Yhdysvaltain tuleva presidentti (?), Hillary Clinton
sanoi ulkoministerin virasta erotessaan maan tarvitsevan hyvää hallintoa ja
demokratiaa, Hänen mukaansa kreikkalaiset pylväät eivät enää sitä edusta, sen
sijaan edustajaksi kelpaisi Frank Gehryn arkkitehtuuri. Gehry tästä
huomionosoituksesta yllättyi, mutta totesi kuitenkin demokratian tuottavan
mitäänsanomatonta arkkitehtuuria. ”I
think the best thing is to have a benevolent dictator—who has taste! It's
really hard to get consensus, to have a tastemaker. There is no Robert
Moses anymore.” Tuosta lauseesta varmaankin Jane Jacobs kääntyy haudassaan,
mutta häntä saattaa helpottaa se että sanovat Gehryllä olevan Jane Jacobsin
sielun, mitä nyt ruumis ja ajatukset täyttä Robert Mosesta. Olisiko sitten Trumpista tuohon
valistuneisuuteen, hänessä on jotain Robert Mosesta?
Demokratian
arkkitehtuuri? Clintonin mukaan meidän olisi hyljättävä kreikkalainen
arkkitehtuuri demokratian symbolina, tilalle voisi ottaa Frank Gehryn. En taida
olla samaa mieltä – vaikka toisaalta aivanhan tuo demokratialta näyttää!
Kim Jong Un teloitti
arkkitehtinsa – totta vai tarua?
Diktaattoreiden arkkitehdeilla ei aina ole mennyt hyvin.
Muistamme perimätiedon siitä että tsaari Iivana Julma sokeutti Kremlin Vasilin
kirkon arkkitehdin työn valmistuttua. Tämä ei liene kuitenkaan totta, sillä
arkkitehdin väitetään piirtäneen vielä Vasilin kirkon jälkeen muita
rakennuksia. Se ei onnistune sokeana. Ehkä muistamme myös mitä tapahtui Milanon
Galleria Vittorio Emanuelen piirtäneelle arkkitehdille kuninkaan moitittua
rakennusta tehtaaksi. Hän hyppäsi parvekkeelta ja surmasi itsensä. Tämäkään ei
liene totta. Totta on että hän putosi gallerian katolta ja kuoli hieman ennen
gallerian vihkiäisiä. Viimeisin uutinen arkkitehdin kohtalosta tulee
Pohjois-Koreasta. Se kertoo Kim Jong Unin teloituttaneen arkkitehtinsa. Ei
pitänyt uudesta lentoasemasta. Tämäkään ei tainnut pitää paikkaansa. Sen sijaan
arkkitehti lähetettiin perheineen oikaisuleirille. Hän kuitenkin lienee sitten
kuollut säikähdyksestä Kimin kutsuttua hänet uudelleen palvelukseen.
Olen itsekin joutunut aika tavalla tekemään töitä
diktaattoreille. En tosin ole arkkitehti. Enkä tosin ole koskaan päässyt diktaattoreita
henkilökohtaisesti näkemään – siis työ tapahtui ilman suoraa vuorovaikutusta.
Mutta se ajatus mahdollisesta täystyrmäyksestä – se kyllä leijui ilmassa. Keitä
nyt sellaisia lymyäviä haamuja on ollut minun elämässäni? No tietysti ja ehkä
nyt ylivoimaisesti eniten joutui ajattelemaan eversti Muammar Gaddafia. Hän oli erinomaisen innostunut suunnittelija. Hän
ajeli tuntemattomaksi naamioituneena ja viittaan kääriytyneenä vanhalla
kaverinsa Peugeot pick-upilla pitkin työmaata ja muodosti mielipiteitään. Ne
muutamat mielipiteet, jotka suoraan kolahtivat tekeillä oleviin suunnitelmiin,
olivat juuri nappiin oikeita. Hän oli ilmiselvä urbanisti miehiään.
Porukka on valmiina
esittelemään Ras Lanufin kaavaa diktaattorille. Paikalla ovat mm. Pekka
Kettunen, Kari Somma ja graafikkomme Rudi Weckroth.
Teimme paljon töitä tuohon diktatuuriin. Olimme siis
ilmiselviä diktaattorin arkkitehteja. Yritimmekö muuttaa työmaiden olosuhteita
tai vaikuttaa työlainsäädäntöön? Emme, sillä meidän valvontainsinöörimme ja
arkkitehtimme elivät samoissa työmaaolosuhteissa kun turkkilaiset, filippinot,
korealaiset, italialaiset tai egyptiläiset duunarit. No oli tietysti hieman
eroa asumuksessa, sillä insinöörit asuivat 8 neliön teräskonteissa ja duunarit
taas savottamajoituksessa kerrossänkyineen. Mutta samoja papuja syötiin. Muuten
näissä diktatuurimaissa paikalliset ihmiset eivät yleensä ole duunareita. Kaikki
duunarit ovat vierastyöläisiä. Se on myös suoranainen syy heidän huonoon
kohteluunsa. Orjilla on orjien kohtelu, ilman mahdollisuuksia saada
kansalaisuutta tai perheenyhdistämistä. Kun työt päättyvät palataan kotimaahan.
Lähi-idän kuningas-
ym. itsevaltiaskunnissa vierasväestö tekee työt. Paikallisväestö manageroi.
Kuinka se nyt taas olikaan kun kysyin eräältä saudilta: ”What is your work?”
Hän vastasi: ”Me no work, me manager!”
Luokkatoverini
uskoi minulla olleen myös Libyan kansalaisuuden. Asuin nimittäin tuossa maassa
useita vuosia - konsultaatio-periaatteella kuitenkin, edestakaisin matkaillen.
Tein töitä diktatuurille. En tuntenut minkäänlaisia Gehry-Libeskind-vaivoja.
Yritimme tehdä libyalaisille ”heidän arkkitehtuuriaan”. Se oli kyllä muuta kuin
mitä he yleensä pitivät omana arkkitehtuurinaan. Silloin tunsimme onnistuneemme kun he loihesivat
lausumaan: ”Tämä on meidän arkkitehtuuriamme!” Kuvassa Jufran hallintokeskustaa
(1), Sirten suuri kongressihalli (2), Jufran vesitorni ja muita julkisia
rakennuksia (3), Ras Lanufin asuinkortteli (4) ja moottoritiesilta (5)
Jufran
hallintokeskus (1), Sirten kongressikeskus (2) ja Sirten kongressiteltta (3)
olivat intomielin diktaattorille tehtyjä kohteita. Vain tuo viimeksi mainittu
on sodan kahakoissa hajonnut.
Gaddafin poika Seif
Gaddafi on koulutukseltaan arkkitehti. Hänellä oli tarve tehdä oma
monumenttinsa Tripolin keskustaan. Diktaattorin vanhimpana poikana hänellä oli
siihen myös mahdollisuutensa. Autoimme häntä siinä ja tulokseksi tuli tällainen
rakennus. Tontti on tyhjänä. Seif heimolaisten vankina. Me teimme tuon silkasta
ystävyydestä.
Gaddafista Saddamiin
Luetteloa diktaattoreista voisi jatkaa. Aloitin jo
edellisessä blogissani laajemmalla perspektiivillä. Stalin, Hitler ja Mussolini
olivat mielestään merkittäviä arkkitehteja. Tai ainakin he halusivat puuttua
arkkitehtuuriin. Ja puutuivatkin. Hitler tuhosi Bauhausin ja Stalin
konstruktivismin. Julistin Mussolinin diktaattoreiden arkkitehtuurikilpailun
voittajaksi. Jos nämä asiat ovat kiinnostavia voit vaikkapa lukea blogiani: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/11/loosin-baarista-totalitarismiin.html
Nyt siirrymme Kaksoisvirran maisemiin. Asiakasmaiden
diktaattoreiden mielihalut olivat meidänkin hommissamme usein taustalla. Ja ne
olivat villejä. Ajatuksia piti simuloida ja joskus niitä oli yritettävä
taltuttaa. Yksi suomalasten ajatussimulaatioiden kohde oli tietysti Saddam
Hussein. Hänen mietteitään joutuivat simuloimaan Heikki Siren, Kalle Vartola ja
monet muut. Antti Kunnas Sirenin oikeana kätenä ja suuri joukko rakentajia
Antero Kallion johdolla oli paikan päällä Bagdadissa konferenssipalatsia
suunnittelemassa ja rakentamassa. Taisinkin kongressipalatsin rakentajista ja
muista Irakin rakentajista kirjoittaa blogeissani:
Suomalaisilla oli
valtava panostus Irakiin. Vahvasta yrityksestä huolimatta emme omassa
porukassamme päässeet aivan diktaattorin arkkitehdeiksi. Ehkä lähimpänä olimme
silloin kun Saddam Husseinin julisti arkkitehtikilpailun presidentin palatsista.
Meidän Devecon -vientiyhtiömme arkkitehdit Pekka Rautimon johdolla työstivät
mahtavan ja samalla täynnä diktaattorin mielihaluiksi arvioituja kliseitä täynnä
olevan kilpailuehdotuksen.
Ehdotus Saddamin
palatsiksi
Rakennus oli jalustalla jonka korkeus oli vallankumouksen
15 päivän kunniaksi 15 metriä. Luiskan kaltevuus oli 27 astetta koska 27. päivä
oli sekin jonkin osavallankumouksen päivämäärä. Saddam oli sukua Muhammedille. Se
piti huomioida. Miten? Olen unohtanut. Itäinen julkisivu piti olla suljettu,
sillä vihollinen tulee aina idästä. Ratkaisussa piti näkyä kahdeksan kolmiota.
Kompleksiin piti tehdä seitsemän porttia. Jalusta piti täyttää irakilaisten
sotilaiden veren tahrimalla hiekalla. Sali piti tehdä 1500 seisovalle
vieraalle. Saddamin puhuessa ihmisten piti seisoa. Kaksi erityisvastaanottoa piti tehdä hänen
kahdelle pojalleen. Esikunta oli kolmikerroksinen rakennus, katkaistu pyramidi,
se näkyy mallissa keskellä. Pyramidi katselee Mekan suuntaan. Diktaattori kulki
kolmella autolla tai kolmella helikopterilla. Sisään meno oli yli pienen
järven. Järven ylittäessään hän ”puhdistautui”. Kilpailun jyry antoi
ensimmäisen palkinnon jugoslavialaiselle arkkitehdille. Pekka matkusti
Bagdadiin. Esittelyä harjoiteltiin. Voittoon kuitenkin uskottiin. Sitten alkoi
sota Iranin ja Irakin välillä. Hanke pysähtyi. Diktaattorin unelmat – tai
oikeammin hänen unelmikseen kuvitellut unelmat jäivät toteutumatta.
Amerikkalaiset hirtättivät Saddam Husseinin vuonna 2006. Tai ei aivan. Shiat
hänet hirttivät. Saddam oli sunni. Nyt hänen hirttoköytensä on tarjolla huutokaupassa.
Hintaa pyydetään 7 miljoonaa dollaria. Itkettääkö vai naurattaako?
Pekka Rautimo tuli
meille käymään. Hän ajoi ihanalla 22 vuotta vanhalla Harley- Davidsonilla.
Tuolla samaisella pyörällä minäkin ajoin koeajon Larnacassa niinä aikoina kun yhdessä
Kyproksella yritimme kalastella Lähi-idän diktatuurien hommia. Sen ajan
yrityksistä muistuu erityisesti mieleen Riadin Development Authority ja pyrkimys
päästä tekemään strategista suunnitelmaa kaupungin tajunnan räjäyttävästä
laajenemisesta. Me emme sitä voittaneet vaikka yritimme yhdessä
brittivahvistuksin. Vahvistuksenamme Marcial Echenique, mies joka kehitti
Meplan kaupunkisimulointisysteemin. Samaisen mitä Helsingissäkin aikanaan
käytettiin. Kuvassa Pekan seurassa Saudi Arabian Jeddaan
pystytetty Deveconin valvontaprojektin monumentti
vuodelta 1980. Se oli Paloheimo-Ollilan poikien kilpailuvoitto, elementtirakenteinen
betonipalmu.
Riad kasvaa 30 vuodessa
kaksinkertaiseksi
Pekan kanssa muistelemme Saudi Arabiaa. Muistelemme Mekka
Road kilo 10 korealaisten 6000 hengen työmaata, jossa 50 suomalaista insinööriä
ja rakennusmestaria valvoi menestyksellä jättimäistä rakennushanketta.
Muistelemme myös Dammanin tyttökoulua, jossa miesopettajien ja oppilaiden
kohtaaminen oli estetty. Mutta eniten muistelemme tarjousta Riadin
strategisesta suunnitelmasta. Riad oli niin kuin kehitysmaakaupungit yleensä. Kaupungit
kasvavat yli rajojen. Urbanisaatio johtuu toisaalta mielettömästä syntyvyydestä
ja valtavasta siirtolaisuudesta. Puolet väestöstä on alle kaksikymppisiä. Tämä
tilanne on sama niin rikkaissa kuin köyhissäkin kehitysmaissa. Anteeksi että
käytän sanaa ”kehitysmaa”, en jaksa pelleillä tuon ”kehittyvän maan” kanssa.
Tuntuu nimittäin joskus viimeaikaisten kokemusten perusteella siltä ettei ole
kysymys kehityksestä. Ollaan menossa takapakkia.
Mitä tarkoittaa jos
kaupungin väkiluku nelinkertaistuu 40 vuodessa? Tällaisia pohtivat ja pyytävät
meitä pohtimaan. Meillä ollaan ihmeissään jos kaupungin väkiluku sattuisi
kasvamaan samassa ajassa neljänneksellä. Tässä kuvassa näkyy silloinen ennuste
Saudi-Arabian väestön kasvusta ja erityisesti Riadin väestön kasvusta. Nyt
kuitenkin ihme on tapahtunut. Väestön kasvu seuraa alempaa ennustetta. Ovatko
naiset järkiintyneet? Miehiltä sitä ei voi odottaa.
Emiraatit, Abu Dhabi ja
Dubai fokuksessa – suomalaiset tekosaarella!
Emiraatit ovat öljytulojen avulla nousseet arvoon
arvaamattomaan maailman diktatuurien arkkitehtuuripanostuksessa. Ne kilpailevat
nyt ansiokkaasti Mussolinin, Stalinin ja Hitlerin kanssa. Suomalaisilla
arkkitehdeilla ei nyt ole ollut alueelle asiaa, vaikka ystäväni Pekka toimikin
paikallisen arkkitehtuuriyliopiston neuvonantajana. Nyt olemme päässeet
kuitenkin kansainväliseen valokeilaan kun raumalainen telakka on toimittanut
paikalle uivan hiekkarannan kaikkine varusteinen. Arkkitehtina näyttää olevan Sigge
Turusta. Onnea!
Emiraattien ja
muiden lähiseudun heimodiktatuurien nimet tuppaavat sekaantumaan. Mikä maa ja
missä? Tässäpä nyt pikakartta josta selviää muutama puhuttu paikka.
Meillä puhutaan paljon Guggenheimista. Siitä puhutaan myös Abu Dhabissa. Guggenheim onkin
Frank Gehryn ensimmäinen työ diktaattoreiden palveluksessa ja yleensäkään
kehittyvissä maissa. Homma alkoi vuonna 2006. Solomon Guggenheim säätiö teki
sopimuksen 30000 kerrosneliön museon rakentamisesta Saadiyat saarelle. Erilaiset
viivytykset ovat saatelleet työtä. Ne eivät ole vieläkään käynnissä. Museon
arvellaan kuitenkin valmistuvan vuonna 2018.
Frank Gehry sanoi
haastattelussa pari vuotta sitten: ”Pahinta on kun menee paikkoihin kuten
Dubai. He ovat kuin toiselta tähdeltä, mutta heidän kaupunkinsa päätyvät
näyttämään amerikkalaisilta tai eurooppalaisilta kaupungeilta ilmeettömine
pilvenpiirtäjineen – niin kuin kaikki maailman mitättömät kaupungit. Toivoisi
että näissä paikoissa olisi enemmän tukea arkkitehtuurille joka liittyy
paikkaan ja kulttuuriin. Sellaista minä aion tehdä – mutta kukaan muu ei tunnu
innostuvan. tekevät vain halpoja kopioita rakennuksista, jotka on jo rakennettu
jonnekin muualle.”
Frank Gehryn
ensimmäinen työ arabimaissa on Abu Dhabin Saadiyat saaren (onnellisuuden saari)
Guggenheim taidemuseo. Minusta nuo Gehryn työt sopivat oikeastaan aika hyvin
tuohon arabialaiseen mentaliteettiin. Sehän on juuri hieman tuollaista. Muistuu
mieleeni aikanaan kuwaitilaisten minulle luovuttama organisaatiokaavio Kuwaitin
Municipalityn toiminnasta. Näyttää Gehryltä. Sukulaissieluja. Guggenheimin
rakentaminen on kuitenkin vielä alkutekijöissään. Valittelevat rahapulaa.
Hankkeen kustannusarvio on nyt yli 400 milj. euroa. Meidän Guggiksemme aiotaan
rakentaa huomattavasti halvemmalla. Rahaa on arveltu kuluvan 150 milj. euroa.
Mutta onhan neliöitäkin vain kolmannes. Tarkennus: nuo kaksi kuvaa ylhäällä eivt ole Gehryn Abu Dhabia, mutta maestroa kuitenkin.
Joku Guggenheimin entinen johtaja sanoi
haastattelussa Lähi-idän olevan kehittymässä yhdeksi tärkeimmäksi nykyajan (contemporay) kulttuurin
tyyssijaksi. Taitaa olla niin että nämä kansainvälisen huippuarkkitehtuurin
luomat seinät erottavat paikallisen väestön tuosta kansainvälisestä
contemporary-kulttuurista yhtä tehokkaasti kuin aikanaan Ceacescun palatsi tai
Stalinin kansojen palatsin seinät erottivat kansan omasta hallinnostaan.
Onnellisuuden saari
Saadiyat saarelle Abu Dhabiin onkin kehittymässä
melkomoinen nykyarkkitehtuurin keskittymä.
Norman Foster suunnittelee Zayyed National Museumia, Zaha
Hadid-vainajalla on tekeillä esittävän taiteen keskus ja Tadao Ando
suunnittelee merimuseota. Ainoa rakennus joka näistä on nyt lähiaikoina
valmistumassa on Jacques Nouvelin Abu Dhabi Louvre –museo.
Kuvassa
”Onnellisuuden saaren” arkkitehtuuria. Gehry sanoo tekevänsä mielellään töitä
valistuneille diktaattoreille. Tässä tapauksessa niin tekevät myös Jean Nouvel,
hän tekee Louvren etäispesäkettä (ylhäällä vasemmalla), Tadao Ando, hän tekee
merimuseota (ylhäällä oikealla), Zaha Hadidin toimisto tekee esittävän taiteen
taloa (alhaalla vasemmalla) ja Norman Fosterilta syntyy British Museumin
etäispesäke.
FIFA ja Qatarin emiirit
asialla
Qatarin jalkapallokisat 2022 ovat herättäneet runsaasti
ylitsevuotavaa kansainvälistä keskustelua. Keskustelu on fokusoitunut
stadionien työvoiman asumisolosuhteisiin ja Lähi-idän diktatuurimaissa
tyypilliseen passien haltuunottoon ja maastapoistumiskieltoon. Tyypillistä on
myös palkkojen viivästynyt maksuaikataulu tai sitten jos huonosti menee
kokonaan maksamattomuus. Lähi-idän vierastyöläisille ei suinkaan ole tarjolla
yksiöitä kaikilla mukavuuksilla. Ei, he asuvat yhteismajoituksessa niin kuin
savottamiehet meillä ennen vanhaan. Qatarin rakennustöissä on laskettu kuolleen
kolmen vuoden aikana 1500 intialaista, nepalilaista ja filippinoa. Maassa on
näitä kansallisuuksia puoli miljoonaa. Jotkut pitävät tuota kuolleisuutta
normaalina.
Maailman huippuarkkitehdit ovat joutuneet tästä tilille. Zaha
Hadid, vastikään manan majoille siirtynyt maineikas irakilaisbrittiläinen
naisarkkitehti joutuu keskustelun pyörteisiin. Hän oli voittanut Qatarissa
Wakrahin stadionin arkkitehtikilpailun. Sen lisäksi että hänen ehdotustaan
yritettiin kaataa väittämällä sen kuvaavan vaginaa, häntä syytettiin myös
työvoiman kohtelusta ja jopa kuolemista. Hän erehtyi sanomaan, ettei hän mitään
sille voi miten työntekijöitä työmaalla kohdellaan. Hän vielä erehtyi
haastamaan toimittajan oikeuteen. Lopuksi kaikki päättyi sovintoon. Toimittaja
pyysi Zahalta anteeksi, sillä väitettyä työmaata, jolla kuolemantapauksia
sanottiin tapahtuneen ei oltu vielä lainkaan aloitettu. Zaha pyysi toimittajalta anteeksi
sanomisistaan ja lahjoitti rahaa työtekijöiden oikeuksia vaalivalle järjestölle.
Nyt Wakrah stadionin työt ovat täydessä käynnissä ja sheikit julistavat
tyytyväisyyttään. He korostavat kaikissa yhteyksissä stadionin muistuttavan
entisaikojen helmenkalastajien purjeista.
Kansainväliset
kuuluisuudet joutuvat painostuksen alle. Heiltä vaaditaan kannanottoja
ihmisoikeuksiin tai ainakin omien työmaidensa työntekijöiden oikeuksiin. Heitä
syytetään työtapaturmista, koskus jo ennen työmaan aloittamista. Heitä vaaditaan
luopumaan työstä jos ei rakennusaikaisia työolosuhteita voida taata. Kaikki tuo
jo siinä vaiheessa kun ei urakoitsijasta ole tietoakaan. Suunnittelijat eivät
voi noihin asioihin vaikuttaa. Mutta hokkus-pokkus! Keskustelu vaikuttaa!
Sheikit, emiirit ja muut diktaattorit ohjastavat alaisiaan. Jotain on
saavutettu!
Zaha ei ole ainoa huippuarkkitehti joka on joutunut
tulilinjalle. Norman Foster voitti Qatarin Lusail Cityssä sijaitsevan
päästadionin kilpailun. Hän nappasi palkinnon ennen David Chipperfield’iä ja
paria muuta brittiläistä kutsuttua. Fosteria on kehotettu ottamaan kantaa
työvoiman olosuhteisiin ja vakuuttamaan, ettei kukaan hänen firmansa
yhteistyökumppaneista syyllisty työvoiman oikeuksien polkemiseen. Etsimälläkään
en löydä hänen kannanottoaan. Olisiko tuo opittua viisautta? Sir Normanilla on
paljon töitä maissa, joissa julkiset kannanotot politiikkaan tai
ihmisoikeuksiin olisivat lopettaneet arkkitehtuurin teon alkuunsa. Vai mitä
ajattelet hänen projekteistaan Kiinassa, Saudi-Arabiassa, Kazakstanissa tai
Azerbaijanissa? Olisiko niitä tullut tehdyksi jos paikallisten tapojen ja
ihmisoikeuksien muutokset olisivat olleet ehtona suunnittelijan valinnalle. No
ei?
Protesteilla on kuitenkin
vaikutusta!
Kuitenkin on sanottava, että kansainväliset protestit
eivät ole jääneet ilman vaikutusta. Voimakas julkisuus ja painostus ovat
vaikuttaneet erityisesti jalkapallotyömailla työskentelevien työolosuhteisiin.
Näin annan itseni ymmärtää. Näin vakuutetaan. Jotain on siis saavutettu!
Julkisuus tarttuu epäkohtiin. Se on oikein. Joitakin
aikoja – oliko vuosia - sitten Daniel Libeskind julisti, että arkkitehtien tulisi
miettiä pitkään ja hartaasti työskentelyä Kiinassa. ”Minä en työskentele
totalitaaristen hallintojen palveluksessa.” Kollegat tästä ärähtivät, syyttivät
hypokratiasta. Eikä syyttä, sillä Libeskind oli juuri aloittelemassa työtä
Hongkongiin. Onpa kai hänellä hankkeita nyt myös Kiinassa ja Irakin
Kurdistanissa. Näin siis maailma muuttuu. Hän sanoo itse arkkitehtuurin
muuttuneen globaaliksi – arkkitehdin on muututtava mukana.
Lähi-Itä on kaukana. Mitähän olisi ollut Suomen arkkitehtuuri jos kohtalomme olisi mennyt 1930-luvun poliittisen eliitin mielen mukaiseen suuntaan? Jonkunlaisen käsityksen saa 19040-luvun valokuvasta jossa Mannerheimintie on jonkin Saksan merkkitapahtuman vuoksi reunustettu hakaristilipuin. Suomi olisi nostettu Yhdistyneen Pohjolan (YP saks VN)keskusmaaksi. Eduskuntatalo olisi sellaisenaan sopiva Pohjolan valtakunnantalo. Se edessä olisi Vihtori Kosolan aukio. Pasilan komea rautatieasema olisi sekä Skandinavian että Karjala-Venäjän keskus, jonka arkkitehtuuri muistuttaisi nykyistä Töölönlahden taloriviä. Kiasmakin kelpaisi Kosolanaukion reunaan koska muistuttaa tykin suojakilpeä. Finlandia-taloa ei olisi, sillä Alvar Aalto olisi jäänyt Amerikkaan. Virolaiset ja venäläiset siirtotyöläiset ahkeroisivat rakennustöissä. Perinteiset hienot demarien ja kommunistien rakennukset olisi muutettu hotelleiksi ja viihdehalleiksi.
VastaaPoistaAi niinhän onkin. Eipä tämä niin vaikea harjoitus ollutkaan. Keksittekö lisää? Lähden tästä Sveaborgiin läppäritöihin. Ei sitäkään demokratialla rakennettu. Juomavesialtaat olivat kuulemma punaisena verestä vuonna 1918 (ei ole kuulemma totta tämäkään, vesi oli vain hiukan punertavaa).
Loistavan hauska juttu!!!!
Poista