Istun junassa. Olen matkalla Jyväskylästä Helsinkiin. Ilma on ihanan lämmin. Junat ovat hieman myöhässä. Kaksi päivää on tullut käytettyä nestemäisiä vahvisteita kohtuudella, mutta runsaasti. Niin kuin pietarsaarelaiset sanovat: ”Mycket är för mycket, men lagom är för lite”. Tilaisuus oli vanhaan tapaan ihana ammattilaisten kokoontuminen. Suomen kuntatekniikan yhdistyksen väki koostuu pääosin kuntien virkamiehistä. Jäsenkunnassa on myös konsultteja. Erikoisuutena on ammattien kirjo. Paikalla on teknikkoja ja arkkitehtejä ja kaikkia siltä väliltä. Myös naisia ja miehiä tasapuolisesti. Minut oli kutsuttu pitämään ”key note” –luento aiheena: ”Tulevaisuuden tekijöiden haasteet”. Haastavaa siis.
Ensimmäinen SKTY-esitelmä Lappeenrannassa 46 vuotta sitten
Itsekseni ryhdyin muistelemaan aiempaa osallistumistani. Yllätyn itsekin, ensimmäinen SKTY-esitelmäni oli Lappeenrannan Kasinolla vuonna 1967. Siitä on 46 vuotta! Haluan hieman muistella ja tunnustella nostalgiaa.
Vuonna 1963 britit julkaisivat uuden liikennesuunnittelun raamatun: ”Traffic in Towns”. Autoistuminen oli ajan kuuma peruna. Lappeenrannassa järjestettiin keskustakilpailu samana vuonna. Kilpailun voitti nuori arkkitehti Erkki Juutilainen. Hän muistelee liikenneinsinöörin ottamista projektiin: ”Muistan hyvin, kun olin Lappeenrannassa ja siinä sitten teknillisen viraston päällikkö Pentti Salla totesi Lappeenrannan kaupungin jo valinneen liikenneinsinöörin. Kysyin: ’Mikä toimisto?’ Vastattiin: ’Kunnallistekniikka Oy’. ’En tunne firmaa! Kuka insinööri?’ Vastattiin: ’Nuori (ja tehokas) Pentti Murole’. Tästä lähdettiin. Yhteisen suunnittelun ensimmäinen vaihe oli koko keskustaa koskeva keskustan yleissuunnitelma vuodelta 1965. Keskeinen saneerauskortteli ehdotettiin rakennettavaksi kahteen liikennetasoon. Vanha pientalostruktuuri oli vanhentunutta pientaloaluetta, joka todettiin saneerauskypsäksi. Ylempi jalankulkutaso liittyi olemassa oleviin maastokorkeuksiin ja ajoneuvoliikenne kaivettiin maan sisään. Siinä mielessä tämä suunnitelma eroaa mm. Merihaasta tai Itä-Pasilasta, joissa liikennetaso oli sijoitettu maanpinnan tasoon ja jalankulkutaso nostettu tämän yläpuolelle. Keskellä aluetta näkyy Revellin suunnittelema kaupungintalo ja sen vasemmalla puolella torialue. Torin alle sijoitettiin pysäköintiä kahteen kerrokseen, tämähän ei vielä siihen aikaan ollut tapana. Vasta myöhemmin torien alle on ryhdytty sijoittamaan pysäköintiä." Niin sitten pidettiin SKTY:n konferenssi vuonna 1967. Tuossa tilaisuudessa ”nuori ja tehokas” esitteli ainutlaatuista keskustasuunnitelmaa Buchananin viitoittamassa hengessä. Kuntatekniikan väki on noista ajoista ”uudistunut”. Nyt Jyväskylässä oli vain yksi SKTY-läinen, joka oli vuonna 1967 paikalla. Hän oli Tarmo Pendolin, miellyttävä ystävä ja insinööri Helsingin rakennusvirastosta.
Lappeenrannan keskustafilosofiaa ”Traffic in Towns”-hengessä vuodelta 1967, siinä ovat rinnakkain unelma ja todellisuus - ei nyt aivan hullumpaa.
Kongressijuhlaa Mikaelissa 1990
Mikkelissä, Sipisen Arton vuonna 1988 valmistuneessa upouudessa kongressitalossa ”Mikaelissa” pidettiin vuonna 1990 SKTY:n päiviä. Minulla oli kunnia olla aamun ensimmäinen luennoitsija. Pelkäsin ettei kuulijoita ole aamuvarhaisella. Pelko oli turha – kansaa raahautui paikalle runsain mitoin. Maallikkosaarnaajan sydän täyttyi ilosta. Mitä silloin puhuttiin? Jyrki Lehikoinen teki Kuntatekniikka-lehteen laajan katsauksen meikäläisen sanomisista. Olen pannut ne sanomiset kirjaani ”Ihmistä ei voi suunnitella, kiveä voi!” Se löytyy sähköisenä netistä – jos tuo aika kiinnostaa. Osoite on tämän blogin alkulehdellä. Mikkelistä kirjoitetaan mm. sivulla 302. Mutta haluan kuitenkin hieman muistutella itseäni mielipiteistäni SKTY:stä, silloin Mikkelissä ja nyt!
Arto Sipisen Mikaeli vuodelta 1988 täydessä loistossaan
On monenlaisia kuppikuntia ja organisaatioita
Yksi on kuitenkin ylitse muiden. Se on Suomen Kunnallistekninen Yhdistys SKTY. Katutyttöjen ja katupoikien yhdistys. Virallinen nimi taitaa nykyisin olla Suomen Kuntatekniikan Yhdistys. Miksi ylitse muiden? No siksi, että yhteisenä intressinä on jotain niin kokonaisvaltaista ja elämään liittyvää kuin katu on. Ja erityisesti ilman muuta ne ihanat naiset. Todelliset naiset varieteen! Kun kolme kertaa sain tilaisuuden esiintyä esitelmöitsijänä näissä bileissä, oli helppoa löytää se lumoava katseen kiintopiste, jonka esitelmöitsijä tarvitsee. Kuka oli hän Lappeenrannassa 60-luvulla? Ja kuka oli hän Mikkelissä vuonna 1990? Kolmannen kerran jälleen Lappeenrannassa vuonna 1987 - silloin muistankin hänet.
Kun otat käteesi katukiven, otat käteesi koko kaupungin
Katu on valoa, melua, liikettä
kävelyä, kohtauspaikka,
nimettömyys, yksinäisyys,
yhteisesti omistettu tila, valvottu vapaus.
Katu voi olla kaikki, kadun tulee olla
kaikki, mutta katu ei ole mitään.
Katu on me, katu on he,
askelten jakso, jakso paikasta toiseen,
pysähdysten jakso, odotusten jakso,
jarrujen painalluksen jakso,
uuvuttavan etenemisen jakso.
Katu on myös
tarpeiden, toiveiden ja toimien summa,
arkipäiväisten tapahtumien summa,
sanomalehden osto, penkille istuminen,
lehden pois heittäminen, ajan tietäminen,
puhelimella soittaminen, kirjeen lähettäminen,
bussin odotus, auton parkkeeraus,
koiran pissattaminen, leikki.
Katu on roska-auton kuljettajan ja
palokuntalaisen reitti,
taksinkuljettajan odotuspaikka.
Katu on välttämätön käytön väline ja kohde,
jokapäiväinen yhteys ja tuttavuus.
Kadun tehtävä on yhdistää, valaista,
peittää, suojata,
viestittää, tukea,
rajoittaa, sulkea.
Katu on meidän työmme kohde. Siispä kannatti lukea tämä erään Pariisissa 80-luvulla pidetyn kongressin johdantoruno - kaikkien iloksi ja viisaudeksi. Työmaamme ei ole sittenkään aivan mitä vain arvotonta.
Hyvän kadun elämää, Rotuaari
Esityksen pääteemana Jyväskylässä ilo ja unelma
Francois Rabelais (1494-1554), ranskalainen munkki, lääkäri ja filosofi kirjoitti nykypäivän arkeen sopivan juhlateoksen ”Suuren Gargantuan hirmuinen elämä”. Hänen kirjansa julistaa filosofiaa, jossa iloinen mieli ja pienten vaikeuksien halveksiminen ovat keskeisiä asioita. Hän aloittaa kirjansa esipuheen tervehdyksellä: ”Ylistetyt juomaveikot ja erittäin kunnianarvoisat kuppatautiset, omistan teokseni juuri teille”. No eipä tuolla Jyväskylän hienossa Paviljongissa tainnut olla ylen määrin juomaveikkoja, eikä sairaitakaan, lukuun ottamatta pieniä krapulavaivoja. Mutta niitähän Rabelais kehottaa halveksimaan. Niin, siis siteerasin itse kuningas Salomonia, kuntatekniikkahahmo Roger Wingrenin osviittojen mukaan:
"Perkeleellä on tieto ihmisen hengestä, lähteekö se ylöspäin vain putoaako se maahan", pohtii entinen suuri rakentaja, kaupungin rakentaja, ihmisen talojen rakentaja, herrojen palatsien rakentaja ja Herran temppelin rakentaja Salomon. Ja sitten hän sanoo: ”Siis minä näen, ettei mikään ylitä sitä, että ihminen iloitsee työstään, sillä tämä on hänen osuutensa. Kukaan ei pysty saattamaan häntä takaisin näkemään sitä mitä sen jälkeen on tapahtunut. Eli siitä jää se, että olimme iloisia kun teimme työtä.”
Unelmia yhdessä
Loistavat esitelmät painottuvat tavoitepolitiikkaan
Jyväskylässä oli paljon hyviä esitelmiä. Kun yleistarkastelen niitä, havaitsen 68 % esitelmistä kuuluvan sarjaan tavoitepoliittinen suunnittelu. Teknisen toteuttamisen suunnittelu jää näköjään pikku hiljaa vähemmistöön. Tekninen toteuttaminen lienee siis infra-alalla hallinnassa. Eikö meillä olekaan omaa ”homeongelmaamme”? Päivillä oli vain yksi puhtaasti tekninen esitelmä. Se koski betonikivien käyttöä liikennealueilla. Siinä löytyi ongelma. Kiviä ei suosituksen mukaan pitäisi käyttää ja laadunvarmistusta tulisi lisätä.
Toteuttamista
Ryhdyn nyt hieman laajempaan sisältöpohdintaan. Kävin netistä läpi kaikki esitelmät. Kummastuttiko jokin vanhaa miestä? Oliko jokin ristiriidassa itse omassa luennossani esittämieni ajatusten kanssa? Hankintalainsäädäntö ja rahoitus loistivat poissaolollaan. Suurten infrahankkeiden osalta oli esillä vain Länsimetron kalliotyöt. Pyöräilyn uudesta tulemisesta ei puhuttu lainkaan. Asukasvuorovaikutus ja NIMBY jäivät sinänsä mielenkiintoisen ja toimivan Jyväskylän palautejärjestelmän varaan. (Taisi olla noin yksi palaute kymmentä asukasta kohti vuodessa – hyvä juttu!) Paavo Åvist esitteli Arkhimeden valan ja viittasi koulutukseen, muutoin jäi koulutus käsittelemättä.
Mutta Paavo Åvist ja Ulla-Kirsti Junttila korostivat luovan suunnittelun merkitystä. Se napsasi yhteen minun esitelmäni lausahduksen kanssa: ”Tarvitaan opettajia ja tutkijoita, tarvitaan asukasyhteistyötä, tarvitaan virtuaalimalleja ja päätöksentekijöitä, mutta ennen kaikkea tarvitaan suunnittelijoita, sitten rakennetaan - tarvitaan rakentajia, rakentamisessa tarvitaan myös ’kontrollimesuja’.”
Lutakossa, torilla, kaljalla, Paavo sai hieman toruja uuden aukion tasauksesta, mutta suuret kehut Keskuskadun ihanasta kiveyksestä paransivat pienet haavat. Pahaksi onneksi myös Jyväskylän entinen tekniikkapomo Osmo Rosti tuli paikalle ja yhdessä Paavoa toruttiin. Mutta kyllä sitten junassa kotimatkalla seurueen naiset korvasivat kaikki moitteet – jos vain Paavo tietäisi! Paavo lähetti sitten minulle kivan Helsingin rakennusviraston videon Keskuskadun toteutumisesta. Onnea Paavo! Klikkaa tuosta http://vimeo.com/39056907
Esitin tuon kalvon, joka kertoo eskarilaisten työstämistä grafiikan painolevyistä. Lapset ideoivat hienoja malleja. Niihin sisältyi luonnon ja elämän ulottuvuuksia isolla pensselillä. Taiteilijat sitten työstivät pienten innovaattoreiden teoksia edelleen, teokset painettiin prässillä ja niistä tuli plaaneja, paperilla olevia kuvia.
Tavoitteita
Edellä kirjoitin siitä mikä puuttui, nyt kirjoitan siitä, mikä ehkä massiivisuudellaan hieman yllätti. Terhi Leino Tampereen teknillisestä yliopistosta kertoi AIDA prosessista. Siinä ympäristön laatu määritellään tehokkuuslukuna E = Q/L, jossa Q edustaa alueelta haluttuja ominaisuuksia ja L toteutuksen kuormittavia sivuvaikutuksia. Keskeinen periaate on että haluttuja ominaisuuksia toteutetaan siten, että seuraukset eivät vaaranna kehitystä ja vie jälkipolvilta samoja mahdollisuuksia kuin meillä on eli asiakaslaatu suhteessa elinkaarivaikutuksiin. Nuo tehokkuusluvut minua pelottavat ja hämmästyttävät – yritänhän pyristellä kaikissa mahdollisissa tilanteissa tuota liikennemiesten/naisten maagista hyöty/kustannussuhdettakin vastaan.
AIDAssa Yhdellä suhdeluvulla halutaan kuvata koko elämä. AIDA-järjestelmä kurottelee globaalille tasolle sanomalla: ”Lisäksi on tuotu esille globaalin kehityksen mukanaan tuoma taloudellinen ja sosiaalinen kilpailu, jossa kehittyneiden maiden asema kansainvälisessä taloudessa korkean hyvinvoinnin tarjoajana haastetaan. Tämä kilpailu tuo innovatiivisuuden ja nopean mukautuvuuden vaatimuksen AIDA prosessille.” Hurjaa!
Terhi Leinon kaavio on kiehtovan moniselitteinen, mutta onko se liian yksinkertainen tuo E = Q/L?
Päivi Ahlroos puhui mielenkiintoisesti tietojärjestelmistä. Järkeen käyvää ja tarpeellista. Hän käytti myös kahta kivaa sanaa, joita en ole ennen kuullut: ”talouden vuosikello” ja ”toiminnan vuosikello”. Talouden vuosikello liittyy ”talousarvion valmisteluun, toimintasuunnitelman laadintaan tai toimintakertomuksen kokoamiseen”. Toiminnan vuosikello liittyy taas ”suunnittelun tai rakentamisen ohjelmien laadintaan, työohjelmiin, investointien tai ylläpidon urakka-asiakirjoihin sekä selvityksiin ja raportteihin”. Kuulostaa mukavalta.
Päivi kirjoittaa: ”Ongelmana on usein tiedon löytäminen – missä tieto on tallennettuna, onko se käytettävissä olevassa muodossa, osataanko käyttää tietoa tai onko se kattavaa. Aina ei tiedetä kuka tietää tai mitä tietää. Onko tieto vielä tarpeellista, ajantasaista tai oikeassa yhteydessä. Tietojärjestelmät ovat hyvä koska ne ’mahdollistavat tietojen hallinnan henkilöriippumattomasti’.” Hän pohtii myös tietopurkin optimaalista kokoa. Minä pohtisin myös turhan tiedon määrää ja varsinkin tarpeettoman tiedon tuhoamista. Mielenkiintoista muuten, että meillä, jossa ei juuri mikään tapahdu – tai ainakin verkkaisesti, on tuo kaikki tieto menneestä ja tulevasta, mutta siellä missä tapahtuu: kehittyvien maiden kaupunkien 4 %:n kasvuhuumassa ja slummiutumisessa, siellä ei ole mistään mitään tietoa. Meillä tuntuu joskus, että tietoa on niin paljon, että suunnittelu syrjäytyy tiedon analysoinnin mielenkiintoisen prosessin paineessa. On nimittäin kokemusta! Tauti on tarttuvaa.
Minä kirjoitin kirjaani Ammanin miljoonan asukkaan uuden kaupungin suunnitteluprosessista näin: ”Projekti lähestyi loppuaan. Kaupunkisuunnittelu itsessään oli muodostunut GIS-pohjaiseksi numeroleikiksi ja nykytilanteen massiiviseksi analyysiksi. Nykyisin alueella asuu 100 000 asukasta. Tuleva asukasmäärä on 1 miljoona asukasta. Tulevaisuuden kaupungista puuttui mittakaava ja rakenne. "Planner" ei suunnittele rakenteita, hän suunnittelee numeroita ja värillisiä zoneja. Se oli apulaisprojektipäällikkömme ammattitaitoa. Hän oli saanut koulutuksensa Ruotsissa ja oli taitava GIS-mekaanikko. Me halusimme mittakaavaa ja rakennetta. Taru Niskasen kanssa ryhdyimme töihin. Käteen huopakynä ja alle skissipaperia. Syntyi miljoonan asukkaan kaupunkirakenne. Nauhamaista kaupunkialuetta lävistää joukkoliikenteen "spine". Neljä alakeskusta sijoittuu käytävän varteen.” Niin se on, kaikessa massiivisessa datapelissä ei enää suunnittelulle tahtonut jäädä tilaa!
Tarjolla oli vielä hulppea esitelmä Oulun Hiukkavaaran suunnittelumenetelmistä. Esityksen pitäjänä oli Leena Kallioniemi. Kiinnostavaa, mutta vanhaa miestä huimaa. Välähtelee lyhenteitä, nimiä ja virtuaalisysteemeitä.
Leena kertoo niistä esityksessään, minä käytän hieman saksia ja lyhentelen. Annetaan mennä: ”Living Labia kehitetään teemalla Arctic Smart City. Toinen merkittävä teema on ICT–teknologiat. Hiukkavaaran Kivikkokankaalle rakennetaan RESCA (Renewable Energy in City Areas) -pilottialue. Toimijat ovat lisäksi saaneet TEKES:iltä ja Euroopan unionin aluekehitysrahastolta (EAKR) kaksivuotisen rahoituksen Integroivan kaupunkikehittämisen elinkaarimallille: Kestävä pohjoinen talvikaupunki (INURDECO)-kehittämishankkeelle. Kaupunki ja muut toimijat kehittävät lisäksi Living Lab -sopimusmalleja ja asukasvuorovaikutusta asemakaavoitusvaiheessa mm. virtuaalisen 3D -vuorovaikutuksen ja sosiaalisen median avulla. Energiatehokkuuteen, ICT-palveluihin, älykkääseen sähköverkkoon sekä maankäytön suunnitteluun ja rakentamiseen liittyy mm. VTT:n toteuttama InnoCity –kehittämishanke. INURDECO -kehittämishankkeessa on mukana rakennuttajia, jotka laativat mallit omilta alueiltaan ja tutkivat virtuaalisten työkalujen roolia asuntojen markkinoinnissa. Mallista tulee myös yhteensopiva Oulussa kehitettävän RealXtend -virtuaalimaailman kanssa, joka mahdollistaa mallissa liikkumisen avatar -hahmojen avulla sekä mm. käyttämisen pelialustana. Oulun seudun ammattikorkeakoulun 3D-virtuaalilaboratorion lähes 13-metriselle kuvapinnalle luodaan ympäristö, jossa käyttäjät voivat tehdä todentuntuisia havaintoja. Virtuaalisessa ympäristössä katselmoitavat mallit ovat samankokoisia kuin lopullisessa rakennuksessakin, mikä helpottaa konkreettista ymmärtämistä ja yksityiskohtien havainnoimista sekä kertoo käytännön totuuden paremmin kuin pelkät piirustukset. Laajemmin osallisuuden välineitä testataan Oulun Centre of Internet Excellence keskuksen MAINIO-hankkeessa. Oullabs käyttäjäyhteisön osana toimii lisäksi PATIO verkkofoorumi, jossa käyttäjät voivat osallistua tuotteiden ja palvelujen kehittämiseen ja antaa palautetta niistä. UBI-portaalit mahdollistavat uudenlaisen vuorovaikutuksen kaupunkilaisten ja tietotekniikan välillä. Ubiikki Oulu on Oulun yliopiston koordinoiman monitieteellisen UBI (UrBan Interactions) tutkimusohjelman ja Oulun kaupungin yhteistyönä rakennettu prototyyppi tulevaisuuden kaupungista.”
Nyt huimaa tuo monipuolinen virtuaalilähestyminen. Oulu taitaa olla tässä suhteessa ainutlaatuinen paikka. Vaikka olinhan itsekin aikanaan esittelemässä saudeille suunnittelun virtuaalilaboratoriota, jossa suunnitteluherrat istuvat avaruuslaivan ohjaamoa muistuttavassa auditoriossa edessään kaksi valtavaa valkokangasta/monitoria, edessä heillä on nappulat ja kytkimet, joilla suunnitelmaa kehitellään. Se on kai jotain, mitä oululaiset nyt kehittelevät.
Leenan esitelmän lopussa tulee ihanan virkistävän pehmeätä: ”Hiukkavaaran suunnittelun yhteydessä on järjestetty kahtena kesänä Hiukkavaara Piknik -tapahtuma, joihin kuuluu mm. konsertteja, taidetapahtumia ja kirpputori. Niiden yhteydessä on järjestetty keskustelutilaisuuksia ja koottu suunnittelun tueksi Hiukkis-ryhmä. Ryhmälle järjestetään suunnittelutapahtumia, joissa ideoidaan ja arvioidaan suunnitelmia. Ryhmään kutsutaan osallistumaan kaikki Hiukkavaaran suunnittelusta kiinnostuneet, alueen käyttäjät, toimijat, seurat ja yhdistykset.”
Prosessi vai projekti?
Viimeisenä tietotäyteisen suunnittelun esittelijänä oli Tuomo Sirkiä. Hän oli ollut menneenä vuonna pienessä tykityksessä, kun vanhat rovaniemeläiset kollegat SAFA:n mandaatilla hyökkäsivät Rovaniemen keskustan osayleiskaavoitusta vastaan. Tuomo näyttää hyvin selvinneen ja nyt hän esittelikin tuota projektia otsikolla: ”Rovaniemi - kestävyyden arviointi kaupunkisuunnittelun ohjaamisessa”.
Aluksi hän pohtii kaupunkisuunnittelun olemusta: onko se prosessi vai projekti? Aalto-yliopiston OPUS-hankkeen mukaan se on prosessi, prosessiajatteluun liittyvä jatkuvuus sopii tekijöiden, Aija Staffansin ja Erja Väyrysen mukaan ohjaukseen, ”joka on yhteiskunnan poliittiseen päätöksentekoon perustuvaa määrittelyä, mihin kaupunkisuunnittelussa pyritään. Käytännössä ohjaus on joukko strategisia päätöksiä, politiikkaohjelmia ja kehittämisasiakirjoja, joita täydennetään laadullisilla normeilla ja muilla säädöksillä”. Tekijät sanovat: ”Suunnitteluprosessi päättyy yleensä siihen, mistä asukkaiden elämä alueella alkaa”. No tulikohan tuo minulle aivan selväksi, mutta se on selvää, että kaupunkisuunnittelu on prosessi – ilman tutkimuksiakin. Mutta jos se päättyy elämän alkaessa, niin se ei olekaan prosessi. Minusta prosessiin sisältyy elinkaari. Myöhemmin vain suunnitellaan ylläpitoa, liikennettä, peruskorjauksia, istutuksia…
Hieman epäilyttää kun Tuomo esittelee BREEAM Communities -systeemillä tehtyä arviointia osayleiskaavan laadusta. Tutkijat Staffans ja Väyrynen sanovat että: ”Kaupunkisuunnittelun tavoittelema perimmäinen tulos ei ole asemakaava eikä edes sen perusteella rakennettu alue vaan elinympäristön hyvä laatu ja alueen käyttäjien tyytyväisyys”, niin voisiko tuo menetelmä sisältää ne tulevaisuuteen sisältyvät kriteerit mitä emme vielä osaa kuvitella. Aikanaan Koivukylän laajempaakin laajemmassa tutkimusohjelmassa ei ollut minkäänlaista aavistusta maahanmuuttajista ja/tai heidän mahdollisista erityistarpeistaan. Segregaatio oli tuntematon käsite. Eipä tainnut Husbyn suunnittelijoillakaan olla mielessä tuskaisen elämän seurauksena syntyneet mellakat ja autopalot.
Sirkiän tekstissä on eräs hyvin mielenkiintoinen juttu. Hän siteeraa Kristen Argea. (Arge on arkkitehti ja tutkija Norjasta). Argen mukaan ”määrälliset vaatimukset voidaan mitata objektiivisesti, kun taas laadulliset vaatimukset usein edellyttävät subjektiivista arviointia. Esimerkiksi ”arkkitehtoninen laatu” saattaa olla yksi tällainen ala, siksikin että [luova] suunnittelu ei ole ongelmanratkaisua vaan oma ja erityinen ajattelutapansa. Merkittävä osa suunnittelijan tarvitsemasta tiedosta on implisiittistä eli hiljaista siinä mielessä, että sitä ei voida esittää sanoilla. Suunnittelutyön voi sanoa olevan dialektinen peli teknisen, rationaalisen ajattelun ja intuitiivisen, luovan ja kokemusperäisen ajattelun välillä.
Siinäpä se oli sanottu harvinaisen kirkkaasti. Vaikkapa nyt epäilinkin tuota menetelmää, niin ei sitä kannata vakavasti ottaa, meikäläinen on vanhan kansan miehiä. Suunnittelumenetelmätkin muistuttavat tuota Tero Vanhasen ja minun tuulista suunnittelurupeamaa.
Loppuehdotus
Jyväskylässä pidettiin edellä mainittujen lisäksi useita hienoja esitelmiä. Kaikki olivat antaumuksella tehtyjä. Mutta eräs asia jäi ajatteluttamaan. Esitelmöitsijät puhuivat itsekseen. Aikaa ei jää vuoropuheluun. Se puuduttaa porukkaa. Ehdotus: Seuraavalla kerralla ohjelmaa kehitetään siten, että jokaista kolmen esitelmän jaksosta yksi on debattijakso. Esimerkiksi nyt ajattelen Pekka Isomäen hienoa esitystä nastat/kitkat renkaista. Esitys olisi voinut olla väittely, jossa rengasteollisuuden edustaja ja Pekka olisivat harjoittaneet dialektiikkaa. Joku olisi voitu roolittaa väittelemään Henkka Westlinin kanssa maapolitiikasta tai sitten betonikivistä olisi voitu käydä väittelyä betoniteollisuuden edustajan kanssa. Tämä ehdotus siksi, että salin ulkopuolella pirteänä vellova porukka saataisiin piristettyä myös salissa.
Toivottavasti taas pian pääsee kuntatekniikan päiville! Missä ne olivatkaan?
Tässä tuo ihana porukka perinteisessä ryhmäkuvassa Lutakon aukiolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti