Ultima Thule, Lennart Meri haaveilee

Lennart Meri kirjoittaa Ultima Thulesta ja meripihkasta teoksessaan ”Hopeanvalkea”. (Lennart Meri: Hopeanvalkea, Gummerus, Jyväskylä, 1983. Suomennos Eva Lille. Alkuperäisteos: Höbevalge ,1976). Lennart Meren teos on tekijän mukaan: ”matka menneeseen oppaina aurinko, fantasia ja folklore”.  Nyt minulla on oppaanani Lennart Meren kirja, sillä nuo vesitieyhteydet kiinnostavat.

Meripihka oli haluttu materiaali jo kivikauden aikoihin. Suomestakin on kivikautisilta asuinpaikoilta löytynyt meripihkaa. Meripihkaa onkin kutsuttu kivikauden kullaksi. Mikäpä siinä, parhaimmat meripihkaesiintymät ovatkin Itämeressä Latvian ja Kaliningradin seutuvilla.  Meripihka on muuten kymmeniä miljoonia vuosia sitten kivettynyttä havupuiden pihkaa.

Kreikkalaiset ja roomalaisten kaunottaret halusivat koristautua meripihkakoruilla. Kreikaksi meripihka oli nimeltään elektron (ήλεκτρο). Se antoi siis sähkölle nimen hankaussähköominaisuutensa vuoksi.

Tina ja meripihka

Lennart Meren mukaan merenkulun kaksi arvokkainta kauppatavaraa 1000-luvulla olivat Cornwallin tina ja Itämeren meripihka. Tinakauppiaat löysivät läntisen kulkuväylän läpi Ranskan jokien Britannian rannikolle. He sitten ajattelivat Britannian saarijonon jatkuvan Tanskan salmiin ja Ruotsin rannikolle, aina Ultima Thuleen, tulen maahan saakka. Tulen maa oli Saarenmaa. Sinne oli pudonnut suuri meteori ja muodostanut Kaalijärven. Tämän meteoriitin putoaminen näkyi laajasti Euroopassa: aurinko laski, meni levolle. Kalevalassa sanotaan tuon ilmiön johtuneen siitä, että Louhi varasti auringon ihmisiltä ja uutta aurinkoa tehtäessä kipinä putosi tuonne Eestin maille. No kipinä teki Saarenmaalle Kaalijärven ja tapaus antoi sytykettä Lennart Meren fantasioille.

Lennart Meri haaveilee kirjassaan Virosta, suomensukuisista kansoista ja Ultima Thulesta eli Saarenmaasta itäisen kauppaväylän solmukohtana. Kauppamatkat ulottuivat Kaspianmerelle, Mustallemerelle ja Välimerelle. Kulkutie oli turvallinen, koska se ei kulkenut ”sodan maan” eli Euroopan läpi. Arabit olivat ensimmäisen vuosituhannen vaihteen aikoina tieteen ja kirjallisuuden mestareita. He säilyttivät kreikkalaista perintöä eurooppalaisten keskittyessä heimosotiin. Meripihka oli turkisten lisäksi pohjoisten maiden kauppatavara – orjia unohtamatta. Arabeilta saatiin aseita, miekkoja ja erityisesti karkaisemattomia miekanteriä, joita sitten käytettiin valaiden harpunointiin ja mursunhampaiden metsästykseen.

Viikingit ovat kevyine laivoineen jokiliikenteessä voittamattomia. Lastina oli järkevää kuljettaa tavaraa, jonka kilohinta oli korkea. Siihen soveltui hyvin meripihka, mutta myös turkikset ja mursun hampaat, pohjolan norsunluu. Pitkiin matkoihin käytettyjen Viking - laivojen pituus oli runsaat 20 metriä. Tässä kuvan laivassa on 13 airon paikkaa kummallakin sivulla. ”Laineratsun” nopeudeksi soutamalla on testattu 5 solmua. Matka Porkkalanniemeltä Tallinnan satamaan otti soutamalla 6 tuntia.

Kirja kannattaa ehdottomasti lukea – mikä kirja?

Lennart Meren kiehtovan kirjan löytää varmaan kirjastosta tai ainakin antikvariaateista. Innostuin tämän blogin tekoon, kun Helsingin Sanomissa oli 11.12.  Saska Saarikosken kolumni ”Virolaisia kärsimysnäytelmiä ja ryyppytarinoita”. Se oli hyvä juttu, jossa mainittiin mm. Lennart Meri ja Mihkel Raud. Olinpa juuri lukenut tuon Mihkel Raudin kirjan. Mihkel Raud: Rapa roiskuu, Like, 2013. Loistava suomennos - Hannu Oittisen taiteilemna. Miten tuo suomennos onkin hiin hyvä, ihan kaikkia ajan sanoja voi toistella ja maistella. Alkuperäisteos on nimeltään ”Musta pori näkku”. (Rapaa päin näköä). Se kertoi erilaisella tavalla neuvostoeestin menosta ja meiningistä ja lukemattomista nuorista - nimeltä mainiten. Loistavaa, on puhe elävistä tai eläneistä ihmisistä!

Lennart Meri kirjoittaa unohdetusta elämästä. Hänellä ei ole aikalaisten nimiä. On vain historian kirjoittajien nimiä.

Minun tarkoitukseni oli vain lainata muutamia kiinnostavia, tai jopa nerokkaita, kohtia tuosta Meren kirjasta. Tapasin muuten Meren parikin kertaa. Meri taitaa olla ainoa valtionpäämies, jonka olen koskaan tavannut. Ensin tapasin hänet Jyväskylässä Pekka Kettusen järjestämässä Jyväskylän kaupungin isännöimässä juhlassa, kylmän sodan päättymisen muistoksi. Paikalla olivat Puolan ja Baltian maiden päämiehet. Toinen kerta oli mieleenpainuvampi. Sekin tapahtui Pekka Kettusen toimesta. Hän otti minut mukaansa mennessään tapaamaan Lennart Merta hänen kotonaan Rohuniemen kärjessä. Talo oli ruotsalainen valmistalo, jonka presidentti oli valinnut eestiläisten arkkitehtien kauhuksi. Tuossa huippuunsa viedyn funkisarkkitehtuurin maassa se oli paha teko. Talosta viis, nyt puhuu persoona, ei talo! Tuo vaikuttava persoona täynnä sympatiaa, kulttuuria, viipymistä keskustelussa, kiireettömyyttä. Niin, kiireettömyys oli hänen luonteenpiirteensä. Hän kutsui meidät vielä Kadriorgiin, presidentinpalatsiin, työhuoneeseensa. keskustelu jatkui, venyi, seuraavat vieraat joutuivat odottamaan tunnin, puolitoista. Kirjassaan hän arvosti arabialaisia tutkimusmatkailijoita, itse hän oli omaksunut arabialaisen ajan käsityksen, se on virta joka vie, turha räpiköinti ei auta, aika ei ole rahaa. Katoamistemput olivat hänelle luonteenomaisia. Jyväskylän seminaarin aikaan hän katosi. Henkivartijat etsivät, paikalliset etsivät. Missä on presidentti? Hän oli tavanomaisella pikavisiitillä, ystävänsä, Jyväskylän kirjastonhoitajan luona. Olisihan tuo pitänyt tietää!

Vihdoinkin kirjaan

Kaikkihan lähtee tuosta meteoriitista. Kalevala kertoo:

Ärjyi päälle äyrähien

Tuon tuiman tulen käsissä

Varin valkean väessä

Kuohui kuiville kalansa

Arinoille ahvenensa.

Lennart Meren fantasiat johtivat ajatukseen muinaisten merenkävijäin kuvitelmasta Britannian saarten jatkumisesta aina Ahvenanmaalle ja Suomen rannikolle saakka. (Tämäkin karttakuva on hänen kirjastaan). Varsinainen purjehdusreitti kulki Ruotsin rannikkoa Ahvenanmaalle ja Porkkalanniemeen, siitä käännyttiin etelään Naistensaarelle ja Revalaan. Siitä sitten purjehdittiin tai soudettiin Laatokalle, Volgalle ja Kaspianmerelle. Dniepriä- Borysthenestä pitkin seilaamalla päästiin Mustallemerelle Välimerta unohtamatta. Pohjoiseen oli uskaliasta mennä. Siellä oli koirankuonolaisten maa. Nämä asiat kiinnostavat, sillä Liisan kanssa olemme seilanneet hopeanvalkeita reittejä Moskovasta Volgaa ja Stalinin kanavaa pitkin Äänisjärvelle, Laatokalle ja Pietariin. Olemme myös seilanneet Kiovasta Dniepriä Mustalle merelle. Reitit ovat siis tuttuja – siksi kiinnostavia.

Sikamaisuus joka ansaitsee moninkertaisen tuomion

Meren mukaan Kreetan - Mykenen kaunottaret himoitsivat juuri Itämeren meripihkaa, sillä se on osoittautunut meripihkahapoltaan ehdottomasti rikkaimmaksi. Tämä himoitseminen on tapahtunut jo 3500 vuotta sitten. Rooman keisarikunnan aikana meripihkavillitys puhkesi kukkaan. Plinius vanhempi (33-79 jKr.) valittaa kulutusyhteiskunnan hulluutta tähän tapaan: ”Sillä on jalokivenä niin korkea hinta, että pienimmästäkin meripihkakoristeesta maksetaan suurempi hinta kuin ihmisestä - sikamaisuus joka ansaitsee moninkertaisen tuomion.”

Muisti hallitsee aikaa

”Muisti on side menneisyyteen, keino hallita aikaa. Oppimiskykyisenä olentona ihminen liikkuu tunnetusta menneisyydestä tuntemattomaan tulevaisuuteen. Pystymme menneisyydestämme ottamaan mukaan vain sen mikä on meille tuttua, mistä meillä on kokonaiskäsitys, mikä on saanut selityksensä ja nimen, muuttunut meille omaksi ja avannut salansa. Ihminen tarvitsee historiaa ja ilmeisesti ihminen onkin historia. Mitä moitteettomampi ihmisen yhteys historiaan on, sitä kyvykkäämpi hän on oppimaan.”

Meri uskoo itämerensuomalaisten sopeutumiskykyyn ja hyvään oppimiskykyyn - ja historialliseen muistiin. Asutuksen pysyvyys ja pohjoisin maanviljely ovat Meren mukaan todistuksena tästä ominaisuudesta.

”Olemme vaelluksellamme tulleet majesteettisen joen suuhaaraan, jos sallitte tämän pateettisen poikkeaman, itsetietoisesti virtaavaan jokisuuhun, jonka öljyiset laineet kantavat valkeita valtamerilaivoja, jättitankkereita ja puuhakkaita hinaajia, kehyksenä moderni satamamaisema ja teräsnostureiden meluisa puusto. Tämä on meidän aikamme ja meidän peilikuvamme. Mutta kannattaa hetken muistaa, että tämäkin joki alkaa kämmenensuuruisesta lähteestä kaukaisten metsien syvässä siimeksessä. Itsestämme riippuu onko meillä aikaa ja halua vastavirtaan käyden löytää sahisevien lehtien alta piilosta kaiken alkulähde, josta seuraava askel – yksi ainut satunnainen askel! – saattaisi johtaa meidät jo pois lähteeltä, kauemmaksi, polvenkorkuisen vedenjakajan yli toisen jokisuun ja toisen meren ääreen.”

Suuret tietäjät

Lennart Meri ylistää Pythean ymmärrystä maailmasta ja ”Ultima Thulesta” - ajalta ennen ajanlaskun alkua. Varsinaisesti hän kuitenkin keskittyy arabien tieteen ja tutkimusmatkailun kulttuuriin.

Hänen sankareitaan on Abu al-Ḥasan ʿAlī ibn al-Ḥusayn ibn ʿAlī al-Masʿūdī. Al Masud syntyi Bagdadissa vuonna 896 ja kuoli Kairossa vuonna 956. Al-Masud oli maantieteilijä ja tutkimusmatkailija. Hänen matkansa ulottuivat Kaspianmereltä pohjoiseen, Bolgariin ja viikinkien reiteille, Lennart Meren hopeanvalkeille vesiteille.

Al Hasanin isän, eli Al-Masudin, piirtämä kartta esitti maureille tunnetun maailman vuosituhannen vaihteessa. Britannia ja Skandinavia yhtyvät saarijonoksi. Tuossa kartassa ei näy viikinkien jokireittejä. Se johtuu vain mittakaavasta. Kyllä Al-Masudi oli noista reiteistä hämärästi tietoinen.

Abū ʿUbayd ʿAbd Allāh ibn ʿAbd al-ʿAzīz al-Bakrī oli yksi suurimmista tiedemiehistä. Hän oli virtuaaline n matkailija. Hän ei poistunut kotoaan Silti hän oli yksi suurista. (Tiesittekö muuten mitä tuo sana abu nimen edessä merkitsee? No, se merkitsee pojan nimeä, jonka isä asianomainen henkilö on. Miehet siis käyttävät poikansa nimeä. Naiset eivät taas käytä miehensä nimeä. Heidän nimenään on aina isän nimi eli suvun nimi – oi nuo alistetut naiset!)  Al-Bakri eli elämänsä Andalusiassa ja Sisiliassa (1014-1094). Meri kirjoittaa: ”Al-Bakri keksi maantieteellistä sanastoa varten aakkosjärjestyksen, joka meidän silmissämme on niin yksinkertainen että luulemme sen syntyneen itsestään. On mahdollista että hänen terävä ajatuksensa viipyi hetken kysymyksessä miten suuri oli 28 kirjainmerkillä kaikkien kombinaatioiden, vaihtoehtojen ja vaihteluiden yhteissumma: kyllin suuri kaikkia maailmassa puhuttuja kieliä varten. Hänen tuntemansa huimaus on tuttu tiedemiehille, jotka tuhat vuotta myöhemmin ryhtyvät rakentamaan tietokoneiden mammuttikieltä.”

Al-Idrisin kartta oli merenkulkijoiden tiedon lähteenä 300 vuotta. Kartasta näkyy kuvitelma ”Brittien saarten” ketjusta Itämerelle, joka aukesi pohjoiseen maailman asumattomille koirankuonolaisalueille. Lennart Meren Hopeanvalkea johtaa jokia pitkin Mustaltamereltä ja Kaspianmereltä Suomenlahdelle ja Vienanmerelle. Laatokka näkyy kartassa. Hän asui viikinkikuningas Rogerin hovissa Sisiliassa lähes kaksi vuosikymmentä. Ilmankos pohjoiset reitit kiinnostivat.

  

Sankari, ja ehkä merkittävin sankari, oli Abu Abd Allah Muhammad al-Idrisi al-Qurtubi al-Hasani al-Sabti, Al-Idrisin Tabula Rogerianassa (1159) kerrotaan Suomesta: ”Qalamarkin kaupungista on 200 peninkulmaa Sigtunan kaupunkiin länteen. Qalamarkin (Kalmari tai Kalanti) kaupungista on 80 peninkulmaa Qotelwjoen (Götajoki) toiseen suuhaaraan; ja Qotelwjoelta on 100 peninkulmaa Ragwaldan (Ulvila) kaupunkiin. Ragwalda on suuri kukoistava kaupunki meren äyräällä ja kuuluu Tabastin (Häme) maahan. Siinä maassa ovat lukuisia kylät ja viljelykset, paitsi että asutusseudut ovat vähäiset. Siellä on pakkanen ankarampi kuin Finmarkin (Lounais-Suomi) maassa, ja hyyn ja sateen valta tuskin hellittää edes silmän räpäyksen ajaksi. Hanilan kaupungista Ragivaldaan on 200 peninkulmaa. Hanila (Tallinna ?) on kaunis, hieno, kukoistava kaupunki, kuuluva Estlandan seutuihin”. Al-Idrisi mainitsee myös amatsonien saaren Turun saaristossa. Täytyypä olla tarkkana ensi kesän veneretkillä.

  

Koggi toi muutoksen pohjoiseen merenkulkuun. Tapahtui logistiikan kumous, orjien ja muun kilohinnaltaan arvokkaan tavaran kuljetus hopeanvalkeata reittiä pitkin idän maille loppui ja Novgorodin bulkki vaati kuljetukseen ekonomiaa.

1300-luvun alussa merenkulku muuttui

Tämän hetken muotisanaa käyttääkseni tapahtui logistiikan vallankumous. Novgorodin nousevan aseman myötä merenkulun materiaalivirrat kasvoivat. Tavaraa piti kuljettaa bulkkina ja halvemmalla. Käyttöön otettiin isommat laivat, koggit. Suuren syväyksen vuoksi hopeanvalkean reitin käyttö loppui. Koggit lastattiin redillä proomuja hyväksikäyttäen. Yhteydet idän ja lännen välillä Bolgarian kautta päättyivät. Päättyi eräs historiallinen aikakausi. Ultima Thule sai onneksi Lennart Mereltä illuusionsa.

  

Nyt haaveilemme uusista reiteistä. Koillisväylä saattaa yhdistää idän ja lännen jo lähivuosina – Suezin kanavan merkitys vähenee. Valkoisilla viivoilla näkyvät viikinkien reitit Ultima Thuleen.

Totta ei ole totta!

Karnevaalit Tampere-talolla

Elämme hämmentäviä aikoja. Mikä nyt hämmentää? Viikon aikana sattui monta hämmentävää asiaa. Ehkä hämmentävin oli tuo Tampere-talon Itsenäisyyspäivän juhlan konsertti. Siinä tapahtui herkistymistä - oli kyyneleissä pidättelemistä. Miten oli mahdollista luoda tuo ihmeellinen tunnelma? Kuka oli valinnut runot ja tekstit? TV – kuvaus oli aivan mahtavan hieno – erityisesti orkesteria kuvattiin ihanalla tavalla. Tampere - talon juhlasalin tähtitaivaskatolla ja puuarkkitehtuurilla saattoi olla osansa tässä tunnelmassa. (Hyvä Aartelo ja Piironen - arkkitehdit!) Nuoren kapellimestarin homma oli vaativaa näyttämömestarin kokonaisohjausta. Vesa-Matti Loiri, ennakkotarinoineen suomalaisuudesta, ja itse esitys – silloin oli ylpeä jostain alkuhämärän osallisuudesta. Olen Marja Ylipään ihailija, siitä saakka kun kuuntelin hänen puhettaan Arto Nybergin ohjelmassa. Siinä samassa keskustelussa, jonka Nyberg itse ja filosofi Himanen itse sitten vetivät lokaan. Mutta tuo tilaisuus Tampereella ja sen lopetus Maamme-lauluun, laulajina iloisena hymyssä hehkuva presidenttipari, laulun touhussa myös edelliset kaksi presidenttiä puolisoineen. Se nyt vaan oli jotain niin yllättävää tässä meidän mutrusuiden valtakunnassa. Siinä Maamme-laulussa oli ihanan myönteistä karnevaalitunnelmaa. Itsenäisen Suomen sallittua iloa. Tuo ei voi olla totta!

Karnevaalit kadulla

Karnevaalitunnelmaa ilotulitusraketteineen yrittivät juhlijat myös kadulla. He eivät olleet iloisia. Ilo peitettiin kommandopipojen kätköihin. Hekin saapuivat muiden juhlavieraiden tavoin busseilla Suomen Manchesteriin. Tarkoituksena oli saada sorretun kansan ääni kuuluviin. Kiakkovieraiden, noiden luokkasotureiden hillintään ei olisi ehkä tarvinnut joukkojenhallintayksikköä, hevosia tai pippurisumutetta, olisi riittänyt jos olisi saatu äidit paikalle. Jos militanttia vastustusta olisi tarvittu ehkä pelastusarmeija olisi ollut hyvinkin sopiva. Mielenkiintoinen vaihtoehto olisi ollut kiakkovieraiden ja paikallisten lätkäfanien välinen ystävyysottelu. Se olisi voitu pelata Sorsapuistossa. Näin juhlavieraat olisivat voineet seurata gladiaattoreiden taistelua.
Tästä linkistä voit paneutua tilaisuuden henkeen:

http://kiakkovierasjuhlat.noblogs.org/

Naamioitunut luokkataistelun gladiaattori laukaisee urheiluvarusteissa pommin – kohti ketä?

YouTubesta löytyy myös tapahtumien kulusta kertovia videoita, touhu ei juuri luokkasodalta vaikuta, pikemminkin räyhäämiseltä:

http://www.youtube.com/watch?v=bzDZ3bTya1c (Tuo on järjetön!)

http://www.youtube.com/watch?v=IUkK4tvBnLw (Tuo on törkeä!)

”Kiakkovieraat” puhuivat ”sorretuista”, joille "kansalaisuus on vain illuusio"? Tuo porukka ei selvästikään kuulunut sorrettujen luokkaan, vaikka "luokkasotaa" kävikin. Mietitään! Viime aikojen sanahelinässä sorrettuna kansana on pidetty maahanmuuttajia. (Ulkomaalaisten Suomessa asuvien määrä on tällä hetkellä 200 000 ihmistä, 40 000 heistä on Virosta ja 30 000 Venäjältä, 7000 Somaliasta. Pakolaisstatuksen mukaan tulleita on noin 40 000 henkeä). Sorrettuja ja unohdettuja ovat otsikoiden mukaan myös vanhukset. (Yli 80-vuotiaita vanhuksia on Suomessa 250 000 henkeä). Rakennusinsinöörinä en voi myöskään unohtaa homekouluista parakkeihin ajettuja lapsia ja heidän huolestuneita vanhempiaan. (Homeen vuoksi kärsiviä lienee maassamme satoja tuhansia).  Työttömien armeijat ovat taatusti itsensä sorretuksi tunteva ryhmä. (Työttömiä on nyt 200 000 henkeä). Ovatko eläkeläiset sorrettuja? (Eläkeläisiä on noin 1,5 miljoonaa – siinäpä aikamoinen eturyhmä, jos tuntevat itsensä sorretuiksi). Aivan todella vakavasti otettava ryhmä on syrjäytyneet nuoret. Heitä arvellaan olevan 50000. (Uskomattoman suuri määrä).

 

Vanhuksia rohkaistaan olemaan alistumatta. Heitäkin siis sorretaan, koska heitä kehotetaan olemaan alistumatta! Ovatko katujen karnevalistit oikeassa? Vai olemmeko nyt todellakin kehittäneet kaiken kattavan alakulon kulttuurin – ilon kulttuurin sijaan?

Kokoan ”oikean” mielenosoittajaryhmän seuraavia juhlia varten

Niin, kun nyt yritän koostaa tämän Suomessa sorrettujen ryhmän, ja jos ajattelen 200 mielenosoittajan poikkileikkausta, ryhdyn katselemaan tilastotietoja, jotta saisin tuohon ryhmään itselleni ymmärrettävän jakautuman. Teen ensin taulukon, johon keräilen lukuja. Sitten oletan mieleni mukaan tietyn osan kärsiviksi ja ”sorretuiksi”. Syntyy seuraava laskelma:

Tämä taulukko on huuhaata. Siinä on kylmästi arvioitu yhdellä prosenttiluvulla ”todella kärsivien” eli sorrettujen osuus ”normaalisti kärsivistä”. Myös absoluuttiset luvut ovat huuhaata. Vai niin, tiedätte siis parempia lukuja! Kertokaa!

Laittelinpa sitten tästä 200 hengen mielenosoittajaryhmän: sorrettujen ryhmän, ne ihmiset, jotka voisivat hyvinkin ryhmittyä vaatimaan huomiota. Eläkeläiset, homeesta kärsivät ja työttömät olisivat suurimpia yksittäisiä ryhmiä. Heistä koostuisi noin 160 oikeutettua mielenosoittajaa. Yli 80-vuotiaita vanhuksia paikalle raahautuisi 19 kappaletta virikkeetöntä hoitoa moittimaan – omasta ja kanssatovereidensa puolesta. Syrjäytyneitä nuoria olisi 11 henkeä ja maahanmuuttajia 15 henkeä.  Näistä viidestätoista olojaan valittavasta maahanmuuttajasta 5 olisi pakolaistaustaisia. Asunnottomiakin siunaantuisi kaksi kappaletta.

Jos taas aitoja vasten rynnivä porukka jakautuisi Suomen kansan poliittisen tahdon mukaan eli eduskunnan paikkajaon mukaan, ottaen huomioon EVVK – ryhmän, mielenosoittajia olisi kylläkin tarkkaan 200 henkeä, mutta 60 henkeä juuri tuosta tietoisesti nukkuvien ryhmästä.  Nyt he olisivat paikalla. Suurin puolue jäisi 31 kannattajaan. Maahanmuuttajia ryhmässä ei olisi ainuttakaan. Ei myöskään yli 80-vuotiaita eikä työttömiä - puhumattakaan syrjäytyneistä nuorista.

Näissä kuvissa on 200 mielenosoittajaa. Sehän sattuu juuri sattumalta olemaan eduskunnan kokoinen otos Suomen kansaa.

  

Tämä mielenosoittajajakautuma on koostettu erilaisista sorrettujen ryhmistä olettamalla mielivaltainen (kirjoittajan mielivalta) painotus kunkin ryhmän kärsimystasolle. Eläkeläisiä olisi suurin porukka, heitä olisi 72. Työttömät olisi toiseksi suurin ryhmä, heitä olisi 45, homeesta kärsiviä ja heidän omaisiaan olisi 45 henkeä, vanhusten surkeaa kohtelua muuttamassa olisi 19 kynnelle kykenevää. Syrjäytyneitä nuoria ryhmään mahtuisi 11 henkeä. Maahanmuuttajien sortoa vastustamassa olisi 14 henkeä. Heistä 3 olisi afrikkalaista. Kaksi asunnotonta olisi myös eksynyt paikalle.

Toinen kuva kertoo sorrettujen koostumuksen, jos he tasapuolisesti edustaisivat koko kansaa - jako menisi tällöin eduskuntapuolueiden paikkajaon mukaan. EVVK puolue olisi nyt epätavanomaisesti mukana. Tuon äänestämättä jättävien puolueen edustajia olisi 60 henkeä. EVVK - porukka olisi kaksinkertainen muihin suurimpiin puolueisiin verrattuna. Nyt ovat siis vaihtoehtoiset marssiporukat koottu – ja marssille!

Keskustelua barrikadeilla

No, kehittyipä tuosta barrikadeille menosta aikamoinen juupas/eipäs- keskustelu. YLE:n blogissa ja sitten Uuden Suomen nettipalstoilla julkaistu Jari Tervon veteraaneihin vetoava julistus oli tässä sytykkeenä. Keskustelupalsta kuumeni. Tervo kirjoittaa: ”Aluksi kannattaa valaista julkisten mielenilmausten taustaa nyky-Suomessa. Niin pöljää mielenosoitusta ei pystytä Suomessa edes järjestämään, etteikö tutkija tai kansanedustaja seuraavana päivänä lehdessä ilmoittaisi, että tapahtumalle oli olemassa yhteiskunnallinen tilaus, ellei peräti oikeutus. Yhteiskunta toimii silloin, kun joudutaan kuuntelemaan pöljää, typerää ja äänekästä suunpieksäntää. Tapahtumat olivat kuulemma ennustettavissa, mutta vain jälkikäteen, joten niitä ei siinä vaiheessa enää varsinaisesti tarvitse ennustaa”.

Lue: http://yle.fi/uutiset/jari_tervo_pieni_sikaileva_porhokerho/6974688

Kivaa sanailua, varsinkin tuo tässäkin blogissa paljon vatkattu tulevaisuuden ennustaminen. Kaikki keskustelijat ovat kuitenkin samanaikaisesti oikeassa ja väärässä. Niin kuin yleensä - ja aina. Vai onko joku joskus puhunut totta? Onko sellaista kuin TOTTA?

Itsenäisen Suomen unelmakaupunki 2013

Unelmakaupungista voi ja saa unelmoida. Unelmakaupunki – onko se kaikkien keksittävissä olevien unelmien täyttymys - vai onko se jotain, jonka voimme uskoa jäävän jäljelle kaiken globaalin kriisiytymisen jälkeen?

Voimmeko marssia selkä suorana insinöörien viitoittamaa tietä?

Unelmakaupungin unelma voi perustua paljossa menneen todellisuuteen, mutta se perustunee myös uuden teknologian luomiin tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Nyt, robotiikan viikolla, armon vuonna 2013, halutaan ehkä uskoa siihen, ettei ihmisen sittenkään tarvitse nöyrtyä. Selkä suorana voimme marssia insinöörien viitoittamaa tietä. Vai onko sittenkin haettava neuvoa menneen todellisuudesta? Menneen todellisuus onkin ehdottomasti helpoin tapa kuvata tulevaisuutta.

Suomi on käynyt läpi kulutuksen pienentämisen pakon sotavuosina. Talvella ei lämmitetty kaikkia huoneita kaupunkiasunnoissakaan, tuorevihannekset vaihtuivat juureksiin, auto pysyi tallissa tai pakkoluovutettiin sotakäyttöön, bensaa ei ollut ja puukaasu oli harvojen oikeus, kansalaiset kävivät mottitalkoissa, lapset ja naiset tekivät miesten työt, elintarvikeannokset olivat kortilla, nuorison liikalihavuudesta ei ollut tietoakaan, myöskään ihmishenki ei ollut paljon arvoinen. Mutta uhkaavan kurja tilanne johti auttamiseen ja yhteisöllisyyteen. Samalla se johti kadehdittavan ekologiseen elämään. Sotakoneet eivät kuitenkaan paljoa ekologiasta piitanneet, joten kokonaissaldo jäi ehkä miinuksen puolelle.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/maaottelumarssilla_nahtiin_koko_kansa_758.html#media=783

Eduskunta maaottelumarssilla, etunenässä Risto Ryti ja Väinö Tanner. Ruotsi hakattiin mennen tullen.

Yleensä olemme ongelmiemme kanssa yksin – vaikka ne olisivatkin globaaleja syntyään. Tämä filmin pätkä on tässä itsenäisyyspäivän kunniaksi. Se kertoo menneisyydestä, silloin olimme yksin. Voiko se kertoa jotain myös tulevaisuudesta – olemmeko silloinkin yksin?

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/sodan_kynnyksella_suomi_oli_yksin_2725.html#media=2733

Eletyn elämän testilaboratorio

Mutta, joka tapauksessa, meillä on käytettävissä mielenkiintoinen ”eletyn elämän testilaboratorio”, sillä ekologisen yhteiskunnan ajat elettiin ja koettiin kotirintamalla - vaikkakin pakosta. Nuo kohtuullisen kulutuksen ja autottoman yhteiskunnan ajat ovat vielä monen ihmisen lähimuistissa. Nämä monet ovat nykyisiä eläkeläisiä ja vanhuksia, jotka vielä elävät täyttä elämää.

Olisiko tässä tarpeen kuulla tuosta elämästä, vai uskotaanko sittenkin yksin teknologian uuden innovaation voimaan? Ja mitkä olisivat nuo teknologian ilmiöt? Dosentti Osmo Kuusi oli luennoimassa Tieteiden talolla pari viikkoa sitten. Hän esitteli tutkimustaan tulevaisuudesta tai oikeastaan työkalupakkiaan tulevaa tutkimusta varten. Työ oli tehty eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan toimesta. Työstä on julkaistu lähes 200 sivun raportti: ”Suomen sata uutta mahdollisuutta: Radikaalit teknologiset ratkaisut.”

Raportti löytyy netistä: http://web.eduskunta.fi/dman/Document.phx?documentId=ie27613151734377&cmd=download

Oli tarkoitus priorisoida ja priorisoitiinkin asiantuntijamenetelmää käyttäen erilaisia teknologioita tai sen sukuisia tapahtumasarjoja paremman tulevaisuuden tekemisessä. Osmon Kuusen lista ja varsinkin tuo raportti erillisine excel-taulukoineen tarjoaa virikettä moneen keskusteluun, nämä 20 kohtaa ovat ns. arvonluontiverkostoja tai teknologiakoreja. Raportti sanoo, että ”arvonluontiverkostot eivät tässä ole suoranaisesti sama asia kuin 'markkinat', vaan kyse on eräänlaisista tulevaisuudessa tärkeistä yhteiskunnallisista 'tarveryppäistä', joiden sisällä voi olla useita yksityisen ja kollektiivisen sekä julkisen ja markkinamuotoisen toiminnan kenttiä, jotka voivat lisätä tai tuhota kansalaisten hyvinvointia” - nyt juuri ei kuitenkaan ole vielä aika arvioida listaa, lista kuitenkin :

1.        Henkilöautoliikenteen automatisointi

2.        Tavaraliikenteen automatisointi

3.        Lähivalmistus ja teollisen rakenteen murros

4.        Kaupan ja palvelun virtualisoituminen

5.        Lähiruoka ja funktionaalinen ravinto

6.        Etäläsnäolo ja työkalujen kauko-ohjaus

7.        Oppimisen ja opastuksen yksilöllistyminen

8.        Toimintakyvyn säilyttämistä tukeva omatoiminen ja yksilöllinen terveydenhuolto

9.        Toimintakyvyn lisääminen toimintakykynsä menettäneille

10.     Tietoisuutta toimintaympäristössä lisäävät välineet

11.     Toiminnalliset materiaalit ja uudet materiaaliteknologiat

12.     Tavaran älykkyyden toiminnalliset lisäarvot

13.     Kestävän kehityksen energiateknologiat

14.     Raaka-aineet maapallon hyödyntämättömiltä alueilta ja avaruudesta

15.     Viihteen, kulttuurin ja vaikuttamisen osallistuvat muodot

16.     Maanpuolustus ja terrorismin torjunta

17.     Tilojen ja rakenteiden toiminnallistuminen

18.     Itseorganisoituvat yhteisölliset toimintatavat

19.     Identiteettien ja sosiaalisten rakenteiden virtualisoituminen

20.     Demokratia, vapaus ja sosiaalinen koheesio

Tulevaisuuden mahdollisuudet väikkyvät nuorten silmissä

Maailman tulee muuttua! Tasa-arvoisuus, monikulttuurisuus ja kulutusneutraali yhteiskunta ovat lastemme ja lastenlastemme tulevaisuutta. Unelmakaupunki, se on asumisväljyyden alentamista, autoilun vähentämistä, kulutuksen puolittamista, shoppailun muuttamista nettikaupaksi, lomalentojen unohtamista, vegaaneiksi ryhtymistä, kerrostaloihin siirtymistä ja kesämökkeilyn hylkäämistä. Tai ei sittenkään aivan näin. Tämähän ryhtyi muistuttamaan totalitarismia ja puutteen todellisuutta. Sekö on lastemme ja lastenlastemme todellisuus? Eroavatko toiveemme ja eettiset tavoitteemme? Pahintahan on se, että emme ole pakotettuja koviin eettisiin ratkaisuihin, voimme vain tuhota pallomme ja tuhota tuon häämöttävän tulevaisuuden.

Millainen on unelmakaupunkimme? Sen täytyy olla ratkaisu, joka kiehtoo meitä. Ihmiset voivat kokea entisen hyvinvointia, samalla kun he kokevat modernin yhteiskunnan viriävät aallot. Unelmakaupungista voisi tulla suomalaisen ekoyhteiskunnan ”elävä laboratorio”.  Siitä pitäisi tulla turvallinen sosiaalinen ympäristö lapsillemme. Se voisi olla omavarainen työyhteisö. Ehdottomasti se olisi etnisen ruokakulttuurin kehto. Tämän lisäksi se olisi puutarhaviljelyn mekka. Unelmakaupunki olisi vielä autottoman liikkumisen keidas ja nopeitten rautatieyhteyksien asema.

Erityisesti nuoria ihmisiä kiinnostaa ekologinen tulevaisuus. Sehän on nykyajan pioneeritoimintaa. Se on myös entisten aikojen puutarhakaupunki-idean uudelleensyntyminen. Unelmakaupungissa toteutuu tärkein elämässä – rakkaus.

Joskus on saattanut tuntua siltä, että ekologiset ratkaisut ja sosiaalinen ympäristö, jopa rakkaus, olisivat teknologiaympäristöä tärkeämpiä elämän kehyksiä. Nykymenossa tuo melkein unohtuu. Teknologiaympäristö saattaakin muuttua piilopaikaksi tai kuoleman suudelmaksi.

Unelmakaupunki ja kulttuuri

Kulttuurimme kulmakiviä ovat suhde aineettomaan perintöön, suhde luontoon, suhde yhteisöön ja suhde esi-isiemme kätten töihin. Unelmakaupungissa näemme kulttuurimme kulmakivet.

Aineeton perintö on erityinen osa ekologista yhteisöä. Palaamme siinä juurillemme. Kunnioitamme elämäntapojen perintöä. Mielenkiintoiseksi asia tulee ”elävän laboratorion” tieteellisen tutkimuksen kautta. Olemme osa elämäntapakierron historiankirjoitusta. Kiinnostuksemme aineettomaan perintöön ei kohdistu vain omaan perintöömme. Yhteisömme kansainvälisyys avaa ovia muihin kulttuureihin. Tästä tulee suuri rikkaus ja ymmärrys elämäämme.

  

Kiinalaisessa rakentamisessa symboliikka on avainasemassa. Kiinalaisilla on myös vahva suhde manalle menneisiin sukupolviin – aineettomaan perintöön. Nykyrakentamisessa ja unelmakaupungeissa noista arvoista ei tahdo löytää jälkeäkään.

Suhde luontoon on unelmakaupungin uudistava kokemus. Kansamme on elänyt yhteydessä luontoon. Suomalaisilla on hämmästyttävä sanasto luonnon ilmiöistä ja hämmästyttävä kokemus syvän vihreän metsän taioista, tummien vesien imusta ja lumisten puiden taikavoimasta. Luontokulttuurin vaaliminen on ehdottomasti osa unelmakaupungin vetovoimaa. Saavutamme sen rakentamalla kaupunkimaiselle ympäristölle ja luonnon ympäristölle selkeästi hahmottuvan rajan, mutta samalla vahvan keskinäisen vetovoiman. Unelmakaupungissa luonto hiipii salaperäisellä tavalla osaksi jokapäiväistä ympäristöämme.

Kaupunki-ihanteet heittelevät laidasta laitaan. Ystäväni Eero Paloheimon unelmakaupunki eroaa täydellisesti ystäväni Osmo Soininvaaran unelmakaupungista. Erityisesti suhde luontoon kiinnostaa. Eeron kaupungissa ruoka viljellään kaupungin välittömässä ympäristössä. (Anteeksi Ode, olet niin paljon kehunut Vancouveria, että ilman tarkistuksia oletin sen sinun ihannekaupungiksesi).

Yhteisöllisyys on unelmakaupungin keskeinen tavoite. Olemme uuden ajan alussa. Yhteisöllisyyttä luodaan uusilla keinoilla. Sähköinen viestintä on tuonut yhteisöllisyyteen aivan uuden mittakaavan. Unelmakaupungin yhteisöllisyys onkin paljolta sähköistä. Kaupungin kokeileva luonne kiinnostaa. Unelmakaupunki on kansainvälinen. Sen kautta välittyy oudon maan outoja kokemuksia – vastavuoroisesti. Tämä heijastuu kaupungin tapahtumiin. Unelmakaupungilla on oma kaupunginorkesteri. Kirjasto on erikoistunut nuorison videotaiteeseen. Erityisen yhteisöllinen on kaupungin tori. Torilla tanssitaan -unelmakaupungissa vietetään jokavuotisia tanssijuhlia. Oma tori saattaa saavuttaa laajaakin menestystä viikoittaisella huutonetti-kirpputori-ideallaan. Ostot pitää henkilökohtaisesti noutaa. Kaikkea ei voi hoitaa sähköisesti – on tultava myös näyttäytymään. Ekologiaa ei synny siten, että kaikki pysyvät kotona. Yhteisöllisyyttä on tapaaminen torilla. Unelmakaupungilla on salibandyjoukkue maamme huippua. Erityisesti kaupunkilaisia ilahduttaa kaksi vammaisurheilun maailmanmestaruutta. Asiaan on osuutta kaupungissa toimivalla valtakunnallisella vammaisurheilun koulutuskeskuksella.

Rakennettu ympäristö sisältää inhimillisen kulttuurin helmet. Parhaimmillaan niissä on – tai niissä nimenomaan onkin aina – ihmisen mittakaava. Joskus sateella ihmiset saattavat olla poissa. Todellisuus muuttuu arkkitehtuurikuvaukseksi – ihmiset puuttuvat. Vai oliko se neutronipommin jälkitila?

Unelmakaupunki edustaa uutta rakentamisen kulttuuria. Kaupungissa olevia vanhoja rakennuksia kunnioitetaan, mutta rakennuskannasta suuri osa on uusia. Kaupunki haluaa olla moderni. Unelmakaupungin kulttuurikeskus sisältää kirjaston, elokuvateatterin, taidemuseon, nykytanssin keskuksen, konserttisalin. Salit ovat yhteiskäyttöisiä ja monikäyttöisiä. Ne toimivat urheilusaleina, kirkkoina, moskeijoina, teatteritiloina ja kokoustiloina. Keskustan kulttuuritilat liittyvät laajoihin kasvipuutarhoihin. Kasvihuonetilat toimivat osana yhteiskäyttötiloja. Rakentaminen edustaa uutta aikaa. Kaikki on rakennettu ekotehokkaasti. On syntynyt uusi arkkitehtuuri ja uusi kaupunki-ilme. Kaupunki herättää kansainvälistä huomiota. Kiinasta saapuu valtuuskuntia tutkimaan ekologista rakentamista. Ai, niinkö? Tapahtuuko tämä tulevaisuuden Suomessa?

Unelmakaupunki on ilmastonmuutoksen kaupunkilaboratorio

Hiilijalanjäljen muutos on ekoyhteiskunnan suuri tavoite. Unelmakaupunki voisi olla airut suomalaisen hiilijalanjäljen torjunnassa. Unelmakaupungin tavoitteenasettelu on huimasti nykyistä CO2 jalanjälkitasoa vaativampi.  Unelmakaupunki voi olla ja sen täytyy olla joka suhteessa mallikaupunki, mutta silläkin on omat erikoispiirteensä. Unelmakaupungin ideana on korkea työpaikkaomavaraisuus ja sen kautta työmatkaliikenteen vähentäminen.  Valtakunnallisesti liikenteeseen sisältyy suuri tavoite pienentää nykyistä asukkaiden keskimääräistä.1,8 tonnin CO2 kuormitusta tasolle 0,3 tonnia per asukas ja vuosi. Tämä tapahtuu suurelta osin ajoneuvopäästöjen rajoittuessa. Henkilöautoliikenteen vähentäminen ja suoritemuutokset joukkoliikenteen hyväksi ovat tärkeä osa tätä prosessia. Joukkoliikenteen sisällä siirtymät eivät päästöjen kannalta ole kovin merkittäviä, mutta kuitenkin osa prosessia. Sisäinen joukkoliikenne suoritetaan sähkökäyttöisillä minibusseilla ja kutsuliikenteellä. Kuljetus takaa nopeat ja kaiken kattavat yhteydet alueen sisällä.

Tällaiseen dramaattiseen muutokseen olisi pystyttävä. Onko se mahdollista? Onko autoteollisuus ainoa taho joka todella yrittää? Ihmisiä tuo ei kiinnosta.

  

Unelmakaupungissa mummot ja papat siirtyvät sähkörollaattoreilla kotoa torille. Sitä varten heille on rakennettava omat pikkuväylät – standardi pyörätie ei siihen riitä. Kuvassa Mikkeliin ideoitu sähkörollaattoriverkko.

Unelmakaupungissa elinkaarisuunnittelu on avain tulevaisuuteen

Yhteiskunnassa puhutaan elinkaaresta. Elinkaari liittyy ihmiseen enemmän kuin taloon ja tavaraan. Ihminen on jatkuvassa elinkaaren muutospyörässä. He vanhenevat, lapsia syntyy, lapset vanhenevat, vanhukset tekevät työtä, he myös dementoituvat, ihmiset yksinäistyvät ja kuitenkin kaipaavat, päiväkodissa käydään ja sitten koulussa, sittemmin nuorisokerhossa ja vanhemmiten eläkeläisten kerhossa, neuvolassa ihastellaan pikkuisia, sitten tulee terveyskeskus tutuksi. Lopuksi terhokoti ja hautausmaa. Kaikki tämä on elinkaarta ja muutosta. Kaiken tämän täytyisi kuitenkin tapahtua lähellä kotia. Unelmakaupungin täytyy olla elinkaariyhteiskunta.  Elinkaariyhteiskunnan olennainen osa on perinteisen kaupungin mahdollisuus tarjota joustavaa tilaa. Asumisen tilaa ja toiminnan tilaa. Vuokrattavaa tilaa ja omistettua tilaa. Perinteinen kaupunki toimii tässä suhteessa hyvin. Sairaala voi muuttaa entiseen liiketaloon ja vanhainkoti entiseen asuintaloon. Päiväkoti toimii entisessä kahvilassa ja kahvila entisessä teollisuustilassa. Myös vaari, yksin jäätyään muuttaa omakotitalon sivuasuntoon ja kerrostalossa opiskelija asuu vanhassa palvelijanhuoneessa – siinähän on oma sisäänkäynti.

Unelmakaupungin kasvaessa ja asukkaiden elinkaaren pyörähtäessä vuosittain vuoden mittaisia kierroksia rakenteen joustavuutta tarvitaan. Tilojen joustavuus takaa tulevat muutokset. Siksi on kehitettävä ajatusta rakennusten yleispätevyydestä. Koulua ei pidä suunnitella kouluksi, eikä päiväkotia päiväkodiksi. Kerrostaloasuntoa ei pidä suunnitella ”kahdella makuuhuoneella”, eikä kytkettyä taloa ”kiinteillä seinillä”. Kaikessa täytyy olla joustavuuden periaate - leikkaamisen ja liimaamisen periaate. Unelmakaupungin suunnitelmassa tämä ilmenee ajatuksena kytkeä esimerkiksi kouluja ja hoitoalan rakennuksia ryhmiksi, jota tarjoavat joustavuutta. Ei ole järkevää rakentaa erikseen ulkotiloja ja kenttiä kouluille ja muuhun käyttöön. Ekologinen kaupunki joustaa ja säästää!

Unelmakaupungissa on tilansäästömahdollisuuksia. Kaupunkiekologinen tehokkuus on suuresti riippuvainen asumisväljyydestä. Normaali standardi asumisväljyyden kasvussa ennustaisi unelmakaupungin väljyysluvuksi 50-55 kerrosneliömetriä asukasta kohti. Unelmakaupungissa asetamme tavoitteen kuitenkin selvästi tämän alapuolelle. Muutos toteutetaan palaamalla ”vanhaan” korkeaan laatuun kerrostalojen ja taloryhmien aputiloissa. Saunat rakennetaan korkeatasoisina taloyhtiön saunoina. Samoin pesuhuoneet koneineen, mankeleineen ja kuivaustiloineen rakennetaan yhteiskäyttöisinä. Lasitetut parvekkeet rakennetaan isompina terasseina todellisin käyttömahdollisuuksin. Vastaavasti voidaan lämmitettyjä sisäneliömetrejä pienentää. Viherhuoneet ja pienkasvihuoneet ovat yleinen varuste.  Ketju-, rivi- ja pientalot varustetaan viherhuoneilla ja kylmäkellareilla ilman koneellista ilmanvaihtoa. Unelmakaupungissa lämmitettyjen sisätilojen määrä olisikin trendin mukaisen kehityksen sijaan (50 k-m2/asukas) laskettavissa pienemmän normin mukaan. Tämä olisi 35 k-m2 asukasta kohti.

Mies on liikkumisen ”heikko lenkki”

On surullista todeta, että ekologisen liikkumisen taustamörkönä on mies. Toimivia työssäkäyviä miehiä on tuhannen asukkaan joukossa noin 350 kappaletta. He onnistuvat omilla valinnoillaan aiheuttamaan liikenteen hiilidioksidipäästöjen valtaosan. Saattaa kuitenkin olla, että suuresti yleistynyt mopoilu lukiolaisten ja peruskoululaisten keskuudessa järkyttää pian tässä kaaviossa esitettyä tilaa. Siis nuori mies tulee lisäämään miehen taakkaa. Unelmakaupungin ratkaisu tukee vähäpäästöistä yhteiskuntaa. Tästä syystä tulevaisuuden mies synnyttää vähemmän liikenteen CO2 päästöjä. Erityisen tärkeää tulee olemaan päästöjen monitorointi ja unelmakaupunkilaisten suoranainen kilpailu pienestä jalanjäljestä.  Siitä syntyy filosofia ja jatkuvan keskustelun aihe.

Yksittäiset hiilijalanjälkitavoitteet perustuvat vahvaan tahtoon ja tarpeeseen. Ne eivät tule itsestään. Suomen valtioneuvosto hyväksyi istunnossaan 15.10.2009 ilmasto- ja energiapoliittisen tulevaisuusselonteon viitoittamaan tietä kohti vähäpäästöistä Suomea vuonna 2050. Selonteossa asetetaan tavoitteeksi vähentää Suomen ilmastopäästöjä vähintään 80 prosenttia vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä osana kansainvälistä yhteistyötä.

Mies on surullisen hahmon ritari. Hän on suurin syyllinen, vai mitä ajattelette noista päästöistä? Voiko mies muuttua?

Yksittäisten toimien osalta vähennystavoite on dramaattinen. Oheiseen kaavioon on merkitty unelmakaupungissa ajatellut kuvitteelliset muutokset.  Talkoot onnistuvat vain jos kaikilla aloilla edistytään. Kaavoitukseen ja kaupunkisuunnitteluun suoranaisesti liittyviä voimakkaan toiminnan alueita ovat liikenne ja koti. Kaupunkiympäristö sinänsä vaikuttaa kulutustottumuksiin ja on siten onnistuessaan välillisesti tavoitteita tukeva. Unelmakaupungissa on onnistuttava! Mutta ei vain unelmakaupungissa – MYÖS TODELLISUUDESSA!

Kuva kertoo nykyisistä CO2 päästöistä ja kuvitelmasta jos päästöjen leikkauksissa onnistutaan sovitulla tavalla, uusi unelmakaupunki lähtisi alemmalta tasolta.

Yksi todellinen suurkaupunki – Helsinki, by Risto Jarva 1967

Risto Jarva teki vuonna 1967 Pertti Maisalan käsikirjoittaman lyhytfilmin: ”Kaupungissa on tulevaisuus”. Arkkitehti ja suunnittelukollega Pertti Maisala hehkutti: ”Tänään tehdyt ratkaisut vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen. Täytyykö meidän kostaa kolmanteen ja neljänteen polveen, että joudumme itse elämään köyhässä, hermostuttavassa, epäterveellisessä ja ikävystyttävässä ympäristössä? Ketä meidän on syytettävä kaupunkiemme vioista? Valittujen johtajien vastuu on suuri. Mutta syytteet saamme kohdistaa itseemme. Sillä demokratiaan pyrkivässä yhteiskunnassa vastuu on jokaisen.” 

Pertti Maisala hehkutti lisää, hän uskoi kollektiiviliikenteeseen: ”Virkeät ja eteenpäin pyrkivät ihmiset siirtyvät suurempien mahdollisuuksien luo, kaupunkiin ja yhä suurempiin kaupunkeihin. Eikä tämä rajoitu vain valtakuntien sisälle. Jotta parhain osa väestöstämme ei hakeutuisi muualle, meidän on pystyttävä luomaan Suomeen edes yksi todellinen suurkaupunki, Helsinki. ” 

 

Risto Jarvan filmi ei suoranaisesti näytä tulevaisuuden urbanisaation mallia. Mutta voisi hyvin kuvitella, että mahdollisuuksien kaupunki muistuttaisi Elsi Borgin ja Oiva Kallion käsitystä Helsingin keskustasta vuodelta 1927.

Isot pojat säikähtävät

Yhteiskuntatieteiden lisensiaatti, poikansa isä - Tatu Vanhanen, hän taisteli vastaan. Hän puolusti väljää asumista. Lieneekö ajatus sitten siirtynyt geeneissä isältä pojalle? Myös Otto-Iivari Meurman säikähti filmin sanomaa. Hän oli varmaan jo hieman perussäikähtänyt 60-luvun nuorison protesteista ja elämäntavasta. Otto Iivari kirjoittaa Uudessa Suomessa: ”Uusi elokuva on saanut nykypäivän yleistyneen protestin luonteen, jota sävyttää innostuneiden nuorten tekijäin käsitys elämästä. Valitettavasti näkemys on jäänyt kovin yksipuoliseksi siinä kohden mitä kaupungin asukkaiden elinympäristöltä olisi vaadittava.  Tietenkin kaupungin on pyrittävä tuottamaan tyydytystä eteenpäin ryntäävälle nuorisollekin, mutta myös kaupungin muita asukkaita on koetettava parhaimmin palvella heille sopeutuvalla elinympäristöllä, minkä ohella on muistettava kaupungin tehtävä valtakunnassa ja kansansa elämässä.”

Näissä suhteissa filmi antoi julistusta, jota Mörri ei pitänyt kypsänä - eikä tavoitteeksi ”kelpoitettavana”. Harkinnalta puuttui vakavuus, mitä elämä Mörrin mielestä edellytti. Tuohon aikaan Pariisissa mellakoitiin. Nuoriso kirjoitti seinäkirjoituksia. Ehkä yleinen hermostuneisuus yhteiskunnalliseen kehitykseen kiihotti kunnioitettua maestroa eikä hän siis voinut ”kelpoittaa” näitä Jarvan ja kumppanien synnyttämiä kuohuja, eikä näitä Pariisin seinäkirjoituksiakaan:

”katukivi on kaiken ajattelun päätepiste”

”olkaa realisteja – vaatikaa mahdottomia”

”te kuolette hyvinvointiin”

”betoni kasvattaa välinpitämättömyyttä”

”täytyy systemaattisesti tutkia sattumaa”

”pallo pelaajille”

”jumala ei ole konservatiivi”

”toiset uskovat rakkauden voimaan, toiset luokkataistelun voimaan”

”tavarat ovat oopiumia kansalle”

”työtätekevät ihmiset ikävystyvät kun heillä ei ole työtä, ihmiset, jotka eivät tee koskaan työtä eivät ikävysty ikinä”

”onko rikkaus sitä, että tyytyy köyhyyteensä”

Oikeastaan ihmetyttää Mörrin tiukka kannanotto. Olihan filmissä ihmisten ja autojen vilinää nopeutetuissa kohtauksissa hengästymiseen saakka, mutta ei siinä mitään kulttuurivallankumousta ollut. Ei vähääkään. Filmissä puhuttiin maapallon tulevasta 40 miljardista ihmisestä, jotka voitaisiin teoreettisesti asuttaa Skandinaviaan - jos kaikkialle tehtäisiin kunnon kaupunkia. Filmissä puhuttiin myös siitä, että Suomi pitäisi asuttaa vain lounais- ja eteläkulmastaan. Lappi, saaristo ja Järvi-Suomi jäisivät erämaaksi ja vapaa-ajan tyyssijoiksi. Mutta filmissä ei puhuttu mistään sellaisesta konkretiasta kaupunkirakentamisen suhteen, jonka olisi pitänyt asemakaavaopin emeritusprofessoria ärsyttää.

 

Jarvan, Salosen ja Maisalan tulevaisuudessa Eurooppaan muodostettaisiin voimakkaasti urbanisoituneita kaupunkinauhoja. Maapallon väkiluku saattaisi nousta 40 miljardiin asukkaaseen. Kartta Suomesta osoittaa väestön muuttoa etelärannikolle sekä maastamuuttoa Ruotsiin ja kohti Eurooppaa. Lappi jäisi luonnon reservaatiksi.

Kapitalismin käpälänjäljet

Ylioppilaslehdessä Sakari Toiviainen sanoi, että uudet kaupunginosat metsien keskellä ovat ”kapitalismin kauniita käpälänjälkiä:” Noin sanoen hän muuten siteerasi Pentti Saarikosken vuonna 1962 kirjoittamaa runoa ”Mitä tapahtui todella”: [...] Kun linnun sisällä on valoa se lentää / metsän päällä / haikara satua / lattialla on vääntynyt metallikirjain / uudet kaupunginosat metsien keskellä / ovat kapitalistisen yhteiskunnan / kauniita käpälänjälkiä [...].

Urbaanin hengen uho

Helsingin Asuntokeskuskunta Hakan tiedotussihteeri Jorma Aaltonen ymmärsi yskän toisella lailla. Hän ajatteli Hakan bisneksiä ja kirjoitti komeasti ja yleispätevästikin: ”Tästä filmistä uhoaa sitä urbaania henkeä, joka puuttuu lähiöistämme. Filmin positiivisimmat asiat ovat mielestäni sen kaupunkiystävällisyys, kansainvälisyys ja Helsingin metropoliajatus. Me emme vielä tajua sitä, mikä merkitys Helsingillä on ainoana suurkaupunkinamme. Meidän on muistettava, että Helsinki on vasta pikkukaupunki suurten metropolien rinnalla ja vasta sikiöasteella kehityksessään. En usko, että väljyyttä voidaan kaupungeissa ylläpitää, mutta yksityiselämää voidaan suojata myös tiiviissä elämänympäristössä. Tiivis keskittyminen on kaupungille välttämätön. Toisaalta taas ulkoilualueet, meillä koko Lappi, tulevat tuomaan väljyyttä elämään.”

Helsingin yleiskaavan visio 2050 toteuttaa kirjaimellisesti filmin tekstiä: ”Lähekkäiset kaupungit kasvavat kiinni toisiinsa. Liikenneväylät liittävät ne yhteen. Tiheimmin asutuille seuduille muodostuu yhtenäisiä kaupunkiketjuja tai verkkoja.”

Väestö keskitettävä Etelä- ja Lounais-Suomeen

Filmin loppumanifesti on kova: Jaakko Salonen, Pertti Maisala, Jaakko Ylinen ja Risto Jarva julistavat: ”Kaupungit laajenevat ja uusia perustetaan ilmastollisesti suotuisille alueille. Lähekkäiset kaupungit kasvavat kiinni toisiinsa. Liikenneväylät liittävät ne yhteen. Tiheimmin asutuille seuduille muodostuu yhtenäisiä kaupunkiketjuja tai verkkoja, jotka voivat ulottua yli maanosien. Räjähdysmäinen väenlisäys on saattanut ajankohtaiseksi laskelmat maapallon tarjoamista mahdollisuuksista. On arvioitu, että se pystyy pitämään elossa vielä 40 miljardia ihmistä. Nyt tarvitaan pikaisia yleismaailmallisia toimenpiteitä ihmiskunnan yhteisedun nimissä, syntyvyyden rajoittamista, koulutusta ja suunnitelmia maapallon tilan ja luonnonrikkauksien käytöstä.  Arvioitu 40 miljardin asutus tiiviinä kaupunkina mahtuisi Pohjois-Euroopan alueelle. Tiiviinä maanviljelysasutuksena se puolestaan peittäisi kaikki maapallon asutukselle soveliaat alueet ja luonnonmaisemia jäisi vain autiomaihin ja arktiselle alueelle."

Filmin tekijät haluavat keskittää Suomen väestön etelä- ja lounaisrannikolle. Lappi ja Itä-Suomi tyhjennettäisiin. Miksei myös Keski-Suomi. Yläreunan pikkukuva kertoo superurbanisoituneesta Skandinaviasta. Venäjää tai Baltiaa ei siihen aikaan otettu talkoisiin mukaan. Päämäärä on esitetty oikealla.

Teksti jatkuu: "Mikä merkitys Suomella voi olla tulevaisuudessa?  Suomi ei ole karu, eikä kovin syrjäinenkään maa. Eteläisemmät osat ovat nykyisenä lämmitettyjen asuntojen aikakautena täysin mahdollisia tiiviin kaupunkiasutuksen muodostumiseen. Maassamme on eurooppalaisittain katsoen jäljellä vielä erinomaisia luonnonmaisemia. Eikö kansainvälinen velvollisuutemme tulevia sukupolvia kohtaan olisi säästää virkistysalueeksi mahdollisimman suuri osa Lappia, saaristoa ja Järvi-Suomea? Tulevaisuuden loma-alueina nämä alueet olisivat tuottavampia kuin vain alitehollisen maanviljelyksen ja hajalleen sijoitetun teollisuuden käytössä. Vastoin nykyistä hajasijoitusta ja kehitysaluetoimintaa, olisi syytä enemmän suosia väestön keskittämistä Etelä- ja Lounais-Suomeen. Sitä puoltavat useimmat taloudelliset, tekniset ja kulturellit näkökohdat. Maamme väkiluku on liian pieni ja välimatkat liian pitkiä. Luonnollinen kehitys tapahtuu kohti keskitystä.”

Filmi päättyy sanoihin: ”Kaikki mitä ymmärrämme kaupunkimaistumisella kytkeytyy koko ihmiskunnan kulttuurikehitykseen, johon me kaikki olemme erottamattomasti sidottuja.  Tähän kehitykseen jokainen meistä voi osallistua totuttamalla itsensä ja kasvattamalla lapsensa ennakkoluulottomaan ja kanssaihmisiä ymmärtävään ja heidän erilaisuuttaan kunnioittavaan elämäntapaan, monipuoliseen, rikkaaseen ja inhimilliseen kaupunkielämään."

Risto Jarvan dokumentista Kaupungissa on tulevaisuus ei ole valitettavasti videota You Tubessa eikä YLE:n Elävässä arkistossa. (Miksiköhän muuten, sehän on hieno filmi?) Jarva teki kuitenkin vuonna 1960 filmin tulevaisuuden melko makeasta elämästä. Filmin nimi on Ruusujen aika. Siitä tässä traileri.