Klo 4:30 aamulla 18.11. 2017 suuntaan Vuosaaren
metroasemalle. On alkamassa toiviomatka länteen. Jännitys nousee, kun lähestyn
Vuosaaressa arkkitehti Esa Piirosen suunnittelemaa valkoripaista kasvihuonetta
muistuttavaa asemarakennusta. Ovet ovat vielä kiinni. Ovien edessä on iloisia
ihmisiä. Nuorilla oli tarjolla samppankaljaa. Vanhemmat rouvat tyytyvät
virvoitusjuomiin. Odotus väreilee ilmassa. Pian ovet aukeavat. Väki liikkuu
laiturille ja juna saapuu. Hetken päästä istun junassa. Matkan aikana muistot
menneistä tapahtumista täyttävät mielen. Tilaisuuden juhlavuus – omassa
mielessä – pakottaa muistot esiin. Ensimmäisenä tulee mieleeni Vuosaaren vanhan
asemakaavan suunnittelu ystäväni Erkki Juutilaisen kanssa ja jatkona muistelen
uutta laajempaa Vuosaarta Lohjan ja Siporexin luovuttua alueistaan. Ihailen Vuosaaren
kaupunginosaa ja olen ylpeä Uutelan kanavasta. Sainhan olla kanavan teossa
mukana. Saimme siitä jopa ympäristöpalkinnon. Tapani mukaan sotkeuduin
muistelemaan. Jos aikaa olisi ja jos jotain kiinnostaisi voisin vielä muistella
Heikki Castrenin kanssa Martti Ilveskorvelle piirrettyä terassitaloa ja minun
osaltani siihen liittyvää pysäköintikantta. Mutta en nyt tee sitä, sillä nyt on
kysymyksessä Länsimetron ensimmäinen juna länteen.
Juna täyttyy juhlapäivänä iloisesta kansasta!
Metrojuna ohittaa Rastilan ja sukeltaa Puotilaan ja siitä
teknisesti haastavan tunnelin kautta Itäkeskukseen. Miten niin teknisesti
haastavan? Kyllä kai, sillä mieleeni tulee ystäväni Ragnar Wikströmin riemu
hänen saatuaan jälleen ratkaistua yhden kiehtovan insinööriongelman. Itäkeskuksen
asema ei ole minun ominta aluettani, mutta saapuminen Siilitielle nostaa
sykettä. Tosin kyllä juuri nyt näin Edu Kairamon Itäkeskuksen ensimmäisen osan
huputettuna ja pelkään pahinta. Siilitie oli asema, joka kuului ns. ULA-rataan.
Ulkoalueen rata oli Itämetron maan pinnalla kulkeva osuus. Se oli meidän
konsulttiryhmämme ”suuri tehtävä”. Ryhmämme projektipäällikkönä oli Harri
Leppänen. Siilitien ensimmäinen asemaversio oli Erkki Kairamon käsialaa. Vanha
Siilitie on nyt uudistettu. Se on hieno, mutta nostalgia puristaa minun
kenkääni.
Jatkamme Herttoniemen asemalle. Sen nimi oli aluksi
Hiihtäjäntie. Bengt Lundsten laatii aseman ensimmäiset luonnokset. Unto Valtanen,
metrojohtaja ilmoitti minulle, ettei hän pidä suotavana, että vasemmistolaiset
suunnittelevat metroasemia. Lundsten ja Kairamo olisi vaihdettava. Niinpä
sitten ryhmässä sovittiin uudet pääsuunnittelijat. Hiihtäjäntie eli myöhemmin
Herttoniemi on ainoa pinta-asema, jossa vielä voin nähdä 70-luvun suunnitteluajattelun
ja vielä tiukan budjetin luoman rakentamisen tuloksen. Pidän tuosta lopulta
Jarmo Maunulan suunnittelemasta asemasta ja haluaisin jotain tuosta ajasta
säilyvän. Näyttää kuitenkin siltä - ettei säily. Herttoniemen kohdalta kävi
jopa niin, että olin mukana Jussin ja Dyniksen tiimissä Herttoniemen aseman
arkkitehtikilpailussa ja saimme ykkössijan. Olemme siis itsekin tuhoamassa
tuota Jaakko Ylisen ja Jarmo Maunulan teosta. Radan päälle on jo toteutettu
metron ohjauskeskus B&M:n suunnittelemana. Oletko huomannut tuon värikkään julkisivun?
Sen takana ruostuu unelma
automaattimetrosta.
Junan kiitäessä läpi Kulosaaren joudun pakosti ajatusmyllerrykseen.
Miksi ajatus Itämetron ja Itäväylän painamisesta tunneliin Kulosaaren kohdalla
ei aikanaan onnistunut? Toisaalta ajattelen Itämetroa maisemajunana. Nyt kun se
saapuu Kulosaaren sillalle, voin aamuhämärissä ihailla mustana kiiluvaa
merimaisemaa. Olin itse aikanaan todistamassa Länsimetron tunneloinnin
taloudellista edullisuutta. Nyt juuri avattu rata kulkeekin tunnelissa meren
alla yli kahden kilometrin matkan. Merimaisema jää autoilijoiden iloksi.
Hupsista! Hyppäsinkin suoraan Kulosaaren sillalta Lauttasaareen.
Lauttasaaresta
Tapiolaan.
Lauttasaaren asema on ensimmäinen toiviomatkani uusi
asema. Se on Pekka Helinin toimiston suunnittelema. Aseman kattolamput heiluvat
junan saapuessa asemalle. Se on hienon tuntuinen kineettinen ilmiö. Onkohan se
suunniteltu, vai vahinko, tai onko se sittenkin vain minun harhanäkyni? Nyt
juna liikkuu eteenpäin, en vielä lähde junasta, ajan suoraan Matinkylään.
Lauttasaaressa on toinenkin asema. Se on Koivusaari. Juna syöksyy sinertävälle
asemalle. Näyttää kivalta, mutta heti kysyy itseltään: ovatko nuo siniset evät
styroxia? No, ei kai nyt sentään, mutta eivät kai ne voi betoniakaan olla. Juna jatkaa meren alla Keilaniemeen. Odotan
tuntevani pohjoiseen suuntautuvassa tiukassa kaarteessa keskipakoisvoimaa. En
huomaa enkä tunnista kaarretta. Saavumme Keilaniemeen. Valaisinsauvat katossa
ovat tyylikkäät ja dynaamiset. Ihailtavaa. Nyt ajamme tiukkaan mutkaan. Olin
joskus miettinyt kiskorasvarin paikkaa Otaniemessä, jos en omassa hommassani
pärjää. Jouduin kuitenkin eläkkeelle ennen tätä päivää. Otaniemi hieman
yllättää vaatimattomalla ilmeellä. Luulin tätä tekniikan ja taiteen kehtoa
otolliseksi räväkän asemailmeen paikaksi. Ei ollut räväkkyyttä. Oli ehkä
tyylikkyyttä. Minusta liiankin tyyliteltyä. Olivatko luolamiehet olleet
innoittajia tähän luolailmeeseen? Otaniemestä kurvataan Tapiolaan. Hertzenin
helmi on ollut rajussa muodonmuutoksessa. Tai nyt on menossa jo toisen
sukupolven muodonmuutos. Juna pysähtyy. Asema on hyvin valkoinen. Suuret
nelikulmaiset pilarit yllättävät massiivisuudellaan. Ne ovat monumentaalisia.
Tapiola ei ole monumentaalinen. Tai sen ei ainakaan kuuluisi olla sellainen –
puutarhakaupunki. Miksi nämä pilarit antavat tuon kuvan?
Urheilupuistosta
Matinkylään.
Taas liikkeelle. Juna liukuu Urheilukeskuksen asemalle. Koivusaaren
mausoleumin lisäksi tämän aseman taivaalle työntyvä liukuporraslaatikko ovat
olleet ainoita näkyviä osia Länsimetrosta. No onhan niitä vielä entisen Piratin
kulman pikku mausoleumi ja Keilaniemen peltimökit. Nyt vihdoin näen mitä on
tuon urheilupuiston mystisen laatikon alapäässä. Siellä on laikutettu
interiööri. Ei lainkaan niin raflaava kuin taivaalle tunkeutuva laatikko.
Liukuporras on kyllä huiman komea. Matka jatkuu ainoalle väriläikälle. Niittari
on ainoa asema, jossa on väriä. Yllättävää. Vihreät sävyt kertovat ehkä niitystä.
Oliko hyvin keksitty? Tai onko se kansallisromanttinen ryijyimitaatio. Ei
sytytä. Taas liikkeelle. Nyt saavumme pääteasemalle. Matinkylä on väliaikainen
pääteasema. Milloin se olikaan, kun Kivenlahteen päästään? Matinkylä on
yllättävän vaisu. Hieman ikään kuin kierossa. Ruuvikierteellä.
Loistavaa. Matka on tehty. Ihanat vaikutelmat. Ei tuo
teksti nyt pelkkää ylistystä ole. No ei fiiliskään nyt mikään niin selkeä ole.
Ajattelen niitä suunnittelun alkuvaiheen pohdintoja. Nyt lähden takaisin päin.
Jään pois jokaisella uudella asemalla. Jatkan muistelemista. Tosin paluusuuntaani nähden päinvastaisessa järjestyksessä.
Lauttasaari
Lauttasaaressa käytiin
aikanaan keskustelua metroasemien lukumäärästä. Vallalla oli käsitys, että
asemia tulee vain yksi. Oheisessa piirroksessa näkyy vuoden 1984 pohdintaa.
Harkittiin metrolinjaa Lapinlahden sillan viereen etelä- tai pohjoispuolelle ja
siitä edelleen pintaratana Karhusaareen saakka. Olisi ollut hienoa merinälöalaa. Tunnelivaihtoehto sijoitti Lauttasaaren
aseman nyt toteutetulle paikalle. Sen jälkeen painuttiin tunnelissa suoraan
Otaniemeen. Keilaniemen suuresta tulevaisuudesta ei silloin ollut tietoa. Ei
myöskään metroasemasta. Toinen pikkukuva esittää hankesuunnitelman asemaa
vuodelta 2008. Nyt asema on toteutettua
kaksipäisenä. Toinen lippuhalli on Lauttiksen ostarin alla ja toinen
Gyldenintiellä. Hieman katsoin suu ammollaan Gyldenintien pintamausoleumia. Muuten lippuhallin sijoitus tuohon on hyvä asia. Pääsee Antti hyvin kouluun.
Lauttasaari on
Pekka Helinin porukan suunnittelema. Ensimmäisen lännen ruuhkajunan ikkunasta
katsottuna kattoon sijoitettujen lamppujen kinetiikka kiinnosti. Ne heiluivat
kevyesti ilmavirrassa. Hieman ihmetyttivät nuo pystyseinien pahviseinät. Puuttuuko
niistä jokin taideteos tai jotain muuta? Luukut irvistelevät. Muuten hieno
asemalaituritila ja liukuporras. Niin, se Gyldenintien pinta-asema ihmetytti. Vai
oliko se kuin nenä päähän Krisse Gullichsenin ja Pihan Penan ”näkymättömän”
liikerakennuksen vieressä?
Koivusaari
Koivusaari on ollut jatkuvasti melkoisen debatin
kohteena. Etenkin lauttasaarelainen ystäväni Ilpo Aarniala, ”hullu arkkitehti”
on esitellyt asiasta omia ideoitaan. Suunnitelma on edennyt järkähtämättömästi
Arkkitehtitoimisto Sopanen-Svärdin kilpailuvoiton (2009) pohjalta. Aikanaan
Ilaskiven maankäyttöselvityksessä ehdotimme Simo Järvisen kanssa alueen
rakentamista aina Melkkiin saakka ja kerrosalaakin oli 400000 k-m2. Viimeisen
osayleiskaava mitoittaa Koivusaaren 207000 kerrosneliön suuruiseksi. Asukkaita
alueelle tulisi noin 4000 henkeä. Lauttasaareen puolelle mahdollisesti
tunneloitavan Länsiväylän päälle mahtuisi lisäksi noin 1500 asukasta.
Metroaseman päivittäiseksi käyttäjämääräksi on arvioitu 3000 henkeä. No, ehkä tuleekin bulevardi?
Koivusaaren
metroasema on Pekka Helinin ja kumppaneiden suunnittelema. Aseman liukuporras
on Suomen pisin. Asema on kaksipäinen, mutta nyt on avattu vain Katajaharjun
puoleinen pää. Vanhana katajaharjulaisena olen kritisoinut aseman lauttasaarelaispään sijoittamista liian etäälle lauttasaarelaisista. Hirvittää tuo aseman hinta
suhteessa käyttäjämäärään.
Keilaniemi
Tunneli kyllä vapauttaa minut näkemästä noita paria harmaata elementti-ihmettä Alvarin kaunottarien varjossa. Tiesittekö niiden kattoelementtien vallankumouksellisuutta? No ette. Ei haittaa. Espoon kaupunki kertoo edistävänsä pääkaupunkiseudun kansainvälistä kilpailukykyä kehittämällä Otaniemi–Keilaniemi–Tapiola-kokonaisuutta tieteen, taiteen ja talouden voimaan perustuvana ekosysteeminä. Äh! Vihaan tuota sanaa, joka nykyään näyttää soveltuvan kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin. Ennen vanhaan, kun yhtenä vaihtoehtona suunniteltiin asema Keilaniemeen, sieltä suunniteltiin johdettavaksi People Mover, liikkuva jalkakäytävä tai jotain muuta Otaniemeen. Nyt tehty ratkaisu on hyvä.
Keilaniemen
asemalla on kiva valaistus. Aseman suunnittelivat ALA Oy + Esa Piironen Oy. Ylös
noustaan molemmista päistä. Matkustajia on ennustettu vuonna 2025 olevan 20000
päivässä. Ihmettelen tätä liukuportaiden
määrää. Niitä on kaikilla asemilla pitkiä ja pätkiä vähintään 12 kappaletta.
Lisäksi on vielä tuplahissit, suorat tai vinot molemmissa päissä. Samalla
mietin vanhan metron suunnitteluaikoja. Taisteltiin Rautatientorin aseman
yksipäisyyden puolesta. Ja voitimme. Länsimetrossa ei tällaista taistelua ole
käyty. On ollut riittävästi rahaa. Ihmettelenkin miksi Keilaniemessä on kaksi
päätä – ja pintalippuhallit vain 110 metrin päästä toisistaan?
Aalto-yliopisto
Nyt tuntuu selvältä,
että metrolla on asema Otaniemessä. Ja siellähän se on: Aalto-yliopisto. Todistin
tämän ihmeen itselleni juuri eilen nousemalla maan pinnalle ja todentamalla
siten olinpaikkani. Otaniemi se oli. Joskus sanottiin nimenomaan opiskelijoiden
muuttaneen espoolaisten päätöksentekoa metromyönteiseksi. Ehkä, mutta
todellinen muutostekijä oli Nokia. Espoon kauppakamarissa Nokian ääni painoi,
vaikka firma ei julkisesti kantaansa toitottanutkaan. Pelkäsi maksumieheksi joutumista. Nokia halusi nopean yhteyden heidän Keilaniemen
pääkonttorinsa ja Ruoholahden tutkimuskeskuksensa välille. Henkilöautoyhteys
haluttiin muuttaa metroyhteydeksi. Päätös metrosta syntyi vuonna 2008 äänin
56-9. Kovin metron vastustaja oli nykyinen ulkoministerimme. Ennuste kertoo
sen, että 1980-luvun lopulla ennustimme kaikkien Matinkylään yltävien
Länsimetron asemien yhteiseksi matkustajamääräksi 102000 matkustajaa. Sen piti
tapahtua vuonna 2000. Uusin ennuste kertoo vuoden 2025 matkustajamääräksi
135000 henkeä.
Tässä on muuten tuo vanha ennuste metron matkustajamääristä. Maankäytön kehitys huomioonottaen eihän se nyt kovin paljon näytä pieleen menneen. Olipa tietysti tyuo ennusteajankohtakin aikanaan vuoteen 2000, kun se uudemmassa ennusteessa on vuoteen 2025.
Otaniemen aseman
suunnittelivat arkkitehtitoimistot ALA Oy + Esa Piironen Oy. Odotin hieman enemmän
tyyliä ja räväkkyyttä. Nyt asema vaikuttaa ensisilmäykseltä jopa ankealta.
Kuparinen alaslaskettu katto kyllä aaltoilee, mutta olen varma, että Aallolla
olisi ollut paremmat aallot. Ulostulot hieman yllättävät. Eikö täälläkään,
vapaassa maastossa voinut toteutua Länsimetron työn alussa suuresti ihannoidun
Köpiksen metron ylös asti aukeavien laituritasojen periaate? Ei voinut.
Tapiola
Tapiolan aseman suunnitteli
APRT Arkkitehtityöhuone Artto Palo Rossi Tikka Oy. Valkoisuudellaan se yllättää
ja huikaisee. Monumentalismi yllättää hieman lisää. Miksi Tapiolassa? Kim
Simonssonin valkoinen veistos ”Emma jättää jäljen” miltei häviää kaikkeen valkoisuuteen.
Ainoa mikä ei ole valkoista on aseman raiteen takainen seinä. Kummallista. Kun automaation laituriovet
jäivät pois, taustalla näkymättömäksi kuviteltu seinä tuli näkyväksi. Siinä se
nyt kaiken kauneuden keskellä murjottaa.
Urheilupuisto
Tämä on asema,
jonka olemassaoloa me vanhat suunnittelijasukupolvet emme tunnista. Kaikki on
tullut myöhemmin. Hienoa että urheilupuiston asema tehtiin. Suunnittelijana oli
arkkitehtitoimisto HKP Oy. Ennusteen mukaan aseman matkustajamäärä nousee
vuonna 2025 lukemaan 13000 matkustajaa päivässä. Se on kohtuullisen hyvä luku. Aseman toisessa päässä toteutettu hissiyhteys
tuntuu järkevältä. Sitä olisi ehkä voinut soveltaa hieman enemmän muuallakin
liukuporraskaksipäisyyden sijaan.
Urheilupuiston asema
on hämmästyttänyt kadun kulkijoita jo pitkiä aikoja. Taivaalle työntyvä laikukas
laatikko on kiinnostanut. Nyt vihdoin kaikki paljastui. Tämä taitaakin olla ainoa
asema jolla on pystytty soveltamaan tuota tanskalaisten periaatetta
luonnonvalon uittamisesta aseman sisälle. Minun aamuisella tutkimusmatkallani ei
kuitenkaan esiintynyt luonnonvaloa, joten asia on selvitettävä toisella kertaa.
Niittykumpu
Niittykumpu on yksi
Espoon mahtavista kehityskohteista. Korkea rakentaminen on saanut siellä myös
manifestinsa. Suunnitelma on ystäviemme SARC:in tekemä. Hieman kyllä huimaa. Mutta se on tätä aikaa. Minulla Niittariin
sisältyy muistelu Kairamon Edun mahatalosta.
Sen erikoisuutena olivat varastot ylös nostetussa pohjakerroksessa ja penthouset
katolla. Onneksi talo on vielä jäljellä. Vai onko? Metroasema sijoittuu korkean talon jaloissa sijaitsevaan
kauppakeskukseen.
Aseman suunnittelijana
oli Arkkitehtitoimisto HKP Oy. Asema on ainoa jossa taiteelle potentiaaliset
seinäpaneelit ovat saaneet taidetta. Kuvataiteilija Mari Rantasen teokset
kuvaavat maitohorsman punaa ja ruohon vihreyttä eli Niittykumpu nimeä. Minun
aamutuimaan ottamassani kuvassa värimaailmaa täydentävät iloisten matkustajien
ikkunalasista heijastuvat kasvot aamulla varttia vailla kuusi.
Matinkylä
Nyt saavumme maan
alla paikkaan, joka on minulle erityisen rakas ja kiintoisa. Olen asunut alueella
lähes parikymmentä vuotta. Silloin olin espoolainen. Olin ollut laatimassa
Kimmo Kaitilan ja Ragnar Wikströmin kanssa Länsimetron linjavertailua. Kun suunnitelma
kaatui Espoon poliitikkojen käsittelyssä 1980-luvulla, Yleisradio haastatteli
minua. Sanoin Espoota loiskunnaksi. Hyi! Jouduin myöhemmin selittelemään kaupunginjohtaja Pekka
Löyttyniemelle, että tarkoitin meren loiskuntaa Espoon rannoilla. Matinkylässä
olen ollut mukana sen alkuajoista lähtien. Silloinkin kun Simo Järvisen kanssa
suureen ääneen todistimme Espoon poliitikoille: ”Nyt rakennetaan kaupunkia!”
Nyt tuo kaupunki on vihdoin saanut oman metroaseman. On aihetta juhlia.
Olen Matinkylän
asemalla. Sen on suunnitellut Arkkitehtitoimisto HKP Oy. Länsimetron esitteessä
sanovat laituritilan katon saaneen innoituksensa poutapilvistä ja
jäähuurteesta. Nyt on kuitenkin aurinkoinen mieli– pilvet ovat tiessään.
Minäkin huomaan panneeni ylleni oranssin villapaidan. Huomaan sen, kun nousen
metrojunaan palatakseni ikiomalta metron vihkiäismatkaltani. Kaikki tuntuu niin
oikealta ja niin mahtavalta. Kehärata ja Länsimetro lähes yhtaikaa. Nyt
odottavat uudet haasteet!
Kiitos Pena laajasta esittelystä. Olet ollut aamuvirkku! Nyt tekee mieli mennä kokeilemaan tuota metroa vaikka minulle se tekee uusia mutkia ja hidastaa Helsinkiin menoa. Pitäähän se kuitenkin kerran koeajaa. Parasta siinä on, että asiakasvirrat pääsevät Tapiolan keskukseen ja kaupat toivottavasti alkavat elää. I
VastaaPoistaHei,
VastaaPoista18/11/2017 tein metromatkan Kamppi-Matinkylä-Kamppi avoimin mielin, hieman jännittäen mitkä olisivat tuntemukset tapahtuman jälkeen. Olenhan n. 47 vuoden ajan osallistunut metron opastus ja informaatiojärjestelmän suunnitteluun, pääosan ajasta yhdessä Esa Piirosen ja Ola Laihon kanssa; ryhmä G4, ja osan ajasta toimien omassa toimistossani.
Päällisin puolin metron yleisilmeessä on paljon samaa kuin metron ensimmäisessä 1982 käyttöönotetussa vaiheessa. Asemien arkkitehtuuri on selvästi saanut aseman identiteettiä painottavan ilmeen. Asemien laituritasot on tehty asemakohtaisesti toisistaan erottuviksi. Kanssamatkustajieni reaktiot olivat selvästi aktiivisen positiivisia. Matkustava yleisö kuvasi innokkaasti kännyköillään näkemäänsä ja kokemaansa. Myös maantasossa olevien lippuhallien ja paviljonkien arkkitehtuuri on monipuolistunut.
Ensimmäisen vaiheen asemat tunnen hyvin, Julkaisin niitä Teräsrakenne-lehteä tehdessäni ja joillakin asemilla vastasin opastusjärjestelmän soveltamisesta asemalle asemasuunnittelijan kanssa yhteistyössä.
Länsi-Metron osuus poikkeaa välillä Lauttasaari -Matinkylä Helsingin osuudessa siinä, että matka tapahtuu koko matkan maanalaisesti. Asemien tunnistettavuudella on oma merkityksensä.
Metron yleisimago on kuitenkin sidottu pääkaupunkiseudun kokonaisuuteen, punaoranssiset metrojunat kuljettivat matkustajia asemalta toiselle, punaoranssi-valkoiset opastenauhat välittävät orientoitumista tarvittavaa tietoa asemilla ja metroasemien asematunnukset ovat samat kuin ensimmäisessä vaiheessa. Mikä ei itse asiassa ole pikku juttu, eikä myöskään metron tunnus Helvetica pl. M mustavalkoisena posi-negamuodossa tai punaoranssisena iInformaation välittämisen kannalta painotuotteissa tai liityntäliikennepysäkeillä.
Löysin sopivan aineiston liitteeksi, G4 näyttelyluettelon vuodelta 1977. Tällä mallilla edettiin vuoteen 1982. Asematunnus jouduttiin uusimaan 1982 jälkeen koska Helsingin julkisivutoimikunta ei nelisivuiseen kuutioon antanut lupaa kaupunkikuvallisista syistä. Kolmikulmainen asematunnus hyväksyttiin käyttöön paria vuotta myöhemmin. Mikä on oma pieni historiansa.
Osmo Lappo lähetti minulle s-postia. Vastasi kysymykseeni: onko Niittarin ”mahatalo” vielä pystyssä? Pystyssä on ja hyvältä näyttää. Soitin vielä Jouko Koskiselle ja kyselin häneltä talosta. Joukon isä tuon talon rakensi. Joukokin siinä aikanaan asui. Varsinaisesti talon suunnittelijana oli Lapon toimisto, jossa Edu Kairamo sitten talon piirsi. Niin, mitä Osmo kirjoitti:
VastaaPoistaHei!
Oli kiva lukea juttusi Länsimetrosta ja sen taustoista. Mainitsit siinä myös Niittykummun Le Corbusier-vaikutteisen "mahapussitalon." Se oli ainakin päältäpäin hyväkuntoinen viime kesänä, kun kiertelin siellä katselemassa paikkoja.
Terveisin
Osmo
Haluan vielä jatkaa…
VastaaPoistaLänsi-Metron ja samalla Länsi-Metron mukaiseksi muutetun Helsingin metro-osuuden opastenauhojen tekstien luettavuus on huonontunut alkuperäiseen 1982 käyttöönotettuun järjestelmään verrattuna. Suomenkielinen teksti on lihavammalla kirjainleikkauksella ja ruotsinkielinen teksti laihemmalla kirjainleikkauksella toteutettuna. -Alkuperäinen järjestelmä huomio ennakoiden näkövammaisten ja näkökyvyltään heikentyneiden tarpeet. Ruotsinkielisten tekstien laiha kirjainleikkaus ei sitä tee. Järjestelmän luettavuuden kannalta on parempi, että tekstit ovat tasavahvoja. Lisäksi opastenauhojen tekstityypin vaihtuminen opastenauhoissa asematunnuksen ja metron tunnuksen Helvetica pl. M-kirjaimesta poikkeavasti ei tue järjestelmän kokonaiskuvaa.
Helsingin metrolla on hyvä maine mm. kansainvälisten alaa käsittelevien ammattilehtien mukaan. Päällimmäinen mielikuva metromatkalta 18/11/2017 Kamppi-Matinkylä-Kamppi jäi positiiviseksi. Kuitenkin asemaopasteiden informaation luettavuus on heikentynyt johtuen Länsi-Metron suunnitteluvaiheessa tehdyistä päätöksistä, jotka olisivat vaatineet laajan opastejärjestelmän suunnittelukokemuksen. Tämänlaisia kokemuksia ovat mm. käsitys siitä, että järjestelmää käyttää laaja ihmisjoukko, jolla on esimerkiksi vaihteleva näkökyky. Suunnittelijalla pitää olla tavoite soveltaa visuaalista ergonomiaa suunnittelussa ja kyky käyttää sitä järjestelmän suunnitteluun. Tämä näkökulma on selvästi puuttunut Länsi-Metron opastejärjestelmän suunnittelusta tuloksista päätellen. Toinen ratkaiseva puute on, että suunnittelujoukolla ei ole ollut tietoa vaatimuksesta koskien järjestelmän sisäistä koheesiota. Tästä syystä Länsi-Metron opastejärjestelmän suunnittelu ei ole pyrkinyt opastejärjestelmän koheesioon eikä suunnittelun johto ole sitä vaatinut. Tätä kuvaa juuri HSL:n päätös valita uusi tekstityyppi käyttöön opastejärjestelmän peruskirjaintyypiksi vaikka 1982 tehty järjestelmä toimi hyvin aina n 1995 sakka. Tämän jälkeen sitä alettiin mielivaltaisesti tiedon puutteessa muuttaa.
Tämä kaikki oli ollut kunnossa n. 1995 saakka. Kansainväliset ammattilehdet olivat todenneet Helsingin metron opastejärjestelmän sisäisen kokonaiskuvan ja loogisuuden sekä sen suunnittelun ja hallinnon tavoitteet ja kyvyn soveltaa visuaalisen ergonomiaa opastus- ja informaatiojärjestelmän suunnittelussa.
t. Eko