WSP noin 50 vuotta, tai ehkä se kaikki tehty työ - on juhlimisen arvoista

WSP-päivät on vietetty. Oli kysymyksessä ikään kuin 50-vuotispäivä. Eihän kukaan meistä täyttänyt viittäkymmentä vuotta, ei edes mikään firmakaan. Oli selvästi keksittävä juhlan aihe ja se oli kivaa. Tiedottaja kysyi minulta, mikä eläin WSP olisi, jos se olisi eläin. Vastasin hänelle hieman sarkastisesti (miksi muuten?):

”Nuo sinun kysymyksesi ovat hieman ongelmallisia siinä mielessä, että käsittelet WSP:tä tuota sanaa, noita kolmea kirjainta, ikään kuin aineettomana perintönä – historiana. Nuo kolme kirjainta ovat olleet olemassa vasta 80-luvulta – silloinkin englantilaisen tilintarkastustoimiston nimenä, olennaista on se, että jotkut ihmiset  ovat tehneet 50 vuoden aikana eri pituisissa pätkissä töitä parissa kolmessa omassa yhteisössään ja sitten vuodesta 2005 on alkanut muodostua tämä nykyinen WSP Finland Oy. Siis nuo yhteisöt – niissä työskentelevät ihmiset - ovat tuottaneet sitä henkistä pääomaa, joka nyt 10 viime vuoden aikana on kasvanut WSP-nimen alla. Kysymys lieneekin siitä, puhummeko tässä 50-vuotishistoriikissa näistä ihmisistä, jotka ovat tehneet tiettyjä tuotteita, vai puhummeko jostain imaginäärisestä firmanimestä. ”

Jos luulette jonkun luulevan, että nuo kaksi äijää, Ilmari Kortesluoma, sätkä suussa piirustuskoneavusteisesti tai Pentti Murole, kristallipalloon katsomalla taskulaskinavusteisesti, sen yksin tekivät – niin erehdytte, mutta hekin yrittivät parhaansa

Mutta jos firma olisi verrattavissa elävään olentoon, vaikkapa ihmiseen:

Jos WSP olisi ihminen, hänen ominaisuutensa olisivat jostain perittyjä. Meillä olisi jokin DNA - perintö. Millainen se olisi? Perintö saattaisi muodostua runoudesta, rakkaudesta ja rohkeudesta. Runous tarkoittaa pyrkimystä kohti tuntematonta, jonka olemassaolosta ei ole varmuutta. Tämä on ehdottomasti jotain yhteistä luovan suunnittelun tekijöissä - meissä. Rakkaus ei ole tunnekuohua, se on ensisijaisesti välittämistä - ihmisistä. Olemme välittäneet - varmuudella. Rohkeus ei ole yltiöpäisyyttä. Se on vaatimattomuutta - rohkeutta olla nöyrä.

Tehtiin kaupunkia elettäväksi ja siltoja kuljettaviksi

Ei nimi miestä pahenna – tuskin naistakaan

Firmanimi on tärkeä. siitähän meidät tunnistaa, sitähän me nyt olemme, mutta historiaperspektiivi ei nyt oikein mene pelkällä WSP-reseptillä. Minusta voisi kertoa siitä mikä WSP nyt on ja miten siihen on tultu, komeasti, esittäen hienoja kilpailuvoittoja ja tärkeimpiä töitä viimeiseltä vuosikymmeneltä. Historiaa voisi taas kertoa ihmisten kautta ja tuotteiden kautta ja sitoa se aikajanaan, silloin tulee kuvaan mukaan paljon muita firmanimiä, jos niitä halutaan kertoa, en tiedä mahtaako se olla laajassa mitassa tarpeellista, mutta malliksi:

Helsingin linja: Oy Kunnallistekniikka Ab 1953-1970, sittemmin Finnmap Oy, Liikennetekniikka Oy 1970-1992, LT-Konsultit Oy 1992-2002, WSP LT-Konsultit Oy 2002-2005, WSP Finland Oy 2005-2013;

Oulun linja: Insinööritoimisto Kortesluoma & Co 1963- ja samanaikainen SuunnitteluKortes Oy 1971-2004, WSP SuunnitteluKortes Oy 2004-2005, WSP Finland Oy 2005-2013.

Muitakin firmoja on ollut ketjussa kuten LT Kuopio, LT Jyväskylä, Devecon Oy, Arkkitehtuuritoimisto B&M Oy, Fundus Oy, Finnroad Oy, Pekka Heikkilä Oy jne.

Reetta rakastaa työtään

Tässä hengessä järjestelykomitea sitten työtään teki ja sai aikaan hienon ohjelman. Ohjelman kruunuina olivat Kirsi Hautalan rohkean vaikuttava aloitus ja teekkareiden tulevaisuutta visioiva lopetus. Yhtenä kruununjalokivenä saimme tunnelmoida ystäväni Tero Vanhasen hienon esityksen tilaajan ja konsultin suhteesta. Väliin mahtui Mari Siikosen ja Bjöte Silfverbergin tyylikkäästi juontama keskustelu. Tuon keskustelun helmenä oli Reetta Putkosen ihastuttava monologi siitä miten hän rakastaa työtään – siis voiko liikennesuunnittelijan työtä rakastaa? Kyllä näköjään voi ja miksipä ei? Runouden, rakkauden ja rohkeuden kolmikannassa kannattaa pysyä.  

Kirsi Hautalan hieno avaus

Haluan hiihtää

Harjoittelin illalla. Tein pitkän hiihtolenkin. Olin juuri palaamassa Mutanevalta Maliskylää kohti. Ilta hämärtyi. Ainoa valo tuli kuun loisteesta. Pakkashangesta kuu heijastui aavemaisen kylmästi. Aavemaisen epätodellisesti. Kuu rakensi jäisen käytävän. Minä hiihdin sitä jäistä käytävää. Ainoa ääni oli hangen ääni. Hiljaisen hiihdon ääni.

Havaitsin jonkun hiihtävän minua vastaan. Vastaantulija lähestyi vakain vedoin. Tarkkailin vastaantulijaa. Jokin heikko, heikko aavistus hidasti sauvojeni työntöjä. Oliko vastassa ihminen. Vai oliko vastassa eläin. Hiihdin. Vastaantulija hiihti samoin. Kohti minua. Taas epäröin. Jokin hiihtäjän liikkeessä ja silmien palossa pelotti. Silti hiihdin. Hiihdimme molemmat. Hiihdimme molemmat. Lähestyimme varovaisin vedoin. Yhtäkkiä edessäni oli suurikokoinen, kiilusilmäinen susi. Säikähdimme molemmat. Säikähdimme kuollaksemme.

Susi loikkasi syvään hankeen ja katosi Mutanevalle.

Minä. Minä hiihdin kotiin

Kirsi tunnelmoi

Reetta ja Atte

Me tarvitsemme toisiamme

Mikä on tuollaisten juhlien ilo? Istuessani salin laidalla ja katsoessani ihmisryppäitä - näen tuttavia. Vanhat konsulttivaistot tunkevat esiin. Hei tuonne on rynnättävä keskustelemaan. Siellä on potentiaalinen ostaja. Siis uhri. Nousenko nyt? Ei, se aikahan on ohi. Enää ei tarvitse myydä. Muut myyvät. Istu rauhassa ja nauti. Jätä uhrit rauhaan. Hymyilyttää. Eihän minulla koskaan ollut epämiellyttäviä asiakkaita. He olivat aina kavereita. Me tarvitsimme toisiamme. Mutta silti tuntuu hyvältä, voi valita seuransa omien hetken mieltymysten mukaan, antautua menneiden muisteluun tai sitten voi ärhäköityä debatoimaan sopivan laajakatseisen kollegan kanssa. Tiukkapipojen kanssa ei kannata ryhtyä tuohon – ne ottavat sen henkilökohtaisesti. No, viehättävät keskustelunhaluiset naiset ovat aina olleet mieluista seuraa. Miten siis keskustelukumppanit sattuivat valikoitumaan juhlissa Töölön raitiovaunuhalleilla?

Matias Skogbergin valokuva juhlakansasta

Kohtaamisia

Suvi Rihtniemi ja Hannu Penttilä kuuluvat arvostettuun keskustelukumppanikategoriaan, heidän kanssaan ei tule ryhtyneeksi kinastelemaan, joten ihmetellään yhdessä Helsingin ihmeitä eli Yliopistomuseon kiinnostavia tiloja Snellmaninkadulla. Olimme päässeet tutustumaan Keisarisaliin Suvin kanssa juuri pari viikkoa aiemmin. Esittelen eminenssit Kirsi Hautalalle, luulen, ettei Kirsiä vielä tunneta – erehdys, vanhoja tuttuja.  Vaikuttaa hyvältä!

Mutta pian saapuukin kylkeeni Jukka Tarkkala. Hän on ”omia poikiani”, mutta nyt Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston pisarapomo. Ryhdymme vääntämään kättä Pisaran keskusta-aseman paikasta. Keskustelu rönsyilee vilkkaasti. Haluan pyörää käännettäväksi taakse päin varttikierroksen verran. Ilpo Forssen takertuu keskusteluun. Tai imen häntä siihen. Arkkitehti ei halua ottaa kantaa tähän insinöörien kisaan. Insinöörit debatoivat puupaaluista Saarisen rautatieaseman alla ja kävelymatkoista niemellä. Asia jää ilmaan roikkumaan. Siinä taitaa olla hieman ”isä/poika” henkeä. Vaihdetaan keskustelukumppania.

Laura Yli-Jama , minun viehtymykseni ykköskohteita, hän kertoo lukeneensa kirjaani haikeudella. Laura teki meillä ollessaan kiintoisan diplomityön aiheesta ”Tien sovittaminen maisemaan”. Siitäkö haikeus? Ray Ottman sanoi aikanaan Lauran diplomityötä elämänsä tärkeimmäksi työksi. Olihan se hieno lähdeteos, mutta minua jäi hieman rasittamaan se, että kaupunkimoottoritiet jäivät vaille käsittelyä. Ne olisivat ansainneet Lauran herkän kosketuksen. Nyt saan miltei sähköiskun kun Laura pyytää tanssimaan. Ei se tanssi jalkapuolelta suju entiseen malliin. Mutta kun Laura pyytää. Laura on loistava tanssija, hän toimii samalla jalkapuolen kävelykeppinä. En tallo kenenkään varpaille.

Naisseura lisääntyy. Viereen istuu Anni Rimpiläinen, liikenneneuvos.  Hänen valokuvansa roikkuu firman historiataululla edessämme, siinä kaksi firman upeata tyttöä Marja Oittinen ja Anni. Aurinko siivilöityy heidän vaaleiden hiustensa läpi. Anni oli entisaikaan yksi firman salaisista aseista. Juhlissa usutin hänet TVH:n insinöörejä hurmaamaan - virkatyönä. Anni otti sen tosissaan, nautti itsekin, ei siinä ollut pakkopullaa. Toiminta oli vuorovaikutteista markkinointia parhaimmillaan, molemmat osapuolet saivat nauttia tanssin hurmasta ja keskustelun viehkeydestä.  Nyt hieman ihmettelin: missä ovat WSP:n nuoret kaunottaret. Heitä olisi tarvittu runsaslukuista miesvieraskuntaa tanssittamaan. Suuri osa vierasporukasta linnoittautui baaritiskin ääreen ja tanssilattia oli hienosta orkesterista huolimatta melko tyhjä.

Eeva! Orkesterin taidokkuus toi viereeni ainaisen ihailuni kohteen ja rakkaan ystäväni Eeva Linkaman – uuden liikennepolitiikan papittaren. Hän ylisti orkesteria. Nyt siihen oli todella aihetta. Mutta, ainahan meillä on ollut hyvät orkesteriperinteet. Vanhaan aikaan se oli vakioidusti aina DDT. Sittemmin usein Juho Uusi-Hakalan ja Heikki Metsärannan bändi. Eeva ei ollut väärässä, nytkin meillä oli todella huippupumppu. Kaksi laulusolistia ja vähintään seitsemän soittajaa: Sininen Huvimaja. Soittajatkin lauloivat – siitä minä tykkään. Bändissä vetopasunistina Ilkka Oikarinen – meidän GIS-asiantuntijoitamme. Hieno musiikin valinta. Tanssittavaa.  Linkaman Eevan kanssa keskustelu liukuu väistämättä muistelemaan ravintola Kosmoksen tapaamista 80-luvun alussa. Eevan mukaan jo silloin keskusteltiin vaihtoehtoajattelusta. Nythän Eevasta on tullut vaihtoehtoajattelun profeetta ja sankaritar. Eeva on varma asiastaan, hän näpäyttää minua skeptisismistä. Hyvä Eeva!

Hannu Asikainen, Kalasataman projektipäällikkö - ilmielävänä. Hannun kanssa oli yhteinen seikkailu Uutelan kanavalla. Onneksi Pekka Korpisen unelmoimat silokalliot löytyivät maakerrosten alta. Nyt Hannulla on mahtavat haasteet. Onnea ja menestystä.

Yhtäkkiä eteeni hupsahtaa Yrjö Judström seurassaan HKL:n johtokunnan uusi puheenjohtaja Otso Kivekäs. Otso on pyöräilymies ja keskustatunnelin vastustaja. Hän on lukenut kirjaani – ainakin vähän. Hän haluaa keskustella tunneleista – tarvitaanko niitä? Mitä, jos ei? Mitä, jos kyllä? Mielenkiintoista, mutta kysymys: missä noista asioista oikeastaan keskustellaan, onko keskustelulle forumia? Ja pelkkä keskustelu ei riitä, se vaatii tuekseen ajattelua, piirustuksia, kustannusarvioita, hyötyjä – innovaatiota ja pöydän puhdistamista vanhoista murusista. Otson kanssa oli kivaa heitellä jutun juurta, mutta nyt minua haetaan tanssimaan. Se on Anni.

Esko virkeänä, Vietnamiin lähdössä - matkustaminen avartaa, toiset vaan tanssivat

Tässä vielä jälkisyntyisesti linkki juhlista tehtyyn videon pätkään, klikka tuota

http://vimeo.com/62544844