sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Arkkitehti-lehden kirja-arvostelu

Professori Panu Lehtovuori kirjoitti Arkkitehti-lehteen 1/2013 arvostelun kirjastani ”Ihmistä ei voi suunnitella – kiveä voi!” Olin hieman jännittynyt Panun arvostelusta. Tunnetaanhan hänet tiukkasanaisena miehenä, joka ei kuvia palvele. Arvostelu oli kuitenkin kuin silkkiä ja samettia. Otan sieltä kuitenkin muutaman kohdan, kohtia jotka voisivat vaatia tarkennusta. Tai ehkä vaan jotain itseäni kiiinnostavaa…
Panu Lehtovuori kirjoittaa:
”Monelle palstalle tiheästi kirjoitettu henkilöhakemisto yksinään vie kuusi sivua ja kattaa noin 3500 yhdyskuntasuunnittelun, politiikan ja arkkitehtuurin vaikuttajaa. Paljon mainintoja saavat lähimpien työtovereiden ohella Alvar Aalto, Raimo Ilaskivi, Simo Järvinen, Olli Kivinen, Pekka Korpinen, Erik Kråkström, Kirmo Mikkola, Pentti Polvinen, Wilbur Smith ja Erkki Tuomioja”
Minä lisään:
Olen tehnyt noista nimistä grafiikan TOP 20, se on tällainen, listasta on poistettu Liisa ja minä. Alvarilla näyttää olevan selkeä kärkipaikka, hieman yllättävältä tuntuu, että Polvisen Pena on kakkosena. Eläviäkin ihmisiä TOP 20 –listassa on seitsemän: Erkki Juutilainen, Raimo Ilaskivi, Eero Paloheimo, Erkki Tuomioja, Juhani Pallasmaa, Roger Wingren ja Pekka Korpinen, onnea heille suosiollisesta elämästä.


Top 20 –lista henkilöluettelon maininnoista
Panu Lehtovuori kirjoittaa:
”Alvar Aallon keskustasuunnitelmaa kohtaan hän esittää toistuvasti painokasta kritiikkiä. mutta lopulta, aivan Aallon viimeisinä vuosina, heidän välilleen syntyi myös yhteistyötä. Henkilökuva vanhasta, jo hauraasta maestrosta piirtyy herkästi.”
Minä lisään:
Olen iloinen, että Panu Lehtovuori sanoo noin kauniisti. Minulle nuo toistuvat kohtaukset Aallon ateljeessa ovat porautuneet mieleen.
Lainaus kirjasta: ”Alvar Aalto saapui, istuimme pienen pöydän ääreen. Alvar istui katse ovelle päin. Vierailija selin ovelle. Klubi palamaan. Vastassa istui vanha mies. Kädet laihat ja suonikkaat. Kasvot ohuen ihon peittämät. Ääni särisevä. ’Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani’. Valtavaa tuskaa ja pettymystä virtaa akateemikon suusta. Jokaisen kokouksen aikana säännöllisesti  ja uudestaan. ’Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani!’ Täsmälleen tunnin mittaisen kokouksen aikana kolme varttia kulutetaan akateemikon tuskaiseen monologiin. Tämä toistuu jokaisessa kokouksessa. Viisitoista minuuttia keskustellaan Töölönlahden suunnitelmasta. ’Meitä ei tässä työssä johda mikään tavallinen komitea. Meitä johtaa areopagi! Siksi tämä työ ei ole mikään tavallinen toimeksianto.’  Kokouksen jälkeen ryntäsin sivistyssanakirjan ääreen. Areopagi – kreikkalainen viisaiden miesten neuvosto. Sellainen siis johti työtämme. Keitä olivat nämä viisaat miehet? Heitä oli kolme: Aura, Heikkonen ja Runko. Lisäksi tietysti laaja virkamieskunta – joka suhtautui hienoista suuremmalla antipatialla ja ylenkatseella Alvar Aaltoon.”
Niin, sitä itsekin nyt ihmettelee, onko tuo käytäntö tänäänkin vallalla, joutuvatko vanhat tekijät tuohon ajatusten suohon ja miksi Aalto siihen väen väkisin työnnettiin? Oliko se rangaistus, joka langetettiin hänen itsekkyytensä vuoksi, vai oliko se kateudessa langetettua kostoa ?


Töölönlahden miljööteknillinen konsulttityö oli Alvar Aallolle annettu ”viimeinen mahdollisuus”.
Panu Lehtovuori kirjoittaa:
”Kamppi-Töölönlahti aatekilpailuun vuonna 1986 Murole osallistui Reijo Jallinojan työryhmässä, jonka ehdotus ”Empire, Imperium ja jäärä” sai kunniamaininnan. Työ oli epäilemättä kilpailun parhaimmistoa: uutta luova, avoin ja vanhoista kaavoista irtautunut.”
Minä lisään:
Tuo asia askarruttaa todella. Kysymys kuuluu uskalletaanko kilpailussa yleensäkään valita avantgarde ehdotuksia? Olen aina pitänyt suomalaista arkkitehtuurin kilpailuinstituutiota vertaansa vailla olevana keinona tarjota nuorille suunnittelijoille mahdollisuuksia. Kun vertaan sitä sisareni kotimaahan Italiaan olen onnellinen siitä, että olemme Suomessa. Siltakilpailut ovat myöskin olleet menestys Suomessa. Tässä kilpailemissa on kysymys jostain muusta kuin kilpailuttamisesta.
Jalliksen ehdotus Töölönlahdelle ja Kamppiin oli liikaa. Se oli liian…liian…, Panun sanoja lainatakseni: liian uutta luova, liian avoin ja liian paljon vanhoista kaavoista irtautunut. Sellainen ei menesty, pitää olla tassut tiukasti turpeessa. Asiaan liittyy eräs minua kiinnostava yleisempi kysymys. Kaupungin harmonia syntyy rakentamalla yhdenmukaisin periaattein moninaisuutta. Monumentaalikeskustat, ajattele vaikkapa Suurtoria tai Kauppatoria, ovat paikkoja, joissa turistit pyörivät kantapäillään ja kamerat raksuvat, tuleeko Töölönlahdesta sellainen paikka. Vai onko siellä vain laatikoita puistossa? Jos Alvarin suunnitelma olisi toteutettu, siitä olisi tullut yhden arkkitehdin teos, kuten Engelin Suurtori. i Miten olisi käynyt Reijo Jallinojan suunnitelman tai Arto Sipisen suunnitelman kanssa? Kiva kuvitella.

”Jallis” Jallinojan kilpailuehdotus oli ”helisevää” kaupunkia, liian helisevää…
Panu Lehtovuori kirjoittaa:
”Jyväskylän Harjun pelastaminen suunnitellulta moottoritieltä ja Kauppakadun muuttaminen Suomen ensimmäiseksi merkittäväksi ja toimivaksi kävelykaduksi ansaitsevat erityisen maininnan.”
Minä lisään:
Jyväskylän Harju oli vaarassa. Moottoritien pätkä kohti Harjua oli jo rakennettu. Panun kirjoitus viittaa siihen, että minä olisin Harjun pelastanut. Kiitos ja kumarrus. En se minä ollut, vaikka joskus niin kuvittelin. Se taisi olla kaupungininsinööri Osmo Rosti, joka korvaavaa Rantaväylää vahvimmin ajoi, vaikka on esitetty myös Alvar Aallon sitä esittäneen. Kauppakadun tekeminen oli pelkkää iloa. Vihkiäisissä rakas ystäväni ja ”oma poikani” Pekka Kettunen otti – niin kuin kaupunginjohtajalle kuuluukin – kävelykadusta kunnian. No, tuollako niin väliä, katu oli pantu rakenteille jo ennen Pekan astumista virkaan.



Jyväskylän Kauppakadusta tuli kaupunkilaisten ”olohuone” – ryhmätyöllä ja vuorovaikutuksella
Panu Lehtovuori kirjoittaa:
”Jo 1960-luvun lopulla Murolen toimisto kehitti liikenteen simulointimalleja, vaikka sen ajan reikäkortti- ja reikänauhatietokoneiden laskentateho ei ollut aina riittävä ja yksikin virhe korteissa saattoi tehdä tuntien laskentatyön tyhjäksi. Myös maankäytön ja liikenteen vuorovaikutus – edelleen ajankohtainen ja uutta pohdintaa vaativa kysymys – oli teemana jo Porissa vuonna 1968.”
Minä lisään:
Panu kirjoittaa simulointimalleista. Itse asiassa kirjassa käytetään simulointisanaa 14 kertaa. Puhuttiin iteratiivisista simulointimalleista ja simulointiteorioista ja kerrottiin maankäyttösuunnitelmiin liittyvistä työpaikkasimuloinneista. Päätöksenteon simulointia kauhisteltiin. Nykyisin simulointimalleilla saatetaan ymmärtää enemmänkin liikennevirtoihin liittyviä mallinnuksia ja kehittyneitä liikenteen sijoitteluohjelmia.


Timo Jalkanen ”simuloi” Wangilla 
Panu Lehtovuori kirjoittaa:
”Pentti Murole on työskennellyt urbanisoituvan Suomen tapahtumien keskiössä. Naseva omakuva on hänen Armi Ratialle tanssin pyörteissä heittämänsä ’mä oon Suomen liikennesuunnittelun James Bond’.”
Minä lisään:
Hienointa tuohon ”vanhaan aikaan” oli nykyajan termien mukaan ”verkostoituminen”. Taiteilijat, arkkitehdit, sosiologit ja insinööritkin havaitsivat työkentän yhteiseksi. Miksipä ei, yhteinen se on!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti