Hanslankarina kaupunkeja pelastamassa

Huimaava uutispäivä jälleen. Tässä aikansa kuluksi blogeja kirjoittava eläkeläinen joutuu tavanomaisesti uuden aiheen etsintään, ilman että kuvittelisi teksteillä olevan mitään vaikuttavuutta. Kunhan asioita muistelee ja vertailee nykypäivää johonkin vanhempaan ajatusmaailmaan. Se on itselle mielenkiintoista, voi esimerkiksi tutkia onko joskus ollut väärässä vaiko aivan pieleen tulevaisuutta ennustellut.

Ensimmäiseksi, jo pari päivää sitten törmäsin sähköpostiin, jossa pyydettiin allekirjoitusta Malmin lentokenttää koskevan kunnallisen kansanäänestyksen järjestämistä puoltavaa vetoomukseen. Sähköpostin teksti meni näin: ”Kunnallista kansanäänestystä Malmin lentokentästä esittävä kuntalaisaloite on tulossa Helsingin kaupunginvaltuustoon 8.12. Kaupunginhallitus esittää aloitteen hylkäämistä. Vetoomuksessa ei oteta kantaa lentokentän tulevaan käyttöön, vaan ainoastaan kansanäänestyksen järjestämiseen.” Viestissä sanottiin vielä, että tähän mennessä sen ovat allekirjoittaneet mm. kirjailija Risto Isomäki, professori Aino Niskanen ja arkkitehti SAFA Tapani Mustonen. Tuttuja nimiä ja ihmisiä, se yllytti. No, minähän vastasin tietysti allekirjoittavani. Sitä en tiennyt allekirjoitetaanko tuollainen paperi oikeasti, vai riittäkö pelkkä sähköposti-ilmoitus. No, eilenhän se tuli julkisuuteen. Näyttää olevan viitisenkymmentä nimeä paperin alla, olivat ns. kulttuuri- ja tiedevaikuttajia. Eilen sitten asia meni valtuuston käsittelyyn. Päätös oli kai etukäteen selvä. No, kuuntelin taas valtuuston kokousta kolmisen tuntia. Nyt äänestettiin ja kansanäänestys kaatui äänin 53-28. Vihreät yksimielisinä ja vasemmisto Muttilaista lukuun ottamatta, minun Veronikakin mukana tätä mielenkiintoista kansalaisosallistumista kaatamassa. Kokoomuksesta löytyi 6 kannattajaa ja demareista 3 kannattajaa Thomas Wallgren etunenässä. Minä olin vihkiytynyt Malmin lentokentän säilyttämistä puolustamaan jo vuosia sitten. Se lähti ystävälleni Maija Kairamolle annetusta lupauksesta. Eiköhän se puolustaminen saa jo vähitellen pisteen. http://penttimurole.blogspot.com/2016/04/hurjia-puheita-malmin-puolesta-ja.html?spref=fb

Maijan johdolla olin saanut olla mukana kahdessa onnistuneessa pelastusoffensiivissa. Ensimmäinen oli Katajanokan kanavan pelastaminen ja toinen oli Viipurin kirjaston pelastaminen.

Kolmannen pelastustehtävän eli Malmin suhteen olin kyllä jo menettänyt toivoni, vaikka halusinkin periaatteen vuoksi allekirjoittaa kansanäänestysanomuksen. Ihmettä ei enää voi tapahtua. http://penttimurole.blogspot.com/2013/05/alvar-aalto-ja-www.html

Kanava ja kanali

On hyvä muistella onnistuneita pelastustehtäviä. Ei niin, että itseään voisi sanoa varsinaiseksi pelastajaksi, mutta mukana olleeksi kuitenkin. Katajanokan kanavan pelastaminen oli arvokas yritys, joka sitten onnistui. Tämä tapahtui vuonna 1964. Hanke oli ns. nuorten arkkitehtien pelastusprojekti jonka allekirjoittajana oli myös yksi nuori insinööri. Kokonaisuudessaan allekirjoittajajoukko oli: Markku Annila, Harto Helpinen, Erkki Juutilainen, Erkki Kairamo, Maija Kairamo, Mikko Mansikka, Kirmo Mikkola, Pentti Murole, Raimo Oksa, Juhani Pallasmaa, Marja Palmqvist, Pentti Piha, Eeva-Marja Rantanen, Jaakko Rantanen, Martti Tiula ja Jaakko Ylinen. Vielä meitä taitaa olla elossa puolet kuudestatoista.

http://penttimurole.blogspot.com/2016/09/katajanokan-kanava-aallon-keskusta-ja.html

Kuvissa on kaksi kanavaa tai toinen niistä on kanali yhdellä a:lla. Se on Rauman kanali. Katajanokan kanavalle oli tehty viehkeän karsea täyttösuunnitelma, jossa nelikaistainen liikenneväylä sukelsi Pohjoisrannasta Kauppatorille nykyisellä kanavan paikalla. Asia oli menossa valtuusto käsittelyyn. Silloin nuorten arkkitehtien ryhmä ryhtyi toimeen ja aloitti lobbauksen. Valtuuston kokouksessa ruotsalaisten Nils-Eric Procopé syytti esittelevää virkamiestä Amerikan ”liikenneitsemurhalla” pelottelusta. Hän muistutti, että sivistyksellinen itsemurha - cultural suicide - on vähintään yhtä suuri vaara kuin liikenteen aikaansaama itsemurha - traffical suicide. Valtuusto päätti luopua kanavan täytöstä. Katajanokan kanavan pelastaminen oli ns. suuria pelastustehtäviä, jossa sankariksi nousi Maija Kairamo.

Toinen kuva on Raumalta. Siinä esiintyy osa Rauman kanalia. Kanalia uhkasi 70-luvun lopulla kollegakonsultin liikennesuunnitelma, joka olisi pyöristänyt kanalin sillat liikennekaarteiden mukaisiksi. Pääsimme hätiin ja tästä sain Rauman viehättävältä kaupungininsinöörittäreltä suuresti arvostamani arvonimen: ”Rauman kanalin pelastaja”. Näiden aikojen jälkeen kaupunki on tehnyt hienoa työtä kanaliympäristön kehittämisessä.

Saneerauskohteesta maailmanperintökohteeksi

Nyt siirrytään toiseen suureen pelastustehtävään, jossa sankareina olivat Risto Sammalkorpi (1919-2002) ja Reino Joukamo (1923-2015). Vuosi oli 1967. Rauma oli uhattuna. Tarkemmin sanottuna Vanha Rauma haluttiin saada totaalisaneerauksen kohteeksi. Kaupunginhallitus oli päättänyt Vanhan Rauman uudisrakentamisesta, vain pieni museokortteli jäisi muistuttamaan historiallisesta keskustasta. Risto Sammalkorpi valittiin yleiskaavaa tekemään. Ajan hengen mukaan liikennesuunnittelijaakin tarvittiin. Siihen tehtävään palkattiin Oy Kunnallistekniikka Ab ja allekirjoittanut. Rauman yleiskaava-arkkitehti Reino Joukamo oli tilaajan jykevä edustaja. https://www.hs.fi/ihmiset/art-2000002849862.html Samanaikaisesti yleiskaavatyön kanssa kaupunki teki osayleiskaavaa, jonka tarkoitus oli tuhota historiallinen keskusta. Osittain kuningas alkoholi oli auttamassa meitä hidastuttamalla osayleiskaavatyötä. Yksi kortteli keskustasta oli kuitenkin meidänkin yleiskaavassamme uhrattava myönnytyksenä koko Vanhan Rauman saneeraukselle. Se näkyy yleiskaavakartassa nuolella osoitettuna. Asiat kuitenkin kääntyivät! Aika ja ihmiset niitä käänsivät.

Vanhan Rauman pelastusprosessi sai ratkaisevan lisän keväällä 1972, kun nuoret arkkitehtiylioppilaat Mikko Heikkinen, Markku Komonen ja Tiina Valpola laativat Teknillisen korkeakoulun oppilastyönä Ville Helanderin johdolla vanhan Rauman kaavoitusta koskevan korttelisaneeraustutkimuksen. Tehtävä liittyi ”Den nordiska trästaden”-teemaan. Oppilastyö osui aikaan ja paikkaan. Se osoitti harvinaisen terävällä tavalla tilanteen todellisuuden. Kysymys oli saman tehokkuusluvun puitteissa syntyvistä erilaisista kaupungeista. Tiivis ja matala oltiin korvaamassa harvalla ja matalalla. Näin ei sittenkään käynyt. Uhkaava vaara oli torjuttu. Rauma pelastui. Täpärästi! Sammalkorven kanssa työstetyn yleiskaavan virhe sai korjauksensa ja Rauman maailmanperintökohde syntyi jäädäkseen. Muistan kyllä viimeisen keskustelun kaupunginjohtaja Eelis Oksasen (virassa 1956-1978) kanssa. Siinä oli uusi vire.  Aika oli auttanut ymmärtämään. Kiitos aika! http://penttimurole.blogspot.com/2013/07/rauma-rooma-pariisi.html

Nyt ovat uudet haasteet. Kenestä nyt pelastaja? Kauppakeskus kanalin länsirannalla herättää tunteita. Unescon maailmanperintökeskus lähetti 30.6.2021 Suomen valtiolle kirjeen, jossa vaadittiin Heritage Impact Assessment (HIA) -arvioinnin täydennystä.

Tässä sortuu aina raporttiarkeologiaan – haluaa vertailla ”mitä ennen” / ”mitä nyt” tilannetta. Erityisesti vertailu kiinnostaa, kun kysymyksessä ovat suuret suunnittelumaestrot, tässä tapauksessa Risto Sammalkorpi.  Vasen kuva kertoo, miten Risto aikanaan, silloin 60-luvun lopulla suunnitteli. Kuvaan on havainnollistamisen vuoksi piirretty punaisella värillä uuden kauppakeskuksen tontti ja keltaisella Vanhan Rauman – maailmanperintökohteen rajaviivaa. Oikeanpuoleinen kuva esittää Länsirannan hyväksyttyä kaavaa.  Kauppakeskuksen tontti on oranssilla. Kysymys kuuluu: onko mittakaava oikea?

HIA

Rauman kaupunki onkin päättänyt laatia yhdessä Museoviraston kanssa uuden täydentävän selvityksen. Arviointi käsittelee Rauman kanalin Länsirannan asemakaava-alueelle sijoittuvaa uudisrakentamista, kauppakeskushanketta ja sen suhdetta Vanhan Rauman maailmanperintöalueeseen. Täydennystyö on tarkoitus saada valmiiksi vuoden 2022 aikana. Luen edellistä HIA-raporttia: Länsirannan kauppakeskushankkeen vaikutukset Vanhan Rauman maailmanperintöarvoihin 26.3.2020. Nyt on siis tarkoitus tarkistaa vuoden takaista raporttia. Vanha raportti on monipuolinen ja laaja. Siinä tuodaan esiin massiivisen kauppakeskuksen haitat ja päädytään sitten havaitsemaan ne siedettäviksi ja suositellaan kauppakeskuskaavan hyväksymistä. Korkein hallinto-oikeus puolestaan hylkäsi valitukset ja asemakaava astui voimaan. Nyt tehdään uusi HIA. Onko uusia näkökohtia? Oma mielipide? Tietysti uusi Sigge Oy:n suunnittelema massa kortenterässeinineen on huippuunsa tyylikäs, mutta liian laatikkomainen, liian pitkä, sopimaton paikkaansa. Pelastustehtävä olisi helppo. Uudelleen piirustuspöydälle.

 Silta joen suuntaisena

Ystäväni Benito Casagrande oli juuri aloittanut Turun yliopiston rakentamisen neuvottelukunnan sihteerinä. Oliko vuosi 1972. Hän oli suuren pelastustehtävän ääressä. Kasarmin katua kaupungin keskustaan tunkeutuva liikenteen valtaväylä olisi estettävä ja pysäytettävä. Sen ei voi antaa halkaista yliopistoalueen vatsaa. Vaikeuksia oli tiedossa, sillä juuri tuohon Kasarmin katuun ja Turpiinatiehen oli Turun virkamiesjohto tiukasti sitoutunut - suorastaan hirttäytynyt. Olimme Beniton remmissä ja laadimme suunnitelman Kasarmin kadun "kiertolinjauksesta". Benito uskoi vuorenvarmasti asiaansa. Minä välillä melkein häälyin. Suunnitelmaa esiteltiin kaupungin johdolle. Epäilyjä - vaikka pulaiskaupunginjohtaja Uuti Palaja suostuikin antamaan puheenvuoron insinööri "Mulolle". Ehdoton kiertolinja-ajatuksen vastustaja oli asemakaava-arkkitehti Pekka Sivula. Hän kiehuu, puhuu "sillasta joen suuntaisena". Kaupunginhallitus hyväksyi ehdotuksen. Sivula pyysi sairaslomaa. Olli Kivisen kaava muuttui. Kaupungin ja Viatekin suunnitelmat muuttuivat. Pekka Sivula antoi lopuksi anteeksi. Soitan Benitolle, muistelemme yhteisiä hankkeita. Hän muistaa vielä toisen suuren Turkua koskeneen pelastustehtävän. Se oli massiivinen virastotalo Eerikinkadun päähän. Olin jo unohtanut. Teimme kartoituksen virastojen yhteystarpeista. Ne eivät edellyttäneet massiivia. Turku säästyi.

Epäonnistuminen Pasilassa

Elämäni pelastustehtävissä on monia epäonnistumisia. Ehkäpä suurimpia epäonnistuneita pelastustehtäviä oli yritys pelastaa Hakamäentie vuonna 1988. Siitä olisi voinut tehdä komean puistokadun raitioteineen.  Paikalle oli tunkemassa ”Pasilan orsi”, moottoritie läpi Pasilan, Veikko Hakolan ja Heikki Salmivaaran lempilapsi. Minä olisin halunnut korvata sen Asesepäntien tasolle rakennettavalla Haaganväylällä. Hakamäentien katuhaave sortui Veikon, Heikin ja muunkin byrokratian vastustukseen.  Ystäviä ne olivat, vaikka joku muuta luulee.

 

Ilaskivi bulevardeja pohjustamassa, Simo ja minä mukana

Bulevardihankkeen idut tulivat esiin Raimo Ilaskiven selvitysmiestehtävässä vuonna 1989. Tehtävä oli Harri Holkerin hallituksen antama. Työn virallinen nimi oli Pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuudet. Me saimme Simo Järvisen kanssa tehtäväksi maankäytön ja liikenteen ratkaisun. Laajan selvityksen hallinnollista ja juridista osaa oli työstämässä Matti Väisänen. Hän oli myös Ilaskiven oikea käsi. Yksi selvä ohje koski siirtolapuutarhoja. Niitä ei saanut koskea. Työssä oletettiin pääkaupunkiseudun asumiskerrosalan kasvavan 30 miljoonasta kerrosneliöstä 45 miljoonaan. Työpaikkakerrosalan kasvuksi oletettiin 28 miljoonasta 35 miljoonaan kerrosneliömetriin. Uutta maankäyttöä oletettiin tarvittavan 20-30 milj. k-m2. Ohjevuotena oli 2010. Kasvun oletettiin johtuvan elintason myötä lisääntyvästä asumisväljyyden kasvusta. Väestön kasvubuumia silloiset ennusteet eivät tunteneet. Ilaskiven työn lähtökohtana olleet Helsingin seutukaavaliiton ja Tilastokeskuksen ennusteet arvioivat pääkaupunkiseudun asukasluvuksi vuonna 2010 hieman alle 900000 henkeä. Siitä luvun ennustettiin laskevan. Todellinen väkiluku vuonna 2010 oli 1040000 henkeä. Pieleen tietysti meni. Todellinen luku vuonna 2020 oli jo 1184000 asukasta.

https://vimeo.com/3380088

Mutta hupsista, jos on kaksi virhettä ne saattavat kumota toisensa, näin kävi Ilaskiven maankäyttöennusteen kerrosala-arvioiden. Suorastaan nappiin vuonna 2010.

Keskuspuisto kontra bulevardi

Mutta, pelastustehtävä, se liittyi ehdotettuun Kehä I:n sisäpuolisten valtateiden muutokseen kaduiksi. Silloin ei ajatus saanut vastakaikua. Espoon kaupungininsinööri Martti Tieaho sanoi vain insinöörin olevan niin tyhmä, että esittää valtion teitä siirrettäväksi kuntien haltuun. Se tyhmä olin minä. Bulevardiaatteet kaivettiin sitten komerosta Helsingin kaupunkisuunnittelun toimesta uuden yleiskaavan tekovaiheessa 25 vuotta myöhemmin. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin olimme aikanaan kuvitelleet. 

Ajattelimme niistä tulevan mahtavia puistokatuja, joiden varsilla on kohtuullisessa määrin rakennuksia. Mutta näiden katujen varsilla ryhdyttiinkin ratkomaan Helsingin kasvustrategiaa. Sisääntuloteiden varteen sijoitettiin 80000 asukasta ja vielä työpaikkoja. Se oli kolmannes yleiskaavan 240000 asukkaan kasvutavoitteesta. Siinä uhrautui keskuspuiston keskeinen kapeikko. Samalla uhrautui myös poikittainen viherkäytävä Haagasta Patolaan ja Vantaalle. Metsää kaatuisi neliökilometrittäin. Oli ryhdyttävä pelastustoimiin.

Olen keskuspuiston nimby. Minun toimeni keskittyivät Haagan ja Kehän väliselle alueelle. Mitkä toimet? Ainakin osallistuin metsämielenosoitukseen ja kirjoitin asiasta kolme blogia ja kävinpä kaupungintalolla esittämässä poliitikoille kannanottoja. Ja hurraa! Kaiken päätteeksi juristit hallinto-oikeudessa ratkaisivat asian, ei suinkaan keskuspuiston vihreyttä puolustaen vaan maakuntakaavan merkintöjä tulkiten. Oli pelastettu mitä pelastettaman piti.

Toinen keskuspuistoon liittyvä pelastustehtävä ei kuitenkaan onnistunut. Se koski Heikki ja Kaija Sirenin uimahallin kupeeseen ilmestynyttä Siren-nuoremman suunnittelemaa uutta hallia. Siellä se nyt nököttää paikallaan. Uppoaa paikalleen. Kaupungin uusi strategia sanoo, ettei puistoja enää rakenneta. Tuohon pitää uskoa. Tarkennetaan vielä mitä Vartiaisen strategia lupaa luonnon suhteen: kaupungistuminen toimii luonnon kannalta myönteisenä voimana, nykyisten helsinkiläisten lähiluontoa suojellaan, vehreyttä ja puita lisätään, arvokkaimmat luontoalueet suojellaan, arvokkaimmille luontoalueille ei esitetä rakentamista, Keskuspuiston alueelle ei tule uutta rakentamista ja Vartiosaari säästetään asuinrakentamiselta.

Forssan torilla ”kuolemantuomio”

Vuonna 1990 tehtiin Jukka Turtiaisen kanssa Forssan yleiskaavaa. Siihen sisältyi yksi pelastustehtävä. Oli pelastettava kaupunki kirkon ja Kalliomäen välistä puikahtavalta Yhtiönkadun jatkeelta. Ikävä sanoa, tuossa vaiheessa pelastustehtävä ei onnistunut, yleiskaavassa katu oli merkittynä! Mikä pettymys! Muistin väärin. Muistanko yhtä väärin muitakin tekemäkseni luulemia? 

Vuonna 2009 hallinto-oikeus tuli kuitenkin apuun ja päätti hylätä kaupunginvaltuuston hyväksymän asemakaavan, johon väylä oli piirretty. Sitä ennen vanha yhtiöni oli tehnyt kolmekin arviota väylän merkityksestä. Vastaus: ei välttämätön. Joka tapauksessa kaupunki pelastui, mutta juristien voimin. Olihan meillä toinenkin haave. Halusimme merkitä Forssan ja Tammelan välisen peltoalueen ufojen varalaskukentäksi. Olimme varmoja, että merkintä toisi kaupunkiin runsaasti turisteja. Alkuperäinen idea oli forssalaiselta jääkiekkosuuruudelta Kari Arolta. Ei mennyt läpi, minne ufot nyt laskeutuvat? Sain muuten Forssan torilla kuolemantuomion. Olin ehdottanut torille paviljonkimaista rakennusta, siitä tuomio. Suunnittelu on vaarallista, onneksi Ilkka Joenpalo kaupunginvaltuuston puheenjohtajana ja kansanedustajana pelasti minut tuolta tuomiolta. Edes jotain tuli pelastettua.

Haikailua Savonlinnassa, onnistuminen Tuusulassa

Me olimme kieltäytyneet Savonlinnan ohikulkutien suunnittelusta ja suhtautuneet nihkeästi Länsiväylän suunnitteluun. Molemmissa hankkeissa oli lähtökohtana jotain, mitä emme hyväksyneet. Savonlinnan rantaväylä oli jotain ehdottoman kielteistä. Marssimme lähetystönä Ray Ottmanin ja Liisa Ilveskorven kanssa Veikko Hakolan luokse ja kieltäydyimme tuosta ympäristörikokseen verrattavasta tehtävästä. Tätä mieltä olimme. Kai Nyman kumppaneineen yritti taistella ja pelastaa. Se ei Savonlinnaa pelastanut ja taitavat olla tyytyväisiä väyläänsä. Länsiväylää emme halunneet koska sinne vaadittiin "bussimetroa" samanaikaisesti, kun oikea metrokin oli valinkauhassa, se ei sopinut ajatusmaailmaamme, olimmehan metron kannattajia. Näin sitten lohdutusvoittona saimme Tuusulantien suunnittelun vuonna 1990. Ratkaisun teki Pentti Hautala. Se oli eräänlainen uudenlaisen ajattelun airut. Valtatie kaupungissa – tai oikeammin kylässä – suorastaan puolibulevardi. Siinä työssä pelastettiin takaisin myös liikenneympyrät. Ne oli aika hyljännyt. Onnistuminen! Onnistuminen ei ole yhden tai kahden ihmisen työtä Tarvitaan joukkue. Oheisessa kuvassa Tuusulantien joukkue juhlii tien valmistumista vuonna 1995.

Elielinaukio – menetetty kanne?

Sorruin tuohon ihanaan kaupunkiin – Raumaan, sorruin vielä Forssaan ja Tuusulaan. Otetaan lyhyemmän kaavan mukaan muutama vaatimattomampi kohde. Jaa, onko Elielin aukio juuri sellainen vaatimaton kohde? Unesco ei ole kyllä puuttunut Rautatieaseman ja Postitalon välisen maiseman tuhoamiseen. Helsinki kun ei ole pystynyt harmikseen hankkimaan maailmanperintökohteita, paitsi nyt Suomenlinnan joka on onnellisesti omalla saarellaan. Minä en yritäkään lukea itseäni Elielin pelastajaksi. Olen siitä kuitenkin kirjoittanut blogin, jossa yritän väittää mahdollisuuksia olevan. https://penttimurole.blogspot.com/2021/11/elielinaukio-se-panee-miettimaan.html . Minulla ei ole osoitetta jonne valituksen esittäisi. Sellaista ei ole kellään. Ehdotin joskus Mikko Aholle ja Anni Sinnemäelle eräänlaista ”kylähullujen” suunnitelmien ”roskapankkia” ja niiden suunnitelmien kunnollista tutkimista rahoituksineen. Saataisiin sitten kylähullujen tekemiksi leimatut suunnitelmat pois kuleksimasta tai sitten AHAA- löytyi itua! https://hulluarkkitehti.fi/2014/06/18/eipas-arvostella-arkkitehtuuria/

Taannoisessa blogissani ryhdyin pelleilemään ja sijoitin maailman kolmanneksi korkeimman asuinrakennuksen, nyt korkean rakentamisen huuman kunniaksi, aukion keskelle. Se on 432 Park Avenue Manhattanilta. Siinä on 85 kerrosta ja korkeutta riittää 426 metriä eli kuusi kertaa Stadionin tornin korkeus. Se on Manhattanin miljardöörikadulla ja näköalat ovat keskuspuistoon. Elielin aukiolle sijoitettuna tornilla turvattaisiin näkymä Lappiin, joka kuulemma Kiasmaa rakennettaessa menetettiin. Ja onhan siinä meidän oma keskuspuistomme näköperspektiivissä.

Tässäkö ne kaikki elämän pelastustyöt ja epäonnistumisetkin ovat? Eikö muuta syntynyt koko 60 vuoden suunnittelijauran aikana?

 

Tässä on nyt tullut älyttömästi kehuttua omia ”pelastustoimiaan”. Jos nyt kuitenkin ajattelisi mikä oli se pahin moga, joka tuli tehtyä. Kun tuloksia katsoo ja jos kuvittelee tämän ajatuksen joitakin villinneen ja kun jälkiä seuraa ja havainnoi, Matti Vesikansan jo aikanaan piirtämän kuvan valaisemana, niin havaitsee juuri tämän ”kompaktikaupunki on kontaktikaupunki ” vuodelta 1967 pahimmaksi mogakseni.

No, jäikö niitä sitten hyviä pelastustekoja vielä mainitsematta? On niitä, jos itse pääsee sanomaan. Mutta en tarkemmin ryhdy erittelemään. Mitä niitä nyt on? Jos kuitenkin erittelisin. Rautatientorin metroaseman lippuhalli kuuluu ilmeisiin pelastustehtäviin ja taisteluvoittoihin. Se oli yhteinen taistelu Pentti Aholan kanssa vuonna 1973. Onneksi Lars Hedman asettui kannallemme. Tallinnan tunnelin vastustaminen, samaisen kaupungin joukkoliikenteen ja erityisesti trammien pelastaminen, eihän me niitä konkreettisesti pelastettu, itse pelastivat, mutta tehtiin kuitenkin projekti Tallinnan joukkoliikenteen ”optimeerimiseksi” vuonna 1998. Lahden oikorata, se oli jotain, vuosi oli 1990, kun homma alkoi. Mitä se pelasti? Se pelasti Suomen rautatierakentamisen. Metroa on tietysti oltu kampeamassa eteenpäin, kautta vuosien. Se että ajoimme sen Espoossa koko matkalta tunneliin, se kyllä hieman kaduttaa. Onko vielä? Kyllä, Marja-rata eli ankeammalta nimeltään Kehärata. Emme sitä Ilaskivessä kannattaneet, mutta tilanne muuttui. Ulkomailla yritimme saada ryhtiä ja pelastusta niin Ammaniin kuin Bakuun. Arvioin pelastusyritykset kympin arvoisiksi, mutta tulokset nollan väärtiksi. Ne tärkeät asiat eivät uppoa, ne menevät kuin vesi hanhen selästä.  

Pelastaminen ei ole lasten leikkiä, sillä korkealta rakentamiselta meitä ei taida pelastaa mikään, saatikka että meidät pelastettaisiin Helsingin pakkomielteiseltä kasvulta.