Hermannin sitsi - Rakennusinsinöörikilta 100 vuotta

Pikahistoria

Insinööriklubi, IK, perustettiin 15.3.1913, tuolloin klubiin saivat kuulua vain pikkudiplomin suorittaneet. Herman Ossian Hannelius oli valmistunut insinööriksi jo vuonna 1907. Hänestä tuli Teknillisen korkeakoulun insinööriosaston johtaja vuonna 1927.  Vuonna 1935 klubi muuttui kaksikielisestä suomenkieliseksi. Ajan hengen mukaan klubi oli kansallispoliittisen aktiivi. 1938 klubi yritti epätoivoisesti päästä eroon tarpeettomaksi osoittautuneesta ryssänkielisestä ammattikirjallisuudesta lahjottamalla kirjat T F:lle. Insinööriklubi muuttui Insinöörikillaksi vuonna 1944 ja Rakennusinsinöörikillaksi vuonna 1945. Tuolloin myös fuksit pääsivät killan jäseniksi.

Vuonna 2004 olin kirjoittanut Rakennusinsinööriliiton 70 v. juhlien tekstiin tällaista:

"Oppiaika polyteekissa Hietalahdentorin varrella 50-luvulla. Mitä jäi mieleen? H. P. O. Solitanderin nuorallatanssi ja flyygelin soitto, E. J. Lehdon pohjalaislaulut, Hermannin sitsin professoripuheet. Niistä jäi jälki. Besselin funktiot jäivät elämässä vaille käyttöä. Tulevaisuus oli kuitenkin selväpiirteinen. Rakentajan tulevaisuus. Monisteissa puhuttiin monttuhevosen aisakulmasta. Ei yhteiskunnasta, ei ympäristöstä, ei sosiaalisista vaikutuksista, ei paikkatietojärjestelmistä, ei elinikäisestä opiskelusta, ei etiikasta. Estetiikka oli materian ja kuormien luomaa muodon harmoniaa. Suuret teot olivat työn alla. Karjalaisten asuttaminen, Lapin voimalaitokset, maaltamuutto, jokien perkaukset, pellonraivaus, tieverkko. Insinööritöitä."

Ensimmäinen Hermannin sitsini 60 vuotta sitten

Kun aloitin opiskeluni, elettiin vuotta 1953 ja silloin kilta oli nelikymppinen. Tämähän osoittaa, että jo kuusikymmentä vuotta killan 100 vuoden iästä on eletty mukana insinöörivaikutteisesti. Muistan ensimmäisen Hermannin sitsini vanhan Polin yläsalissa. Professorit, ”Hermanni” Hanneliuksen johdolla, istuivat yhden pöydän pitkällä sivulla tyyriin näköisinä. Hermanni itse, E. J. Lehto ja H. P. O. olivat Ihania vanhan miehen malleja, mutta kaikella kunnioituksella - jonkinlaisia reliktejä kumminkin. Nuori opiskelijan alku odotti innoituksen vallassa legendaaristen proffien puheita – niitä oli tiedossa. Pettymys oli kuitenkin suuri. Legendat olivat yhtä heikkoja puheen pitäjinä, kuin he olivat luennoitsijoina. Luentojen kuuntelu olikin rationalisoitu kalkkeerauspaperin toistokyvyn asettamiin viiden opiskelijan porukoihin. Opittiin silti insinööreiksi.

Atlaksen ”kolmiulotteiset” vuodelta 1954 kertovat tuon ajan naisen mallista, juhlien naiset osoittivat aikojen vaan parantuneen.

Ensimmäinen Hermannin sitsi pidettiin vuonna 1945. Herman Ossian Hannelius täytti silloin 60 vuotta. Tuolloin päätettiin sitsin ajankohdaksi professorin syntymäpäivää (11.4) lähinnä oleva perjantai. Niinpä nyt vietimme Rakennusinsinöörikillan 100-vuotisjuhlia ja Hermannin sitsiä perjantaina 12.4 2013. Paikkana oli Dipoli.

Reiman polemisoitu talo joutuu testiin

Hienoa, nyt voi kokea ensimmäistä kertaa suuren juhlan tunnelmaa Reima Pietilän Dipolissa. Totta se on, Dipolissa on tullut harvoin käytyä juhlimassa. Dipoli valmistui vuonna 1966. Reima ja Raili Pietilä voittivat TKY:n järjestämän arkkitehtikilpailun vuonna 1961. Talosta käytiin kiivasta polemiikkia, elettiinhän murroksen aikoja. Viimeisimmässä Arkkitehti-lehdessä 1/2013 julkaistiin ajan hengen muistelona Jussi Pallasmaan 60-luvun kriittinen kirjoitus Dipolista. Jussi kirjoitti: ”Dipolin yleisesti herättämä huomio ja sen insinööripiireissäkin saama hyväksyminen sekä rakennuksen laaja epäkriitillinen julkaiseminen Rakennustekniikka-lehden numerossa ovat antaneet aiheen arkkitehtuurin olemusta ja perusvaatimuksia koskeviin toteamuksiin.” Pallasmaa jatkaa: ”Insinöörin tehtävänä ei saa olla minkä tahansa muodon tai jännevälin kattaminen, vaan etsiä kussakin tehtävässä oikeat ja luontevat konstruktiomuodot, optimoida rakennuksen dimensiot suhteessa rakennuksen toimintaan ja vaatia rakenteen ja materiaalin rehellistä käyttöä ja ilmaisemista.” Jussi pani meidät insinöörit osasyyllisiksi. Muistan itsekin pitäneeni esitelmää Dipolin auditoriossa, Taideteollisen korkeakoulun ja SAFAn järjestämässä seminaarissa. Annoin talon suunnitteluperiaatteille täyslaidallisen huutia. Kutsuin kaikki osanottajat meille kotiin ryyppäämään, ”jos nyt yleensä osaavat tästä sekavasta talosta mutkittelevia konkeja pitkin ulos”.

800 henkeä kaartelevien, betoninharmaiden kattojen alla

Nyt testataan taloa. Kahdeksansataa henkeä Dipolin kaartelevien ja laudoituskarheitten betonikattojen alla, aisteissa vertailukohtana vanha tunnelma Polin tummien kattojen alla. Koko valtaisa juhlatila on nyt yhdistetty, tila imee. Juhlakansan pöydät sukeltavat betonin ja puupaneleiden muodostamien holvimaisten kattotilojen alla kuin matalalle laskeutuneiden pilvien hyväilemänä. Sinertävä kattovalaistus lisää mystistä tunnelmaa. Tila yhdistää juhlakansan ja korostaa yhteisöllisyyttä. Yksilöt eivät erotu. Kaikki, nuoret ja vanhat, ovat samaa kiltaa. Tunne on vahva. Juhlat ovat viittä vaille onnistuneet, jo ennen kuin ne ovat alkaneet.

Talotestin ensimmäinen vaihe on suoritettu ja Reima Pietilä saa täydet pinnat, Pallasmaan Jussin kirjoitus menköön osaksi historian havinaa – Dipoli on ja toimii.

Ihanat naiset vilkkaassa keskustelussa

Puhe Naiselle hurmaa naiset

Juhlatunnelman ilona ovat nykyään naiset. Rakennusosaston opiskelijoista naisia on nykyään tasa-arvoisesti puolet. Meidän kurssillamme oli vain yksi nainen. Hän oli kaikkien hellimä ”Betoni-Pirjo”. Toivottavasti nykynaiset saavat yhtä ihailevan kohtelun kuin meidän Pirjomme.

Pirjo, meidän Betoni-Pirjomme, vuonna 1953 aloittaneiden hellimänä. Lähietäisyydellä teekkarit Elomaa, Mäkitalo, Laakso ja Pekkarinen.

Iltapukujen helmat leiskuvat ja naiset hehkuvat. Miehet heidän loisteessaan. Puhe Naiselle on ohjelman parasta antia. Nuori mies puhuu raikkaasti ja hurmaa naiset, sellainen pitää olla puhe naiselle. Traditio elää vahvana. Killan lukkarit onnistuvat laulatuksessa salin surkeasta äänentoistosta huolimatta. Vanhan Polin parvekkeen NeKuStO:n porukka, me siellä: Reima, Eki, Ike ja minä, emme olisi koskaan sallineet tuollaista tapahtuvan. Siis tuoko oli ainoa kielteinen asia?

Näin oli, sillä illan menukin yllätti maukkuudellaan. Erityisen hienoa oli professori Jutilan muistelo ystävästäni ja meidän kaikkien ystävästämme Niilo Kurvisesta - varsinkin nyt tuo tuntuu erikoiselta, sillä viime viikolla selvisi, että minun poikani nuorimmat ovat Niilon sukulaisia –Ristiinasta lähtöisin.

Niilon kanssa hauskaa pitämässä Otaniemen saunalla.

Tunsi itsensä etuoikeutetuksi - kun voi olla paikalla. Kiitos lähiseuralaiset: Aarvalat, Arimot ja Etelämäet. Ja kiitos kaikki!

Ja vihonviimeiseksi lopuksi koko meidän 1953 aloittaneiden juhlaväki 10 vuoden takaa, Niilo keskellä rinta rottingilla.