli käynnissä ja Ranskan
opiskelijamellakat olivat koettavissa Pariisin matkoilla keväällä 1968. Matkoja
tehtiin silloin Helsingin metron suunnittelun opintomatkoina.
Kevään 1968
Pariisin opintomatkoilla tutkittiin rakenteilla olevia RER-tunneliasemia
Helsingin metroa silmälläpitäen. Mieleen jäivät Place St. Michélin poltettu
elokuvateatteri ja opiskelijavallankumouksen iskulauseet. Katuinsinööriä kiehtoi
erityisesti tämä iskulause: ”Katukivi on kaiken ajattelun päätepiste”.
Lisää 60-luvun
sosialistisen radikaalivallankumouksen seinäkirjoituksia:
■
Olkaa
realisteja – vaatikaa mahdottomia.
■
Te
kuolette hyvinvointiin.
■
Betoni
kasvattaa välinpitämättömyyttä.
■
Täytyy
systemaattisesti tutkia sattumaa.
■
Pallo
pelaajille.
■
Jumala ei
ole konservatiivi.
■
Toiset
uskovat rakkauden voimaan, toiset luokkataistelun voimaan.
■
Tavarat
ovat oopiumia kansalle.
■
Työtätekevät
ihmiset ikävystyvät, kun heillä ei ole työtä; ihmiset, jotka eivät tee koskaan
työtä eivät ikävysty ikinä.
■
Onko rikkaus
sitä, että tyytyy köyhyyteensä?
”1960-lukua leimasivat suuret yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset. Suomessa elettiin kaupungistumisen aikaa, ja maata rakennettiin vauhdilla. Teollinen massatuotanto uudisti modernistista arkkitehtuuria.”
Totta on mitä näyttelyjulkaisussa sanovat. Suomessa
rakennettiin nousevan kaupunkiin muuton tahtiin. Ei kuitenkaan vielä aivan
huipputahtiin. Suurin rakentamisen volyymi toteutui 70- ja 80-luvuilla.
1960-luvulla
rakennettiin asuntoja 3 milj. k-m2 vuodessa. Asuntorakentamisen lisäksi
rakennettiin noin 2 milj. k-m2 muita rakennuksia. 1960-luvun asuntorakennusvolyymistä
noin puolet oli pientalorakentamista. 1970-luvulla asuntorakentaminen nousi jo
5 miljoonaan kerrosneliömetriin vuodessa.
1960-luvun suunnittelu
saavutti mielenkiintoisia sfäärejä. Kaikki vanha haluttiin kuopata.
Sankariarkkitehtuurille ei ollut sijaa. ”Arkkitehti, joka tekee valepilarin,
tekee rikoksen” – se oli ajan henki. Meillä kotona Ilkantiellä juhlittiin. Teemu
Lipastin piirtämissä kuvissa tanssii, syö ja juo useita näyttelyjulkaisussa esiteltyjä
60-luvun antisankareita, ihmisiä joista tuli muistojemme sankareita.
”Visuaalisesti avautui uudenlainen maailma. Muovin
voittokulku näytti rajattomalta, ja värivalokuvaus yleistyi. 1960-luku onkin
nähty värin vuosikymmenenä. Kuvataiteet, sisustus ja muoti vahvistivat ajan
värikylläistä ihannetta.”
Suomalainen muotoilu eli vahvaa kautta. Timo Sarpaneva, Antti Nurmesniemi, Eero Aarnio, Yrjö Kukkapuro, he olivat maailmantähtiä. Marimekko, Armi Ratia ja hänen suojattinsa, myös ihana ystäväni Annika Piha, he menestyivät. Armi sanoi, että tulevaisuudessa naiset eivät käytä korsetteja tai rintaliivejä, ei sukkahousuja, eikä ehkä kenkiäkään.
Olin paikalla, kun Severi Parko, Antti Nurmesniemi ja Annika Piha puhuivat kipakkaa juttua suomalaisesta
muotoilusta Jyväskylän kesässä vuonna 1967. Muotoilijoiden itseruoskinta oli alkanut. He
suomivat ”pinnallisen taiteen” ja ”kerskailutavaroiden” muotoilua. Erityisesti
odotimme Annikalta kuivan kirskuvaa tekstiä. Hän sitten olikin sanoissaan
pyöreä. Ehkä ymmärsi, että tällä ruoskinnalla suomalainen huippumuotoilu
vähitellen katoaakin - niin kuin katosikin!
Jackie Kennedy oli 1960-luvulla muodin esikuva, Mary
Quant markkinoi minihameen ja Suomessa käytiin taistoa auton pakkovaltaa
vastaan, Smith - Polvinen oli teon alla. Muodissa A-linja valloitti ihmisten
mielet, arkkitehtuurissa Aallon linja ei iskenyt tulta, oli alkamassa AA-linjan
aatteelliset hautajaiset - väliaikaisesti. Betoniarkkitehtuurin mestarit
nousivat. Leveitä hartioita kannattivat Aarno Ruusuvuori, Viljo Revell, Pekka
Pitkänen ja Suomalaisen veljekset. Reima Pietilän betonin ja kuparin Dipoli
valmistui 1966. Matti K. Mäkinen suunnitteli teollisuussektorilla loisteliaita
betonirakennuksia. Lappeenrannan suurmeijeri valmistui betonielementeistä
vuonna 1965. Valion pääkonttori oli tekeillä. Betonin mestareiden tyyli oli
herkän askeettista. Kuriositeettina kerron että mestarirakentaja Armas Puolimatka
istui usein seurueineen iltaa Teatteriravintola Foijan kabinetissa. Kadun
vastakkaisella puolella nousi Revellin Kolmiorakennus. (Näkyy kuvassa jos olet
tarkkasilmäinen). Urakoitsija, Armaksen kilpailija, oli menossa konkurssiin. Ravintolan
ikkunaverhot estivät tapahtuman seuraamisen. Siksi Puolimatkalla tuli tavaksi
tempaista istunnon aluksi verhot verhotankoineen alas lattialle. Urbaani legendako?
Ei, totta!
Timo Sarpanevan
Pallo-ovenkahva vuodelta 1964 edusti ajan värikkyyttä ihanalla tavalla. Niin se
vaan oli, että tämä ovenkahva Lundia hyllyjen ohella oli kaikkien ”edistyksellisten”
remontoitujen asuntojen iloinen tunnusmerkki. Ihan tulee nenäpäivä mieleen.
Kaj Frankin lista
Näihin aikoihin minun ja kaikkien muidenkin arvostama ja rakastama
Kaj Frank julkaisi listansa kymmenestä parhaasta käyttöesineestä. Listasta tuli
seuraavanlainen:
■
Pärekori kansankäsityönä ja luontoon palaavana
monikäyttöesineenä
■
Viilivati, joka on kansainvälisestä mallistosta
Suomen oloihin kehittynyt, eikä sen muoto olo teollisessa valmistuksessakaan
muuttunut.
■
Raidalliset puuvillakankaat, jotka haalistuvat
kauniisti ja kelpaaavat rikki mentyään räsymaton kuteiksi.
■
Syvä lautanen, joka ei ole muodoltaan
kissankuppi tai liian laakea, jossa keitto jäähtyy.
■
Foliovuoat, jotka helpottavat
keittiöaskareitamme. Ne ovat halpoja, kestävät useita pesu- ja käyttökertoja ja
ovat kaukana kertakäyttöfilosofiasta.
■
Turvekukkaruukku, käytännöllinen ja
yksinkertainen, luovuttaa kukalle osan itsestään ja palveltuaan palautuu
suoraan biologiseen kiertokulkuun.
■
Mukanakannettava tuoli Harri Moilasen idean mukaan. Sanoma
pelkistettynä oli: Ihmisen ei pidä omistaa enempää kuin hän pystyy kantamaan.
■
Pajupilli, joka edustaa hetken viihdettä. Pillin
voi jokainen itse tehdä, se on mielenterveydellisesti tärkeää. Itse
valmistettuja pillejä ei myöskään tule koskaan liikaa.
■
Potkukelkka on hyvä, hyödyllinen ja terveellinen
liikkumisväline. Se ei vaadi polttoainetta eikä saastuta ilmaa.
Listan foliovuoat, turvekukkaruukut ja tuolin ja
selkärepun yhdistelmä edustivat vastausta 1960-luvulla syntyneeseen protestiin
ympärillämme olevaa esinepaljoutta vastaan. Oltiin huolestuneita ympäristömme
saastumisesta, vastustettiin materialismia, mutta toisaalta kannatettiin
liikkuvampaa elämänmuotoa.
”Samaan aikaan arkkitehtuurissa elettiin
mustavalkoisen asketismin aikaa. Käsittelemättömästä betonista tuli
rakentamisen tunnuspiirre. Uusi utopia oli virtaviivainen ja
sarjallinen. Mustavalkoisiin arkkitehtuurivalokuviin tallentui ajan pelkistetty
rakennusihanne.”
Turun ylioppilaskyläsäätiö julkaisi vuonna 2004 Visa Suonpään laatiman tutkimuksen Elämää
mehiläiskennossa. Hän kirjoitti Jan Söderlundin ja Erkki Valovirran vuoden
1967 arkkitehtuurikilpailuvoiton viitoittamana syntyneestä ylioppilaskylästä.
Hän yhdisti kylän kuvauksen minun vuonna 1968 Arkkitehti-lehdessä kirjoittamaani
”Ihmisen kulkemisen suunnittelusta”.
No, olipa näillä kahdella asialla yhteytensä, vaikka ei ehkä juuri niin syvällistä
yhteyttä kuin Visan kuvaus antaa aiheen ymmärtää. Olinhan ollut Jannea ja Ekkua
avustamassa tuossa samaisessa kilpailussa. Muistan ne hienot illat kun Unioninkadulla olleessa
nuorten arkkitehtien toimistossa yhdessä Paloheimon Eeron kanssa väänsimme kilpailuehdotuksen
insinöörisisältöä. Eero sitten jatkoikin kylän rakennesuunnittelijana.
Visa kirjoittaa runollisesti:
”Ylioppilaskylä asettuu murrokselliseen tilaan, missä
metsälähiön läpinäkyvyyttä ja katsetta korostava tilakäsitys kiellettiin. Tilan
konstruoimisen toisenlaista ideaalia edusti kompakti ja tiivis arkkitehtuuri.
Ylioppilaskylän liikennöintisuunnitelman tekijä dipl.ins. Pentti Murole oli esitellyt
kompaktikaupungin ideansa, joka loi hyvin erilaisen kokemuksellisen tilan kuin
metsälähiö. Murole sanoi, että liikkumisen kompaktikaupungissa tulisi olla
happening, jossa on korkea tapahtuma- ja elämysintensiteetti. Happening oli,
kuten konstruktivistinen kuvataide ja arkkitehtuuri, 1960-luvulla
perusluonteeltaan avoin järjestelmä, joka oli tilallisesti ja ajallisesti
muuntuva, osallistumisen kautta täydentyvä, ihmisen vapaata osallistumista
edellyttävä tapahtuma.
Kompaktikaupunki korosti ihmisen vapautta ja
vapautumista, aitoa ja oikeaa ihmisyyttä. Tämän aidon ja oikean vastakkaisena
ilmiönä nähtiin ihmisen vieraantuminen omasta itsestään ja ympäristöstään.
Kompaktikaupunki oli palaamista vanhaan
kaupunkirakenteeseen. Uuden ihanteen mukaan oli luotava kaupunkimainen
ympäristö matalahkoilla rakennuksilla. Tämän ympäristön tunnusmerkkeinä olivat
myös hyvät viheralueet ja lyhyet etäisyydet palvelupisteisiin. Suhteellisen
tiiviin asutuksen ansiosta ympäristöstä oli muodostunut elävä asumispaikka.”
Minä halusin panna
kulkemisen tiukkaan koordinaatistoon. Muutkin uskoivat saamaan. Tapahtui jotain
joka ei välttämättä ollut ajalle pelkästään kunniaksi. Esimerkkinä Kaukajärven kaavat Tampereella: vasemmalla
alhaalla näemme 60-luvun suunnitelman. Talojen pitkät rivit rantaviivaa
seuraten ovat ihastuttavia. Oikealla oleva osa kuvasta edustaa uutta
suunnittelua. "Kompakti kaupunki" oli syntymässä. Kompakti kaupunki
ei valitettavasti synnyttänyt kontakteja, puhumattakaan elävyydestä tai
loisteliaasta ympäristöstä. Varsinkaan se ei synnyttänyt toivottua mittakaavaa.
Kuitenkin alueista tuli arvostettuja kotikaupunkeja ihmisille jotka niissä
asuvat.
Mutta jatketaan Visan ihanaa illuusiota: ”Kompaktikaupungin
suhde luontoon oli täysin erilainen kuin metsälähiön. Kompaktikaupungin tiivis
ja tehokas rakentaminen itse asiassa takasi ympäröivälle luonnolle
mahdollisuuden jäädä 'sivilisoimisen' ulkopuolelle. Kompaktikaupunki jätti
kontrolloimattoman ja 'näkymättömän' vyöhykkeen koskemattomaksi.
Ylioppilaskylän kohdalla luonnon sijasta kyseessä oli perinteikäs
kulttuurimaisema. Periaatteena oli, että suuri keskittymä antaisi tilaa
toisenlaiselle järjestykselle eikä yrittäisi alistaa sitä omille merkityksilleen.”
Ystäväni Särelä, mitäs tykkäät tästä tekstistä? Hyvää kamaa keskuspuistoon!
Turun
ylioppilaskylän onnelliset kilpailuvoittajat Janne ja Ekku ehdotuksensa äärellä
vuonna 1967. Minä muistelen noita pyöreitä parkkitaloja. Nehän olivat
suorastaan Louis Kahnin innoittamia. Tosin niitä ei koskaan toteutettu. Olivat
kuulemma sopimattomia opiskelijaympäristöön. ”Kyllä ne olivat hyvän näköisiä
mallissa” – sanoi Janne, kun eilen hänelle soittelin ja asiaa muisteltiin.
Tämä tarina jatkuu…
Viitteenä kolmannesta
kuvaelmasta: Tulen kertomaan
asioita, joissa nämä kuvat ja ihmiset ovat mukana. Mukaan kiilaa myös Marimekon
tehdas - kävinhän minä näyttelyvisiitin
jälkeen haastattelemassa Iso Lahtista. Hänet tapaa toimistollaan päivänä kuin
päivänä. Jotkut eivät vanhene.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti