Olen mietiskellyt paikkaa ja sen henkeä – Genius loci.
Millainen on minua kiehtova paikka? Onko se kotipuutarhan omenapuiden luoma
tshehovilainen tunnelma vai onko se Tallinnan Toompean mäen historiallinen
miljöö? Ei, Toompea ei käy, sillä olen juuri siellä. Toiveiden paikan täytyy
olla jokin toinen, sellainen johon juuri nyt haluaisin mennä. Se ei voi olla
paikka jonka henkeä juuri nyt saan aistia. Täältä käsin voinkin rauhallisesti
etsiä kilpailevaa paikan henkeä muualta.
Terveisiä Toompean
mäeltä. Tämä paikka on juuri sellainen, missä tunnen paikan hengen. Nyt pääsiäisenä
tämän paikan henki hehkuu voimakkaana. Minulla on tilaisuus kokea ortodoksien
pääsiäistä ja oman kirkkoni pääsiäistä. Ne ovat tätä hetkeä. Paikan henki tulee
kuitenkin kauempaa. Ehkä se on ylimystön luomaa, rahvaalla ei ole ollut siihen
osuutta. Mutta nyt juuri rahvaan edustajana voin tuosta hengestä nauttia.
En ole uskovainen mutta vietän pääsiäistä. Pääsiäisen ajankohta vaihtelee uskontokunnasta riippuen. Juutalaisten sanotaan aloittaneen pääsiäisen vieton jo 3500 vuotta sitten - Egyptistä päästyään. Muut kristikunnat sijoittavat pääsiäisensä monimutkaisten laskusääntöjen mukaan. Laitankin nyt tähän kaavion eri pääsiäisistä. Jos haluat lukea tarkemmin pääsiäisen ajankohdista klikkaa tuohon: http://penttimurole.blogspot.com.ee/2017/04/paasiastunnelmia-toompealta.html
Kysyn itseltäni, kiehtooko minua Tripolin Medina tai Algerin Kasbah, tai valitsenko Damaskoksen Suora kadun kylpylän? Haluanko löytää torin ja kadun vai rakennuksen suojaaman sisätilan? Manhattanin 5th Avenue tai Pariisin Champs Elysee kyllä kiehtovat valtavasti monumentaalisuudellaan, vai menisinkö sittenkin turvallisuutta tuntien Milanon Vittorio Emmanuelin Gallerian seinien ja katon suojaan? Näitä mietiskellessäni törmäsin yhtäkkiä Otso Kantokorven blogiin nimeltä ”Munakkaaseen tumpattu tupakka”.
Kysyn itseltäni, kiehtooko minua Tripolin Medina tai Algerin Kasbah, tai valitsenko Damaskoksen Suora kadun kylpylän? Haluanko löytää torin ja kadun vai rakennuksen suojaaman sisätilan? Manhattanin 5th Avenue tai Pariisin Champs Elysee kyllä kiehtovat valtavasti monumentaalisuudellaan, vai menisinkö sittenkin turvallisuutta tuntien Milanon Vittorio Emmanuelin Gallerian seinien ja katon suojaan? Näitä mietiskellessäni törmäsin yhtäkkiä Otso Kantokorven blogiin nimeltä ”Munakkaaseen tumpattu tupakka”.
Otso kertoo Itäkeskuksesta ja uimahallista siellä:
”Lomakokemus jatkuu Itäkeskuksen ostoskeskuksessa, missä nautin Helsingin
monikulttuurisuudesta. Ostan aina georgialaista lempikivennäisvettäni. (Niin
minäkin!) Joutenolokin jatkuu, koska lopetan reissuni aina juomalla turkkilaista
kahvia, ja toisinaan otan sen kanssa makoisan pistaasibaklavan. Nautin kahvini
terassilla tupakan kanssa. Pelkkä kahvin tuoksu laukaisee usein muistot, mitä
sen maku vielä vahvistaa. Palaan Niilin rantojen katukahviloissa nuoruudessani
viettämiini aikoihin.” Hän sanoo rentouttavan hetken tuottavan myös visuaalista
nautintoa: ”Tarkkailen ohikulkijoita ja arvailen heidän etnistä taustaansa.
Ihastelen nuorten somalinaisten kykyä näyttää muodikkailta huiviensa ja
vartalon peittävien abayoiden erilaisten väriyhdistelmien avulla.” Hän käy
uimahallissa kuntoillakseen. Hän sanoo olevansa sielläkin kuin pienellä
lomamatkalla: ”Isossa poreilevassa lämminvesialtaassa on hämärä valaistus.
Sieltä siirryn utuiseen höyrysaunaan. Palaan mielessäni kokemuksiini
hamameista, turkkilaisista kylpylöistä.”
Nureddin kylpylä
Damaskoksessa
Nyt kolahti. Ehkä minäkin unelmoin turkkilaisesta
kylpylästä. Lähdenkin ensin muistojen vierailulle elämäni kylpylään Damaskoksen
Suora kadun varrelle. Kylpylän nimi on Nureddin. Se on iältään lähes ikuinen. Laskeudut
portaita kohti 1200-luvun kadun pintaa ja näet edessäsi mahtavan marmorihalliin.
Tunnet olosi lähes kuninkaalliseksi. Olet tullut temppeliin, joka on sinua ja juuri
sinun hyvinvointiasi varten. Henkilökunta ottaa sinut vastaan hymyillen.
Heillä kaikilla on päällään traditionaalinen vaatetus. Sinulle jaetaan
kylpyvarusteet. On suuria pyyhkeitä ja kauhtanoita. Riisuudut henkilökunnan
kannattaman pyyhkeen suojassa ja siirryt pyyhe lanteillasi suihkuun. Sitten
alkavat nautinnon hetket. Olet luolamaisessa tilassa. Saunan edessä on allas,
josta voit pirskotella päällesi raikasta solisevaa vettä. Höyrysauna on sopivan
kuuma. Lihaksesi sulavat. Rentoudut mosaiikkilattialla maaten. Lihaksikas
pesumies ottaa sinut vastaan vuorollasi. Pesu tai oikeammin ihon kuorinta tapahtuu
holvatussa sivutilassa, sielläkin lämpimällä lattialla lojuen. Sen jälkeen on
vuorossa hieronta. Nyt toteutuu ruumiin ja sielun hyvinvoinnin huippu. Olemassaolo
on autuaallinen. Solahdat suihkun jälkeen jääkylmään vesialtaaseen. Kaiken
tämän jälkeen sinut kääritään pyyhkeisiin ja kauhtanoihin. Tuskin silmät jäävät
näkyviin. Sinut ohjataan suurta hallia kiertäville istumille. Tarjolla on
kirkasta vettä ja hehkuvaa teetä. Et lähde heti kiireellä pois. Vietät pitkän
nautinnollisen tovin keskustellen ja huokaillen. Kyllä, vannon! Tämä on yksi
niistä paikoista, jonne tahdon vielä kerran mennä.
Kuvat Nureddin –hamamista
tuovat mieleen ihanat muistot. 80-luvun
alussa Omayad Conference Center-projektimme yhteydessä silloiset paikalliset
deveconilaiset yhdessä suurlähettilään kanssa perustivat "Finnish Sauna
Society Damascus"-yhdistyksen. Hamam Nureddin oli yhdistyksen emosauna.
Pronssinen perustamislaatta on toivon mukaan edelleenkin tuossa eteisen
seinällä. On se, aivan kuin kehykset olisivat näkyvissä!
Miriamin kaupunkikokemus
Aloitan kaupunkikokemukset kertomalla Miriamista. Hän on
Dorothy Richardsonin (1853-1957) luoma hahmo novellisarjassaan Pilgrimage.
Sanovat tuon hahmon olleen Dorothy itse. Laura Honkasalo teki taidehistorian
gradunsa tästä teoksesta ja minä käytän hyväkseni hänen tekstiään kuvatessani
Miriamin kaupunkikokemuksia. Toivon todella, että Miriamin tunteet ja ajatukset
voisivat olla osa jokaisen kaupunkisuunnittelijan tietoisuutta ja
illuusioita. Miriamin kokemukset Lontoon
kaduilta ja liikenteestä ovat vuosilta 1890-1905. Nuo kokemukset liittyvät
Miriamin olemukseen, elämään ja kehitykseen. Meillä kaikilla täytyy tapahtua
jotenkin samoin. Tila ja siinä liikkuminen muokkaavat meitä, tarjoavat meille
tilaisuuden lentää, mutta voivat myös nujertaa meidät.
Miriamin muutto kotoa kaupunkiin on samanaikainen ja
samansuuntainen naisten yleisen liikkumisvapauden lisääntymisen kanssa.
Katuvalaistuksen paraneminen ja poliisin laajempi läsnäolo, polkupyörän ja
maanalaisen käyttöönotto sekä löysemmät moraalikoodit yhdessä naisten
emansipaation kanssa tekivät keskiluokan naisten liikkumismahdollisuudet
vapaammiksi. Miriam ei ole enää hiljaisessa ja rajoitetussa tilassa, vaan
jatkuvassa liikkeessä pitkin aukioita, katuja ja portaita, sekä fyysisesti että
metaforien tasolla. Kaupunki ei ole merkityksellinen vain siksi että se auttaa
ratkaisemaan hänen identiteettinsä ja perimänsä; ei, vaan kaupunki sitoutuu
koko hänen ajatusmaailmaansa. Miriamin ajatus kulkee urbaanissa tilassa:
aukiolla, poluilla, teillä, tyhjissä paikoissa, korkeudessa ja syvyydessä.
Hänen ajatuksensa rytmi on samanlaista kuin kaupunkiliikenteen rytmi.
http://www.youtube.com/watch?v=fGs_WaxLMao 1890s
Traffic Scenes
Lontoo liikenteessä
Miriamin aikaan oli rytmiä kerrakseen. Sen näet tästä videosta. Saatat nähdä
joukossa myös muutaman pyöräilijän ”safety bicycle” ajokkinaan. Tuohonko
mellakkaan Miriam uskaltautui?
Miriamin kaupunkikuva saa täyttymyksensä pyöräillessä. Kävely
kaupungissa kuvastaa vapautta. Pyöräily kaupungissa kuvastaa äärimmäistä
vapautta. Raitiovaunut taas kertovat tungoksesta. Miriamin eläessä
Pohjois-Lontoossa jopa raitiovaunun ääni ahdistaa häntä. Bussit liittyvät myös
surullisiin kokemuksiin. Hevosten vetämät umpivaunut kertovat kadonneesta vallasta
ja yksityisyydestä. Miriamin aikaan katutila
täyttyi liikenteestä, vaikka autot olivat vielä harvinaisuuksia. Liikenteen
tunnelma saattoi kauhistuttaa:
”Pitkän kadun pää oli näkyvissä. Sen laajeneva suu kohti
mykistyttävää kummallisuutta ei antanut merkkiäkään pakotiestä. Katu johti
avoimelle läpikulkuväylälle, jota syötti lukematon joukko liikennekaistoja.
Väylän pinnalle sirotelluilta liikennesaarekkeilta nousi tornimaisia
valaisinpylväitä ojennellen käsivarsiaan. Edetessään meluisasti pitkin kivipäällystettä
he joutuivat ylittämään useita raitiovaunukiskoja ja sekoittumaan läpi
toistensa risteilevien liikennevirtojen. […] Vasemmalta harmaa kirkontorni tuli
heitä kohti, kiertyen taivaalle. Se purjehti ohitse näyttäen Miriamille
torniinsa rakennetun kivipilareiden ympyrän. Tuuheat puut lipuivat ohi.”
Miriamilla oli
käytössään ”safety bicycle”. Tällaiset polkupyörät tulivat markkinoille
1890-luvulla. Miriamilla kaupunkikokemukset laajenivat radikaalisti hänen
ostettuaan polkupyörän. Pyörästä tuli pian synonyymi ”Uudelle Naiselle”.
Richardson kirjoittaa kaupungin rytmistä ja liikenteen
rytmistä. Miriamin kulkiessa kaupungilla hän mietiskelee monenlaisia aiheita,
esimerkiksi perheensä historiaa, ystäviään ja maailman menoa. Hänen ajatustensa
rytmi on linjassa kaupungin rytmiin ja hänen jalkojensa rytmiin
katukiveyksellä. Hän kuuntelee kenkiensä kopinaa kaikuna rakennusten seinistä. Hänen
ajatuksensa täyttyvät viesteistä. Tämä on ihmeellistä tarinaa. Se ei kuulu
meidän nykysuunnittelijoiden tarinoihin. Voisiko olla toisin? Olisiko
mahdollista eläytyä kulkijan maailmaan eri lailla, kun nyt teemme? Jotenkin
syvemmin, aistivammin? Tai haluaako navigaattoriohjattu kulkija yleensä nähdä ympärilleen
tai voiko hän kuunnella kenkiensä kopinaa korvissaan soivan mielimusiikin
hälyssä? Kaupungin kokeminen – onko
sellaista?
Bloomsbury Square
sijaitsee keskeisessä Lontoossa. Se on yksi Lontoon ensimmäisistä
puistoaukioista 1700-luvulta. Tämän kunnianarvoisan aukion ympäri Miriamin
ystävät ajoivat polkupyörällä keskiyöllä uskaliaasti - asusteenaan shortsit.
Miriamille ympäristön yksityiskohdat, liikenne ja äänet
ovat ajatuksen innoituksen lähteitä.
Pariisin Flâneur tai
boulevardier, hän oli toista maata
Baudelairen mukaan
Pariisin flâneur, eli ”urbaanibotanisti”,
”havainnoitsijavaeltaja”, hän haluaa samaistua väkijoukkoon:
”Se, joka helposti yhtyy joukkoon, tulee tuntemaan
kuumeisia iloja. Niistä jää ikiajoiksi osattomaksi egoisti, joka on sulkeutunut
kuin kirstu, ja laiskuri, joka on kuin nilviäinen kotelossa. – se mitä ihmiset
sanovat rakkaudeksi on kovin pientä, rajallista ja heikkoa verrattuna tähän
orgiaan, tähän pyhään prostituutioon, jossa henki antaa kaikkensa, runoutensa
ja lähimmäisenrakkautensa, odottamattomalle joka näyttäytyy, tuntemattomalle
joka menee ohi.”
Mutta mitä? Juuri
leffakerhossa Kosmoksen sohvalla, (se on muuten yksi minun paikoistani),
ystäväni Ray Ottman sanoi inhoavansa Helsingin katujen lisääntyvää tungosta.
Ihmisiä on liikaa, hän sanoo. Hän ei ilmeisesti halua tuntea boulevardierin kuumeista iloa, vaikka
nyt juuri elämme bulevardien uutta tulemista?!
Miten koemme Helsinkiä?
Tuostapa tulee mieleeni Helsingin
jalankulkututkimus vuodelta 1970. Tutkimuksessa haastateltiin laajasti kadulla kulkijoita.
Heiltä kysyttiin paikkojen miellyttävyyttä ja epämiellyttävyyttä.
Viihtyvyystekijöistä tärkeimpiä olivat: rauhallisuus, puut, istutukset,
ostospaikat, näyteikkunat, värikkyys, tunnelma, ei tungosta, ihmiset ja puhdas
ilma. Epäviihtyvyyden aiheuttajiksi taas osoittautuivat: epämääräiset ihmiset,
vilkas liikenne, jalan liikkuminen vaikeaa, liikennejärjestelyt, ahtaus,
liikennevalot ja huono ilma. Ehdottomasti tärkeä viihtyvyyden tekijä oli ”toiset
ihmiset”. Se saattoi olla myös epäviihtyvyyden tekijä. ”Toiset ihmiset”
voittavat puistot ja torit. Arkkitehtuuria ihmiset eivät muuten lainkaan
maininneet viihtyvyyden tekijänä.
Kartta
kuvaa vuoden 1970 jalankulkututkimuksen miellyttävien ja epämiellyttävien
paikkojen keskittymistä Helsingin niemellä. Vihreät ympyrät kuvaavat
miellyttävyyttä ja punaiset neliöt epämiellyttävyyttä. Merkkien koko kuvaa
mainintojen määrän suuruusluokkaa. Espan, Aleksin ja Kasarmintorin seuduilla on
vain miellyttäviä paikkoja. Muualla miellyttävyys ja epämiellyttävyys asettuvat
usein päällekkäin. Selkeästi miellyttäviä paikkoja ovat Tähtitorninmäki,
Töölönlahti ja Linnanmäki. Myös Töölössä on useita miellyttäviksi tunnistettuja
paikkoja. Liikenne on tärkeä epämiellyttävyystekijä. Miksi muuten tämä tutkimus on saanut odottaa
seuraajaansa?
Kaupunkikokeminen on ”kansantaidetta”
Minun 70-kuvun profeettani oli Edmund Bacon, Philadelphian
kaupunginarkkitehti. Hän teki kirjan nimeltä Design of Cities (1967). Ajatukset
liikkumisesta kaupunkia muokkaavana voimana ja suunnittelijan arvomaailman
lähteenä olivat liikennesuunnittelijalle ihanaa luettavaa. Bacon herätti
ajatuksen kaupunkitilan kokemisen ja liikkeen yhteydestä. Tila ja aika olivat
toisiaan täydentäviä käsitteitä. Puhuttiin kokemuskaupungista ja
elämysarkkitehtuurista. Liikkuva katsepiste kulki tilassa. Arkkitehtuuria
määriteltiin tilakokemuksen jatkuvuuden kautta. Ja tässä nimenomaan nopean
liikkeen kautta.
Edmund Bacon
kirjoittaa kahdesta maailmasta. On olemassa kurinalainen renessanssimaailma, se
mennyt, ja sitten vapaus, johon ollaan pyrkimässä. Näin hän kirjoitti:
"Kristallimaisen säännölliset geometriset muodot ja symmetriset
säteittäiskaupungit soveltuivat renessanssin ajatukseen yksilökeskeisestä
maailmasta. Se kuvasi yksilöä eräänä ajan hetkenä. Tällainen ajattelu ei
sovellu kaupungin kokemiseen kokonaisuutena, eikä kaupungin kokemiseen
suhteessa pitkäjänteiseen kasvuun ja aikaan.” Baconin mielestä Paul Kleen
piirrokset kuvaavat parhaiten ajan dynamiikkaa.
Edmund Bacon kirjoittaa liikkeestä, ajan dynamiikasta ja
muutoksesta. Hän käyttää Paul Kleen piirroksia. Ne ilmaisevat liikkeen
konseptin, etenemisen kirkkaat linjat paikasta toiseen, kaikki kudottuna
yhdeksi verkostoksi. Tähän on lisätty kohtaamispaikat, paikat jotka kukkivat,
rikastavat ja antavat levon hetken. Nämä paikat ovat tärkeitä ja niihin saattaa
liittyä arkkitehtuurin suuria ilmiöitä, mutta ne voidaan ymmärtää vain
suhteessa liikkeeseen. Paikkaan saavuttaessa tai kuviteltaessa sieltä poistumista.
Bacon sanoo, että liikkeen arkkitehtuuri ja pysähdyksen arkkitehtuuri, nämä
kaksi elementtiä yhdessä, muodostavat kaupungin taideteoksena. Hän puhuu kaupungista "kansantaiteena". Sellaisena kaupunkisuunnittelun tuote on kaikkien ihmisten
koettavissa, ilman koulutusta, tasa-arvon pohjalta. Hän uskoo, että
kaupunkisuunnittelulla voitaisiin luoda demokraattisen yhteiskunnan suuri
ilmaus elämästä. Elämästä, joka on meille yhteinen. Hän kysyy: "Voimmeko
murtautua ulos sirpaleisesta lähestymisestämme tähän ongelmaan ja alkaa nähdä
kaupunki yhtenä kokonaisuutena, käsitellä kaupunkia täydellisenä organismina?
Mahtavaa juttua tuo Baconin juttu. Onko siinä mitään
meille? On!
Jokaisen pikkupojan
unelma oli päästä veturikuskiksi!!!!!! Nyt ajetaan Harlem Riverin yli ja sitten
elevated railroadia ja sukelletaan 97th Streetin kohdalla Manhattanilla maan
alle ja Grand Stationille. Tätäkö Bacon tarkoitti? Minulle tuo oli elämys.
Mitkä ovat minun
paikkojani?
Aloitin tämän jutun mainitsemalla muutamia paikkoja.
Oliko siellä oma puutarha ja Toompean mäki? Taisi olla jotain muutakin. mutta
nyt ensin PITKÄ LISTA. Teen siis kansainväliseen tapaan, ensin pitkän listan ja
sitten lyhyen listan. Siispä rohkeasti listaamaan – listaan ilmestyi
puolitoistakymmentä kohdetta, mutta kun niistä on karsittava, oli ensin tehtävä
pitkä lista ja sitten karsittava konsulttitarjouksien tapaan lyhyt lista.
Pitkälle listalle pääsivät, mutta lyhyeltä listalta putosivat: Mosabacka, Bergamon
tori, Pompeiji, Sfaxin Medina, Brooklyn, Vanha Rauma ja entinen Itä-Berliini.
Lyhyeltä listalta putosivat vielä Rooman Piazza Navona, Sienan Piazza del
Campo, Luccan Piazza Anfiteatro, sekä Firenzen Ponte
Vecchio, jopa Beijingin kielletty palatsi kirsikkapuineen putosi, puhumattakaan
Kiotosta ja ryokaneiden tatameista tai suuresti ihailemastani Pietarista –
Amiraliteetin portista ja kanavista.
Lyhyt lista muodostuu nyt 11 kohteesta. Tapana olisi
kyllä tehdä Top 10, mutta en kyennyt pudottamaan yhtäkään ja listasta tuli Top
11. (Nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä).
Tallinnan Lai katu, Pariisin Tuileries ja Place de la
Concorde, Puu-Käpylä, Toscanan San Cimignano, Tripolin Medina Kadima, Sisilian
Siracusa, Helsingin Senaatintori, Manhattanin 5th Avenue, Vanha Porvoo, Milanon
Galleria, ja vihon viimeiseksi Venetsian Marcuksen tori
Manhattan on
ehdottomasti listalla. Vasemmalla on Liisan tunnelmia. Keskellä on
pilvenpiirtäjien ehdotonta aatelia. Se on Eero Saarisen Black Rock 6th Avenuen
kulmassa.
Tässä on pitkän
listan unelmapaikkoja: Firenzen Ponte Vecchio, Pompeijin kylpylä, Beijingin
kielletty kaupunki, Luccan Anfiteatro ja Pietarin verikirkko Griboyedov kanavan
varrella.
Lyhyelle listalle
päätyi 11 kohdetta. Ne ovat siis paikkoja, joihin alati tekee mieli. St.
Markuksen tori, Aallon mittatikkuna käyttämä Piazza Triangolo”, Vanha Porvoo –
pienimittaisen herkkää tunnelmaa, Place de la Concorde ja Tuileries, tyhjää
tilaa ja monumentalismia parhaimmillaan, Lai katu Tallinnassa, kirkontornit
nauloina kummassakin päässä, kontrastina Pagarin entinen varjo, Puu-Käpylä –
salaperäisen ihana, Tripolin Medina – elävä organismi, San Gimignano – yksi
Toscanan helmistä, Sisilian Siracusa – Piazza Duomolla Lucia da Siracusan
kirkko – kaikille Santa Lucian ihailijoille tuttu, Milanon Galleria- minulle
kiehtovista kiehtovin, ja sitten yksi poikkeava joka kuuluu joukkoon:
Manhattan, ja lopuksi vielä paikka aivan
läheltä: huimaava juttu, Engelin työt Senaatintorin ympäristössä. Miksi muuten
tästä listasta puuttuu Freda? Se on Helsingin ostoskatu huippuluokkaa. No,
puuttuuhan siitä myös Espa. Pitäisikö lisätä?
Hieman outo lista. Saatat kysyä miksi listalla ei ole
lainkaan kohteita joiden suunnitteluun olet itse osallistunut? Eivätkö Jyväskylän
Kauppakatu ja Pietarsaaren Kanavapuistikko ole suomalaisten kävelykatujen
aatelia? Eihän siellä ole mainittuna myöskään Malmin toria tai Puistolan toria,
puhumattakaan Rautatieaseman metroaseman Kompassitorista. Ei ole, vaikka
saattaisivat ansaita enemmän, kun nyt saavat. Mutta on kuitenkin yksi asia joka
askarruttaa. Se on Helsingin kävelykeskusta. Voisiko siitä tulla joskus
jotain? Voisiko siitä tulla paikka joka
vetää vertoja maailman huippukohteille? Mitkä ovat muuten maailman
huippukohteet? Niitä on kauttaaltaan. Ajattelen Tallinnan vanhaa kaupunkia.
Sitten ajattelen Italian historiallisten kaupunkien jalankululle pyhitettyjä
alueita. Milano, se on hieno esimerkki suurkaupungista, jonne on onnistuttu
luomaan kävelykeskusta – ilman yhtään tunnelia ja ilman yhtään uutta
parkkiluolaa. Helsingissä fokus on
kävelykeskustan varjolla luotavista jätti-investoineissa autoliikenteen
hyväksi, ei niinkään kävelykeskustasta jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden
hyväksi.
Ei agendalla
Nyt on todettava eräs kummallisuus. Emme ole pystyneet
luomaan uuteen rakenteeseen kiehtovia paikkoja, toreja, puistoja. Se ei ole ollut
agendalla. Emme niitä pystyneet luomaan lähiörakentamisen suuren buumin aikaan
70-luvulla, emmekä sen jälkeen. No, tulihan tuo Kampin tori, mutta mitä tuli
Töölönlahden kansalaisaukiosta? Lopullisesti ne katosivat mielipaikkojeni
joukosta, kun ne saivat somistuksekseen nuo kammottavan räikeät mainostaulut.
Tuo se oli se Otso Kantokorven ”Munakkaaseen tumpattu tupakka”.
Olisiko Helsingin
kävelykeskusta osa kilpailukykyä?
Olen pari kertaa esittänyt ideoita Helsingin
kävelykatujen tai kevytliikennepainotteisten katujen verkostosta. Ei ole kukaan
byrokraatti niitä noteerannut. Ei ole Reetta pyytänyt keskustelemaan eikä ole
Mikko Ahokaan urahtanut. Mutta tässä ikioman blogini tantereella voin kyllä
piehtaroida ja panenpa taas esiin tuon kuvani.
Löytyisikö
Helsingille oma innovatiivinen malli? Mikä olisi Helsingin malli? Sitä nyt
tässä haikailen. Keltaisella piirretyt viivat edustavat katuja joilla
jalankulun ja pyöräilyn olosuhteita parannetaan selvästi. Osa näistä kaduista
toteutettaisiin kävelykatuina. Freda olisi kävelykatujen eliittiä. Osa kaduista
– tarkoin valitut - toteutettaisiin kävelyn ja ”hidaspyöräilyn”/perhepyöräilyn
ehdoilla. Tällaisia olisivat esimerkiksi yhteys Jätkäsaaresta ja satamasta
keskustaan esimerkiksi Eerikinkatua tai Kalevankatua pitkin ja edelleen
Pohjois-Esplanadia Kauppatorille. Tärkeä kävely- ja perhepyöräily-yhteys olisi
Kampista Töölöntorin kautta Linnankosken aukiolle ja edelleen Paciuksenkadulle
ja Munkkaan. Korkeavuorenkatu taas yhdistäisi Helsingin niemen eteläosat
keskustaan. Monumentaalikeskustan alueelle on esitetty ajatusta ns. Chamberyn
mallista. Kävelijöillä etukävelyoikeus. Ajoneuvojen nopeus max. 10 km/h. Ja
mitä kaikkea hyvää tästä voisi seurata? Takuulla kilpailukykyä, lisää
turisteja, innovaatioympäristöä – ehkä.
Pikkukuvat
esittävät eräitä tunnettuja kävelykatualueita samassa mittakaavassa.
Missä on Härmälä, missä on
Vormala, onko Kauttoa näkynyt?
On alkamassa huimaava pyöräretki Pakilasta Ruoholahden
kanavalle. Se on nyt virtuaalinen ajatusten retki, mutta muuttuu todelliseksi
kevätauringon sulatettua talven lumet. Matka alkaa sivuuttamalla Pirkkolan
urheilupuiston talvellakin viheriöivän tekonurmen ja jyrkkä alamäki kiihdyttää vauhdin
synkkään metsään ja Maunulanpuron varteen. Ajatus pyörii keskuspuiston valtaajissa ja Metsälän öljymiehissä. Taasko öljypuomeja? Metsänpeitto
kuljettaa sinut aina Laaksoon saakka. Hieno ylikulkusilta imaisee sinut ohi
jäähallin parkkipaikan, et sano mitään, olet jäävi. Matkan metsätaipaleen
kruunaa ajo pitkin Eläintarhanajojen takamatkaa Olympiastadionin ja
uimastadionin välistä kohti kuolemankurvaa. Hetken välähtävät mielessä Eltsun ajojen
lippumiehen tehtävät, kerran juuri tuossa kuolemankurvassa. Siinä ei kukaan
kuollut. Vauhti putosi miltei nollaan. Minun vauhtini jatkuu valon vaihduttua
vihreäksi. Tulen vanhan sokeritehtaan kohdalle. Mielessä välähtää Jüri Vilmsin
kohtalo. Oliko se saksalainen sankarimme von der Golz joka hänet ammututti,
niin kuin Jaan Kross teoksessaan fabuloi. Matka jatkuu. Valkoviini odottaa
Musiikkitalon terassilla. Hetkinen, järkytys - olen sen aina siinä ottanut.
Mutta nyt tuo ”munakkaaseen tumpattu tupakka” tulee estämään pysähdyksen,
paikan henki kuoli, matkaa on jatkettava. Tunkeutuminen vanhasta satamaradan
tunneliaukosta baanalle tuo näkyviin mahtavan seinämuurin oikealla – siihen ei
kosketa, se on pyhä. Päälläni leijuu kuvitteellinen lasikatto. Vasemmalla
kuvittelen näkeväni cityelämän kirjavuutta à la Martti Aiha ja kumppanit.
Rauhallisesti häiriötöntä baanaa edeten saavun Ruoholahden kanavalle
lipsauttamalla itseni Mechelininkadun ”gehryjen”, vai oliko se ”aihojen” alta kanavan
varteen. Olen iloinen, kanavanvarsi on ihana, kohta pysähdyn. Etsin jo
katseellani. Missä on Härmälä, missä on Vormala, onko Kauttoa näkynyt?
Tarkenna Pena voiko kaupunki olla paikka.
VastaaPoista5 Avenue vai Street?
Taisipa se siinä höyrysaunan huumassa safety bicyclen kyydissä Avenue vaihtua Street iski Mutta streettiäkin tuli ajetuksi matkalla Williamsburgin sillalta kohti 5th Avenueta ja siellähän se on Nat ShermanIn sikaarikauppakin Central Parkista puhumattakaan. Korjasin lapsuksen. Voiko kaupunki olla paikka? Kyllä voi.
PoistaVielä esimerkkinä kaupungista,joka on paikka ja paikasta,joka on kaupunki olisi historiallinen Bologna arkadikäytävineen. Miten olen unohtanut tuon lähes lempikaupunkini?
Poista