Hatustavetoa

Nyt olen jälleen kyllästetty niin uneen sekoittuvilla väestöennusteilla kuin masentavilla kannanotoilla ennusteiden luomien tarpeiden toteuttamisen haasteista. Niin, mistä haasteista on kysymys? No, rakentamisesta, rakentamisesta. Tämän kaiken kansainvaelluksen ja massamuuton toteutumisen edellytyksenä on rakentaminen. Asuntojen rakentaminen, työtilojen rakentaminen, koulujen rakentaminen, päiväkotien rakentaminen, vanhainkotien rakentaminen, terveyskeskusten ja sairaaloiden rakentaminen, vankiloiden rakentaminen, urheiluhallien rakentaminen ja valtaisan kauppamaailman rakentaminen, se nyt vähintään tarvitaan. Nämä vielä tarvitsevat teitä, rautateitä, raitioteitä, lentokenttiä, tunneleita, viemäreitä, vesijohtoja, kaukolämpöä, kaukokylmää, voimalaitoksia, muuntajia, puistoja, leikkikenttiä, satamia, rautatieasemia, ratapihoja ja mielettömästi parkkipaikkoja.

Suomea ja erityisesti Etelä-Suomea koskevat väestöennusteet ovat vaihdelleet. Vuonna 2002 tehdyn ennusteen mukaan Uudenmaan asukasluvun piti olla vuonna 2050 noin 1,75 milj. asukasta. Vuoden 2008 ennuste kasvatti vuoden 2050 asukasluvun Uudellamaalla 1,91 milj. asukkaaseen. Tämän hetkisen ennusteen mukaan saatetaan päätyä tasolle 2,1 miljoonaa asukasta. Kaupunkiseudut kehittyvät, varsinainen vihreä maaseutu hiljakseen tyhjenee – mutta ei kuitenkaan aivan hälyttävästi.

On tietysti täydellistä pelleilyä tehdä ennusteita sadaksi vuodeksi. Yritykset ja pörssiyhtiöt ennustavat korkeintaan pariksi vuodeksi – jos niinkään pitkälle, kunhan kvarttaaliksi. Minä nyt kuitenkin ennustan lähes sadaksi vuodeksi. Jotkut puhuvat Helsingistä tämän nykyisen kehitystrendin ratkaisijana. Kunhan nyt bulevardit jne. Helsinki ei kuitenkaan ole tässä prosessissa ratkaisijan asemassa. Marginaalissa.

Loppuuko rakentaminen?

Paljonko meidän on rakennettava tulevaisuudessa? Joskus, 15 vuotta sitten tilastokeskus arvioi Helsingin seudun ja koko Suomen väkiluvun kääntyvän laskuun. Silloin ajateltiin, ettei enää tarvitse rakentaa. Kunhan kunnossapidetään vanhaa rakennuskantaa. Nyt on tilanne jälkeen muuttunut. Nyt on maassa voimakas sisäinen muuttoliike, mutta vielä voimakkaampi on maahanmuuton aiheuttama väestön lisäys. Tilastokeskus sanoo, että vuonna 2014 74 % väestönkasvusta oli maahanmuuton aiheuttamaa. Meidän on siis rakennettava lisää rakennuskantaa sekä maahanmuuttajille, että maassamuuttajille. Maassamuuttajistakin merkittävä osa on maahanmuuttajia.

Niin, tällainen se oli se edellisen blogin tulevaisuusvisio - yläkanttiin.  Älkää hermostuko tuosta ”kanta” ja ”siirtolaiset”, kunhan nyt indikoin vaiettuja asioita. Monikulttuuriväestö tulee joka tapauksessa lisääntymään. Se lisääntyy niin, että joka kolmas uusimaalainen ja joka neljäs suomalainen ovat lisämauste meidän jo ennestäänkin monikulttuurisen slaavilaisgermaanisugrilaiseen yhteiskuntaamme. Hei, luuliko joku, että olemme jotain arjalaisiin verrattavaa ”puhdasta rotua”?

Edellisessä blogissani tein hatustavetoennusteen vuoden 2014 trendien mukaan. Siinä päädyin koko maan väestössä tasolle 7, 4 miljoonaa asukasta vuonna 2100. Tilastokeskuksen vuoden 2060 väestöennuste ekstrapoloituna tulevaisuuteen antaisi noin 6,8 miljoonaa asukasta. Nyt kun tässä hieman tarkastelen rakentamisen tarvetta, laitoin viisarin tasolle 6,8 miljoonaa. Onko rakentamisvauhtia kiihdytettävä vai voidaanko sitä hillitä? Mikä se vauhti on ollut? Tein kuvan. Se kertoo rakentamisen vauhdin kasvaneen tasosta ennen sotia. Saattanee olla niinkin, että 20-luvun ja 30-kuvun rakentamisesta tilastot ovat puutteellisia. Heti sotien jälkeen rakennettiin noin 0,6 k-m2 asukasta kohti vuodessa. 60-luvulla tahti nousi 1 kerrosneliömetriin per asukas vuodessa ja huippu saavutettiin 70- ja 80-luvuilla. Silloin rakennettiin 1,8 k.m2 vuodessa asukasta kohti. Huimaa touhua! Rakentaminen sitten romahti 90-kuvun laman seurauksena tasolle 1,2 k-m2 per asukas ja vuosi. Viimeisin lama teki vielä kuopan 2009 – tasolla.

  

Sotien jälkeen kamppailtiin köyhyyden kanssa ja rakentamistahti oli 0,6 kerrosneliötä per asukas ja vuosi. Rakentaminen oli kiivaimmillaan 70-luvulla ja 80-luvulla.  Nykyisin taso on 1 kerrosneliömetriä per asukas ja vuosi. Helppo muistaa! Asuntoja tuosta volyymistä on noin 70 %.

Kuva näyttää rakentamisen vuosivolyymiä. Heti sotien jälkeen rakennettiin 2,5 milj. kerrosneliötä vuodessa. Huippukautena 1970-1990  rakennettiin yli 8 miljoonaa kerrosneliötä vuodessa. Asunnoista 70-luvulla 40 % oli kerrostaloja. Sittemmin osuus pieneni noin 25 %:iin. Kuva kertoo sen tosiasian, että yhdyskuntarakentaminen ei ole pelkkää asuntorakentamista.

Tämä ei ole tiedettä. Mutta, jos tulevaisuuden kasvavassa Suomessa rakennettaisiin samaan tahtiin kuin viimeisen kolmen vuoden aikana niin tilanne näyttäisi tällaiselta. Vuosittain rakennettaisiin 8 miljoonaa kerrosneliötä. Se on 30 miljardin pieti. Lisäksi rakennetaan infraa. Se on ehkä noin5 miljardin pieti. Näyttää siltä että rakentajien tehtävät eivät ole päättyneet.

On muotia sanoa: hyvät ja huonot uutiset!

Rakentamisen kannalta kaikki näyttää hyvältä. Ja nyt juuri olen tulossa Rakennustiedon Forumista lähes masentuneena. Tilaisuudessa kuuntelin seuraavaa polvea. Esitelmöitsijänä oli Matti Kruus. Hän on kurssitoverin, siltasuunnittelija Jorma Kruusin poika – isänsä poika. Samaa näköä ja oloa on.  Muistuvat opiskeluajat mieleen noita kasvoja katsellessa. Hän piti hienon ja jopa tunteellisen, havahduttavan esitelmän. Hän sanoi rakentamistalouden ja rakennuttamisen ja lähes kaiken rakentamiseen liittyvän opetuksen käytännössä päättyneen. No, on sitä hieman Tampereen Teknillisessä Yliopistossa, mutta Otaniemessä se on päättynyt. Matti Kruusin tärkeänä teemana oli ihmisten yhteistyö. Hän siteerasi: ”Keskeinen ja ratkaiseva toimija organisaatiossa on syvälliset taidot ja tiedot omaava oman alansa ammattilainen, joka osaa tehdä yhteistyötä.”

Kun tässä suunnittelijana on joskus tullut moitittua rakennuttajakonsulttien asenteita ja ihmeteltyä sitä, että tilaajat lymyävät rakennuttajakonsulttiensa takana, sainkin nyt kuulla Matilta, että rakennuttajakonsultti onkin vain ja ainoastaan rakennuttajan, tilaajan, käden jatke. Hän ei voinut lainkaan ymmärtää tiedotusvälineissä esiintyneitä juttuja, joissa rakennuttaja ja rakennuttajakonsultti ovat eri mieltä. Tämä on Matin mielestä mahdoton tilanne. Hän ei kyllä lainkaan maininnut sellaista tilannetta, jossa suunnittelija on rakennuttajakonsultin kanssa eri mieltä. Voiko sellaista tapahtua?  

Robottisurffausta, tuo kadonnut surffaaja ei ole Lauri Palojärvi.

Lisää vettä rakentajan myllyyn pani vanha surffikaverini Lauri Palojärvi. No, Laurin kanssa surffaaminen kyllä rajoittui yhteen kertaan myrskyisellä merellä Lautsikan länsirannalla – masto katkesi. Sitä ennen oli kyllä käyty tepastelemassa märkäpuvuissa firman väkeä ”hurmaamassa”. Lauri oli ammattilainen ja minä harrastelija. Lauttasaaren ympärisurffauksessa olin yleensä viiden viimeisen maaliin tulleen joukossa. Lauri taas oli yleensä viiden parhaan joukossa. Ja siihen väliin mahtui suurina surffausvuosina toista tuhatta kasvoa.

Rakennusala, oletko valmiina?

Asiaan! Lauri puhui johtamisesta rakentamisen viennissä ja vientiteollisuudessa. Esitys pohjautui osaksi hänen väitöskirjaansa. Lauri kaipasi pätevää johtamista mm. Juncker / Kataisen 315 Mrd. euron elvytyspakettiin. Suomalaisella johtamisella olisi sauma. Minun kommenttini: European Investment Bank on varmaan avainasemassa ja kukapa siellä on varapääjohtajana? Nyt on junasta vauhdissa hypänneillä mahdollisuus hyvitykseen. On vedettävä raa’asti kotiinpäin! Rakennusala: oletko valmis?

Palojärvi mainitsi vielä ydinvoimalaitokset ja teollisuuden jättihankkeet, pilvenpiirtäjät, kelluvat kaupungit ja Koillisväylän. Vieläpä Lauri uskoi Venäjän Karjalasta avautuviin hankkeisiin. Viheliäiseltä rakennusviennin alamäeltä saattaisivat pelastaa ”viheliäiset” hankkeet Haitissa, Sudanissa, Länsi-Afrikassa, Afganistanissa jne.

Kolmantena ja viimeisenä esitelmöi Tampereen TTY:n professori Kalle Kähkönen. Hänen iskusanansa oli MUUTOS. Muutosjohtamisen lähtökohta on huomion kiinnittäminen  oleellisiin asioihin – tolkun saaminen. Kaikki palvelee muutosta. Toimintaympäristön muutoksen ajureita ovat Hyvösen mukaan digitalisaatio, asiakaskeskeisyys ja palveluliiketoiminta, julkisen sektorin uudistuminen ja resurssiviisaus. Hän kertoi alkavasta tutkimusprosessista. Vaikutti mielenkiintoiselta, mutta en oikein saanut tolkkua.

ROTI
Nyt sattui sitten Suomen rakennusinsinööriliiton ROTI – prosessin julkistaminen. Juuri nyt. Se tapahtui Säätytalolla. Lisäksi esityksen voi katsella suorana netistä. Suoran lähetyksen katsojia näytti olevan parhaimmillaan kokonaista 46 henkeä. Esittäminen pyöri hieman liian keskeisesti Teemu Vehmaskosken ympärillä. Hänellä on kyllä hyvä esitystapa ja miellyttävä ääni, mutta karisma ja särmä puuttuvat. Lisäksi puuttuu ikään kuin tuo ”kokemus”. Se on huono asia. Se mitä Teemu sanoo, siitä ei synny tiedotusvälineisiin lööppejä eikä keskustelupalstoille dialogia. Rakennettu ympäristö on ROTI:n mukaan 74 % kansallisvarallisuudesta, 63 % investoinneista ja 41 % energian loppukäytöstä. Kuitenkaan tämä ympäristö ja siitä käytävä keskustelu ei yllä kansalliseen keskusteluun - puhumattakaan poliittisesta keskustelusta. Ei se nyt ainakaan johda murto-osaankaan keskustelusta oluen myynnistä kaupoissa. Ja siihen kaikkeen mediamyllytykseen ja tahalliseen vääristelyyn mikä tuohon asiaan liittyi.

Rakennusala on tärkeä. Se on vähintään yhtä tärkeä kuin olut. RIL:in ROTI – ohjelmalle olisi saatava vähintään murto-osa olutkeskustelun julkisuudesta. Missä ovat nykyajan Kauko Rastaat ja Tane Mäkiset? Tai ainakin ne tyypit joilla voisi olla yhteys vaikuttajiin. Se on se ainoa tapa.

RIL julkaisi asiantuntijapaneeleiden arviot rakentamisen nykytilasta. Todistukset ovat kaikilla alueilla samaa seiskan tasoa. Viisi vuotta sitten oltiin hyvin kahdeksikon tasolla. Ja nyt alaspäin mennään kuin lehmän häntä. Digitaalisuus on nykyajan mantra. ROTI:ssa digitaalisuus oli ensimmäistä kertaa arvioinnin kohteena. Siinä tuli surkea 6 ½. Palvelualustat, ohjelmat ja tietoliikenneyhteydet olivat hyvällä tolalla, mutta suurimmat puutteet olivat tiedonhallinnassa ja rajapinnoissa. ”Kokonaisuus ontuu, kansainvälisyys on avain, rakennusalan ohjelmistot ovat nyt keskittyneet suunnitteluun ja rakennuttamiseen, palvelut ovat vasta orastamassa, käytettävyys korostuu", näin.sanoi Mikko Hyytinen esitellessään digitalisaation tilaa.

Hyvää ja huonoa

Hyvää oli se, että Suomessa riittää rakentamista. Huonoa on se, että rakentajilta puuttuu koulutus. Alalta puuttuu kansainvälisyys ja vienti. Opetuksessa kansainvälisyys ärsyttää. Miksi? Niinkö se on?

100 vuoden ennuste!

Kalle Silfverberg, Helsingin Sanomien kaupunkitoimituksen esimies kirjoittaa 5.2. Näkökulma-palstalla: ”Helsinki pelkää keskustan voittoa”. Hän sanoo pelon olevan puserossa. ”Täkäläiset kolme suurta, kokoomus, Sdp ja vihreät pyörittävät jo kauhuskenaarioita” Hän myös siteeraa Hannu Oskalaa, Helsingin vihreiden puheenjohtajaa: ”Linjaukset ovat sodanjulistus Helsingille ja koko Helsingin seudulle”. Kalle Silfverberg monen muun ohella uskoo lain metropolihallinnosta kariutuneen. Hän sanoo länsimetron jatkeen rahoituksen olleen kokoomuksen ja demareiden viimeinen lahja pääkaupunkiseudulle. Marja Salmelan toimittamana voin lukea myös Hesarin nettisivuilta tammikuun lopulta uutisen jonka mukaan Antti Kaikkonen lupaa repiä auki MAL-sopimuksen ja vähintäänkin lykkäävän Pisaran toteuttamista. Näyttää muuten saman uutisen mukaan Ode Soinivaarakin laittavan Raide-Jokerin Pisaran edelle. Kaikkonen sanoo vielä puoltavansa Malmin kentän säilyttämistä nykyisessä käytössään. Mielenkiintoista. Noinhan juuri minäkin tekisin. Kehittäisin metropolihallintoa uuteen malliin, suunnittelisin Pisaran uudelleen, sitä odotellessa voitaisiin rakentaa Raide-Jokeri, samaan pakettiin kuuluisi Pasilan kokonaissuunnittelu ja huoltoratapihan kattamisen tai kallioon siirtämisen tutkiminen, näin voitaisiin välttyä ylenmääräiseltä bulevardisoinnilta. Ja kaiken lisäksi säilyttäisin Malmin kentän. Hohhoijaa! Täytyykö tässä ruveta ensimmäistä kertaa elämässä keskustalaiseksi? No ehkä muuten kyllä, mutta kun olen tehnyt lupauksen aina vaaleissa äänestää sukulaista, jos sellainen on ehdolla. Ja nyt on, mutta hän ei ole kepulainen.

Sormet

Kerroin tässä aiemmin olevani täysin pihalla näissä metropolihallinnoissa ja metropolikaupungeissa puhumattakaan sotealueista ja ervoista. Päätin siis valistaa itseäni ja mennä julkisiin valistustilaisuuksiin ja erilaisiin kissanristiäisiin, joissa viisautta jaetaan. Omina eväinäni oli vain tuo lonkalta heitetty ajatus verkostokaupungista. Sitähän olen tietysti valmis jankuttamaan ja nyt Kepun oletetun vaalivoiton ja uudenlaisen maakunta-ajattelun myötä näen valoa tunnelissa. Miten se olikaan se minun jankutukseni?

No, jotenkin näin: ” MAL-sopimus astui voimaan vuoden 2013 alussa. Tässä ei todella ole mitään pahaa - pelkkää hyvää. Mutta onko tämä jotenkin järkevää suuresti mainostetun verkostokaupungin toimintaa ajatellen? Miksi Lohja on ulkopuolella, miksi Riihimäki ei ole mukana, mitä sitten sanotaan Porvoosta? Todellinen verkostokaupunki kaipaa solmupisteitä. Se ei synny ”nukkumaesikaupungeista” tai ”jälkimaaseudusta”. Miksi siis Lahti ja Hämeenlinna eivät ole tässä yhteistyössä? Olen kysynyt tätä asiaa monessa blogissani. Olen myös kysynyt sitä erinäisissä luennoissani. Mutta kukaan ei vastaa. Tulee sellainen tunne, että kysyn jotain aivan omituista. Eihän tällaisia kysymyksiä voi esittää. Kaikki on sovittu, eikä mitään jo sovittua voi muuttaa. Varsinkin kun se mitä on sovittu, on vaivalla matkaansaatettu. Erityisesti kuitenkin kummastelen sitä, että miksi kaikissa esittelytilaisuuksissa aina pyydetään kommentteja tai kysymyksiä, kun niihin ei kuitenkaan haluta vastata?”

Tässä on se kuva sormikaupungista. Värillisellä on Harvian metropoli mallia 1946. Sinisellä on Uudenmaan raja. Valkoisella on MAL-alueen raja. Harmaa kuvaa laajennettua metropolia.

Siinä toivossa, että joku lukisi ja vaikkapa valistaisi minua omasta todennäköisestä ajatusharhastani, laitan tähän linkin tuohon blogiini viime marraskuulta. http://penttimurole.blogspot.fi/2014/11/nyt-kiihdytetaan-kenen-mandaatilla.html  Se kirjoitettiin Kansallismuseon auditoriossa pidetyn HSL:n MASUSEMINAARIN jälkeen. Lisäksi laitan tähän vielä uudelleen samassa blogissa esittämäni kuvan. Miksi uudelleen? Siksi, että havaitsin netistä eräiden lahtelaisten poliitikkojen haikailevan Helsingin metropolialueen osaksi. Harvinaisen järkeviä ihmisiä. Keitä he ovat?

Riihimäki, Hämeenlinna ja Lahti, laajan metropolialueen radanvarsikaupungit?

Demareiden kansanedustaja Lahdesta, Mika Kari näyttää jo 4-5 vuotta sitten puhuneen Lahdesta metropolialueen osana. Elokuussa 2014 hän kirjoittaa blogissaan: ” Päijät-Hämeen kunnat esittivät aiemmin yksimielisesti toiveensa kuulua Uudenmaan erityisen vaativan sairaanhoidon palveluiden piiriin. Muissakin palveluissa alueemme asukkaiden luontainen asioimissuunta on kohti Uuttamaata, ei kohti Tamperetta. Kyse ei ole vain tärkeiden terveyspalveluiden järjestämisestä, vaan myös Päijät-Hämeen asemasta Suomen kartalla. Olemmehan jo nyt osa pääkaupungin metropolialuetta, eikö niin?” http://www.mikakari.fi/blogi/?p=2 

Aiemmin hän kirjoitteli tällaista: ”Tässä tilanteessa Lahden ja koko ympäröivän seudun on yhdessä pysyttävä tarjoamaan pääkaupunkiseudun kasvulle vaihtoehto. Meiltä löytyy kohtuuhintaista ja tarvittaessa korkeatasoistakin asumista, vaikka järvien rannoilta, sekä palveluita joita voi löytää vain yli 100 000 asukaan kaupungeista. Sellaisena, oikeana kaupunkina, olemme ensimmäinen kehä III:ta pohjoiseen lähdettäessä.” 

Hän kysyy: ” Vaikka metropolipolitiikka asiatasolla kuuluukin vain pääkaupunkiseudun kunnille, olisi mielekästä pohtia miten metropoliseudun lähiympäristö voisi palvella pääkaupunkiseudun kasvupaineiden puskurina. Eduskuntavaalien jälkeen koottavan uuden hallituksen toivoisin nykyistä monipuolisemmin pohtivan mm. sitä, miten esim. Riihimäki, Hämeenlinna ja Lahti radanvarsikaupunkeina voisivat nykyistä tehokkaammin liittyä osaksi toimivaa metropolia.” Järkevää puhetta!

Metropoleista ja kaupunkialueiden kilpailukyvystä näyttää puhuvan myös valtiotieteiden tohtori Timo Aro. Hänellä on mielenkiintoista tilastografiikkaa Suomen kaupunkiseutujen kehityksestä. Esimerkiksi tämä: http://www.slideshare.net/fullscreen/TimoAro/lahden-ketteryys-ja-kilpailukyky/14

Sote-alueet tämänhetkisen suunnitelman mukaisina. Ovat ilmeisesti ja toivottavasti nuuttumassa,

Kaikenkirjavuus kevään trendinä

Tästäpä kaikesta innostuneena ryhdyin hieman tarkastelemaan tilastoja. En kylläkään tieteellisesti vaan aivan kvasitieteellisesti. Mutta muistammehan sen, ettei tulevaisuudentutkimus ole tiede. Mitään empiiristä tutkimusaineistoa tulevaisuudesta ei ole olemassa. Meillä on kyllä käytettävissämme tilastotieteilijöiden salainen ase. Se on trendi. Ja niinpä sitä käytetäänkin yhdyskuntatutkimuksessa aivan hulvattomasti. Sillä viitoitetaan jopa vuosisadan päässä olevia tulevaisuuksia. Teollisuus ja kauppa ovat hieman viisaampia. Heillä trendit ovat kvartaalin mittaisia. He myös luovat trendejä. Muodissa trendi ei ole ”määrätietojen avulla laskettavissa oleva suunta” vaan se on ”leimallinen piirre muodissa tai käyttäytymisessä” – kaikenkirjavuus kevään trendinä – kuten nyt keväällä 2015”. Trendiä eivät siis päätä ostajat vaan myyjät. Se ei myöskään ole suunta, se on täysin epälineaarinen prosessi. Toisin on meidän kaupungeissamme ja yhteiskuntatieteissä. Siellä näyttää hallitsevan ikuinen jatkuvuus. Täydellinen muutoksettomuus. Ja niinpä minä nyt sitten alan tutkijoiden tapaan otan pari trendiä, toinen on 10 vuoden trendi, sillä katselen Suomea ja maakuntia ja erityisesti Uuttamaata. Ja toinen on 1 vuoden trendi. Sillä sinkoan itseni sadan vuoden päähän.

Trendit ovat kuulemma tällaisia.

Kaikella on syynsä – jopa ennusteen ihmettelyyn

Yksi syy on se, että ystäväni Pentti Lahtonen moitti minua. Hän sanoi blogeissani aina olevan KAUPUNKI, KAUPUNKI, KAUPUNKI. Hän asuu koiransa kanssa Ulvilassa. Hän ihmetteli maaseudun tulevaisuutta. Kirjoita jotain maaseudusta! Minuakin on ihmetyttänyt puhe maaseudun tyhjenemisestä. Onko se totta? Ja onko se pääkaupunkiseutu, joka muun Suomen tyhjentää? Pääkaupunkiseudun tai onko sitten merkillisen epämuodostelman, eli MAL-alueen kasvusta puhutaan räjähdysmäisenä. Päätän siis valistaa itseäni. Koska en hyväksy tuota MAL:lia, tarkastelen sen sijaan Uuttamaata. En hyväksy myöskään Uuttamaata, haluan siihen Hämeenlinnan ja Lahden sormet, mutta helpottaakseni tilastollista suoritustani tarkastelen nyt Uuttamaata ja muuta Suomea. Kysymys siis oli: tyhjeneekö muu Suomi Uudellemaalle? Kysymys ei ollut: tyhjenevätkö haja-asutusalueet kaupunkiseuduille?

  

Vuosina 2000-2011 väestö on kasvanut suhteellisesti eniten Oulun kehyskunnissa (2 % vuodessa). Toiseksi eniten kasvua tuona aikana on ollut Kirkkonummella (1,7 %). Metropolialueen kasvu oli 1 % vuodessa, kun se Helsingissä oli 0,7 % vuodessa. Espoo kasvu (1,5 %) oli lähes sama kuin Oulun kasvu. Tampere, Jyväskylä, Vantaa ja Kerava kasvoivat noin 1 % vuodessa. Väestön kasvu tuona kymmenvuotiskautena oli koko maassa 0,4 % vuodessa ja Uudellamaalla 1 % vuodessa.

Vuosi 2014 on nyt minun kaiken kattavan trendiennusteeni lähtökohta. Siitä aion singahtaa vuoteen 2100. Tuona armoitettuna vuonna muualla Suomessa kuin Uudellamaalla nettomuutto maan sisällä valui Uudellemaalle. Heitä oli noin 5000 henkeä. Luonnollinen väestönkasvu eli syntyneiden ja kuolleiden erotus oli muutama sata ihmistä – miinusmerkkinen. Siirtolaisuus oli ainoa kasvutekijä. Muun Suomen väestö kasvoi lähes 10000 siirtolaisella. Tämä on kasvua 0,2 %. Uudellamaalla kasvu oli 1,2 %. Tämä tarkoittaa lähes 20000 henkeä. Heistä 8000 oli maahanmuuttajia ja 6500 luonnollista väestönkasvua eli syntyneiden ja kuolleiden erotus.

Suhteellinen väestönmuutos muualla Suomessa vuonna 2014 oli 2,2 asukasta lisää tuhatta asukasta kohti, kun se Uudellamaalla oli 12 asukasta lisää 1000 asukasta kohti. Uudenmaan nettoväestön-muutoksesta 5/1000 oli siirtolaisuutta, 4/1000 oli luonnollista kasvua ja 3/1000 oli muualta maasta muuttaneita.

Uudenmaan väestönkasvu näyttää valtaisalta, kun sitä vertaa muihin Suomen maakuntiin. Uusimaa kasvoi lähes 20000 asukkaalla vuonna 2014. Kaikki muut maakunnat, eli muu Suomi yhteensä, kasvoi 3500 asukkaalla. Uudenmaan loppusaldosta siirtolaisuutta oli 8000 henkeä eli 42 %. Muun Suomen loppusaldosta siirtolaisuus oli 9000 henkeä eli 260 %.

Onko Uusimaa ainoa kasvava maakunta? Tämä nyt kiinnostaa. Uusimaa on kyllä vahvimmin kasvava maakunta. Kasvua on lähes 13 uutta asukasta per 1000 olevaa asukasta. Mutta on muitakin kasvavia maakuntia. Tasolla 6-8 uutta asukasta per 1000 olevaa asukasta ovat Pirkanmaa, Pohjois-Pohjanmaa, Pohjanmaa sekä Keski-Pohjanmaa. Kauaksi ei jää myöskään Varsinais-Suomi. Pohjanmaalla synnytään enemmän kuin kuollaan. Sisäistä maassamuuttoa kasvutekijänä ei Uudenmaan lisäsi näytä olevan muualla kuin Pirkanmaalla - no mitä nyt nimeksi Varsinais-Suomessa ja Pohjois-Savossa. Sisäinen muutto on katastrofaalista Kainuussa, Kymenlaaksossa ja Lapissa. Väki lähtee muualle hommiin. Etelä-Savossa olisi hyvä harjoittaa hieman enemmän makuuhuonehommia. Siirtolaisuus on ainoa plussamerkkinen väestötekijä suurimmassa osassa maakuntia. Ylivoimaisesti suurimmat siirtolaisuudella väkilukua kasvattavat maakunnat ovat Uusimaa ja Pohjanmaa.

100 vuoden ennuste - kvasitiedettä

Ryhdyin nyt laatimaan lupaamaani mahtavaa 100 vuoden ennustetta. Tyhjeneekö Suomi vai täyttyykö se? Siirtolaisuuden suhteen oli lähtökohtana suunnilleen vuoden 2014 nettosiirtolaisuus, joka oli koko maassa 17400 henkeä. No itse asiassa laskin tuon tulevaisuuden luvun 1000 henkeä pienempänä. Uudellemaalle muuttajia saatiin 7200 henkeä eli 5 henkeä per 1000 asukasta ja muualle maahan 8800 henkeä eli 2,4 henkeä per 1000 asukasta. Vuosien mittaan sitten siirtolaisuus kasvaisi. Suhteessa väkilukuun se säilyisi kuitenkin samana kuin nyt. Vuonna 2100 siirtolaisia saapuisi Uudellemaalle 16000 henkeä (netto) vuodessa. Siirtolaisten lähtömääränä pidin Uudellamaalla 160000 henkeä ja muualla Suomessa 140000 henkeä. Luonnollinen väestönkasvu ja maassamuutto olivat ennusteessani Uudellamaalla 7 henkeä per 1000 asukasta vuodessa ja vastaavasti muualla Suomessa 2,4.

Tässä on tämä täysin teoreettinen ja kvasitieteellinen ennuste Suomen väkiluvun kasvusta. Siirtolaisten määrä kasvaa ennusteen mukaan vuosittain suhteellisesti samalla määrällä kuin heitä nytkin nettona saapuu. He sekaantuvat kantaväestöön ja integroituvat. Heidän syntyvyytensä asettuu samalle tasolle keskiarvoväestön kanssa. Siten tässä kaaviossa esitetty ”siirtolaisten” määrä ei tarkoita oikeasti mitään. Näyttäisi kuitenkin siltä että vuonna 2100 Uudellamaalla joka kolmannella ihmisellä olisi "vierasta verta", vastaava luku muualla Suomessa olisi joka neljäs. Jostain syystä koko Suomi ei tunnu valuvan Uudellemaalle.-Uudenmaan väestö kyllä kasvaisi kaksinkertaiseksi, yli 3 miljoonaan asukkaaseen. Muu Suomi pienenisi 0.5 miljoonalla asukkaalla 3,7 miljoonasta 3,2 miljoonaan. Ilman siirtolaisuutta väestö säilyisi tämän mukaan vakiona. Se edellyttää kuitenkin lasten tekoa nykyistä aktiivisemmin. Mitenkähän se onnistuu vanhusyhteiskunnalta?

  

Vielä hännän huipuksi vertailu viralliseen totuuteen. Panin tuohon kuvaan Tilastokeskuksen Suomen väestöennusteen vuoteen 2060 sekä Uudenmaan väestöennusteen vuoteen 2040. Lisäksi siinä näkyvät näiden ennusteiden trendiviivat vuoteen 2100. Minun ennusteeni ovat suoria viivoja muuttumattomaan tulevaisuuteen. Ne eivät ole totta, eivätkä yritä olla totta. Ne ovat pelleilyä. Mutta myöskään Tilastokeskuksen ennusteet eivät ole totta. Mikään ei ole totta, kun tulevaisuudesta puhutaan.

Opinko jotain?

Opin kuitenkin jotain. Havaitsin, ettei ole aivan todennäköistä se, että Suomi tyhjenee. Eikä myöskään se, että Suomi muuttuu siirtomaaksi. Vielä opin sen, että Uudenmaan olisi hyvä laajentaa reviiriään. Todennäköistä kasvua pitää hillitä ja aluetta pitää laajentaa. Ai, siksikö että tuo 3,5 miljoonaa ihmistä ei mahdu Uudellemaalle. No ei siksi ainakaan. 3,5 miljoonaa Uudellamaalla tarkoittaa 380 asukasta neliökilometrillä. Se on puolet Espoon tai Vantaan nykyisestä väestötiheydestä.

Management by Perkele - ruoskalla menestykseen!

Olin nyt sitten viisastumassa Metropoliseuran tilaisuudessa. Sain osallistua vaikka en kuulu seuraan. Paikalla oli mm. Jussi-Pekka Alanen. Häntä olin siteerannut edellisessä blogissani. Hän julisti aikanaan johtajuuden puutetta metropoliasioita käsiteltäessä. Näin hän sanoi: ”Metropoliuudistus tarvitsee vahvaa poliittista tahtoa ja johtoa.”  Hän kysyy: ”Missä kaikki johtajat piileksivät?” Suomen Tasavallan hallitusta on myös syytetty johtajuuden puutteesta. Pääministeri on esittänyt konsensusta purettavaksi. Konsensus on hänen mukaansa syy päättämättömyyteen. Ei ilmeisestikään ole olemassa hyviä kompromisseja. Eikä myöskään pystyviä johtajia. Näin sanovat. Kyselenpä hieman johtajuuden perään.

  

Whiplash on nyt hyvin korkealle arvostettu elokuva. Suomalaiset elokuva-arvostelijat takovat neljää ja viittä tähteä. Meidän elokuvakerhomme takoi arvosanaksi lähes nelosen. Se oli ennätysmäistä. Filmin luulisi olevan suomalaisille mieluisa, sillä siinä sovelletaan suomalaiseksi miellettyä johtamistapaa Management by Perkele. 

Johtajuutta oppimassa

Hyväksi sattumaksi olinkin juuri edellisenä iltana käynyt elokuvakerhon kanssa katsomassa elokuvaa nimeltä Whiplash. Filmi ohjaaja on Damien Chazelle. Se kertoo johtamisesta jazzin vahvasti höystämänä. Filmiä on sanottu sadistiseksi. Kukaan ei ole kuitenkaan puhunut kiusaamisesta. Filmissä musiikkiopiston pyöveliltä näyttävä opettaja havaitsee nuoren rumpalin lahjakkuuden. Hän päättää panna nuoren miehen lahjakkuuden kehitysuralle ruoskan iskuin. Johtamistapa muistuttaa suomalaista, kansainvälisesti tunnettua johtamistapaa, Management by Perkele.

Trailerista hieman esimakua, siis klikkaa:

https://www.youtube.com/watch?v=7d_jQycdQGo

Whiplash TRAILER 1 (2014) - J.K. Simmons, Miles Teller Movie HD

Filmi ja sen päänäyttelijät on nimetty palkintoehdokkaiksi useilla filmialan forumeilla. Jotkut ovat kritisoineet filmiä siinä tarjoillusta filosofiasta: raivokas harjoittelu tekee mestarin. Meidän elokuvakerhossamme filmi sai ennätyspisteet. Arvosanaksi tuli äänestyksessä 3,8/5.

Otteita arvostelusta huonosta hyvään: - nukuin tai siis lepäsin, antoi ihmisen levätä, - tarina ei ole totta, ei ihmistä voi ruoskimalla valmentaa = väärä message, - oli vähän liian kovat ennakko-odotukset ja tuntui sen vuoksi vähän ohuelta, yhden asian jutulta, - tuolla koutsauksella syntyy murhanhimoisia muusikoita, - paljonko voi stressata, että suoritus vielä paranee, missä katkeaa, - eikö kannustamalla pääsisi parempaan?, - ei ohut vaan paksu, kuvaus nykyisen suomalaisen työelämän, varsinkin mediamaailman muutostilasta ja johtamisen osaamattomuudesta, - oli niin intensiivinen, että annoin eka kertaa viitosen, - kouluttaja sadistinen, vaikka pyrkikin hyvään tulokseen, löytämään huiput ja vaatimaan heiltä täydellistä suoritusta, harjoitusta ja harjoitusta, ei saa luovuttaa, - mielimusiikki jazz, lempisoitin rummut, paras jazzkappale Caravan = ei voi antaa kuin vitosen, - hyvä elokuvana, hyvät näyttelijät, hyvä musiikki,  intensiivinen toteutus; eri asia sitten onko tuollainen rääkkikoutsaus oikein?

Johtopäätös: näin hyvän arvostelun jälkeen filmiä voi todella suositella. Hyvät ystävät – se on nyt leffareissu!

MbP johtamistyylinä

Elina Martikka kirjoittaa säteilyturvakeskuksen Alara-lehden pääkirjoituksessa vuonna 2010:

”Jos joku ajattelee, että MbP-tyyli (Management by Perkele) olisi pelkkää käskyttämistä, niin ei se ole. Se kuvastaa suomalaista suoraviivaisuutta ja jämäkkyyttä. Siinä tuntuu sitoutuminen ja vastuullisuus. Kaikista asioista ei voi keskustella loputtomiin, jotta jokainen loppujen lopuksi on tyytyväinen ”yhdessä tehtyyn päätökseen”. Täydellisessä konsensuksessa vastuukin on yhteinen − ja mitä olemmekaan oppineet jaetusta vastuusta.

Pauli Vuorio kirjoittaa Aamulehti - blogissa vuonna 2009: ”Kun Nokia aikoinaan valloitti Ruotsia, sikäläiset mediat kuvasivat Kari Kairamon ja muiden nokialaisten johtamistyyliä ilmaisulla management by perkele. Sanonta jäi elämään suomalaisiin medioihin ja bisnes-slangiin, irtaantuen alkuperäisestä yhteydestään. Ruotsalaiset talouslehdet käyttivät nimittäin ilmaisua positiivisessa mielessä. Itsetunnon voimistaminen ja porkkanan voima on parempaa kuin keppi ja nujertaminen. Ylläkuvatulla tavalla tulkittuna management by perkele -tyylillä on kuitenkin voimaa ja positiivinen vaikutus oikeassa paikassa, oikeaan aikaan ja oikealla tavalla tehtynä. Management by perkele on kuollut, mutta eläköön management by perkele. ”

Professori Eriksson on ollut aktiivisesti mukana Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa: Johtajuus, valta ja pelko.  Hän näyttää epäilevän  MbP - metodiikan voimaa johtamismenetelmänä hän  epäili sen kampittavan erityisesti tietoyhteiskuntaa. Minusta tuo koko pelko-käsitteen pyöritys  tuntuu hieman oudolta. Onko todella pelolla johtamista? Ehkä tuohon klikkaamalla viisastuu: http://aikalainen.uta.fi/2009/06/30/pelko-syo-tyoyhteisoa/

Vähemmistökansan oikeudet uhattuina by Linus

Kun tätä johtamista ja puuttuvia johtajia haikailin, törmäsinkin suomalaisen innovaation suurmestariin, eli Linus Torvaldsiin. Tai en kyllä häneen fyysisesti, vaan hänen vuoden 2013 sähköpostikeskusteluunsa aiheesta ”Management by Perkele”. Linus näyttää olevan tuon johtamistavan vankkumaton kannattaja. Olenkin tähän näytteeksi laittanut hieman otteita tuosta kiivaasta keskustelusta. Siinä aluksi Linus antaa huutia ohjelmakehittäjille ja sitten Sarah antaa huutia Linukselle loukkaavasta käytöksestä ja tähän Linus vastaa vaatien Sarahia kunnioittamaan suomalaista vähemmistökansaa.

Sarah Sharp hyökkää Linuksen kielenkäyttöä vastaan. Hän ilmoittaa lakkaavansa olemasta kiltti tyttö. Linus puolustelee kielenkäyttöään ja vetoaa suomalaiseen kulttuuriin. Hän myös käskee googlettamaan: ”Management by Perkele”.

Linuksen viesti ohjelman kehittelijöille alkaa näin: ”What the F*CK, guys? There aren't enough swear-words in the English language, so now I'll have to call you perkeleen vittupää just to express my disgust and frustration with this crap.”

Sarah kirjoittaa: “Olen vakavissani. Linus, olet yksi pahimmista loukkaajista ja ärsyttäjistä. Väheksyt ihmisiä puheissasi ja revit julkisesti hajalle heidän tunteensa.”

Linus vastaa: ”Niin teenkin. Ja teen sen osaksi (enimmäkseen) siksi, että olen se mikä olen ja osaksi siksi, että rehellisesti sanoen inhoan olla hienosteleva tai ”kiva”. Linus selittelee suomalaisuutta: ”Sarah, ensiksikään minulla ei ole käytettävissä monia johtamisen työkaluja. Toiseksi en usko tarpeeseen olla kohtelias tai poliittisesti korrekti. Please, ole suvaitsevainen myös minun kulttuuriani kohtaan. Haluatko todella loukata vähemmistöä? Suomalaiset ovat todella vähemmistö, verrattuna melkein mihin maahan tahansa. Jos haluat puhua kulttuurisesta hienotunteisuudesta, niin jatketaan. Mutta minun kulttuuriini sisältyy kiroilu. Minusta sinun pitäisi havaita, ettei sinun moralisointisi (high horse) ole kovinkaan korkealla tasolla.

Linus Torvalds pitää internetin kautta kommunikointia luonteeltaan kaikkea muuta kuin hienovaraisena; "On the internet, nobody can hear you being subtle, and I mean it. And because it's damn hard to read people over email, I think you need to be *more* honest and *more* open over email. I'm generally nicer in person. Not always.”

https://www.youtube.com/watch?v=HSgUPqygAww

Linus Torvalds Guided Tour of His Home Office

”Oma poika” Pekka korostaa tietämättömyyden hallintaa

Muistan kun ”oma poikani” Pekka Kettunen puhui aikanaan silliparvijohtamisesta.  Asia kai liittyi enimmäkseen ryhmätyöhön. Silliparvi kuulemma kääntyy nopeammin kuin valas. Enpä tiedä. Olisi ehkä paha jos olisimme silliparvia. Seuraisimme aina johtajaa. Sehän tarkoittaisi, ettei luova dialogi ole mitään. Kunhan pysytään yhdessä ja samanmielisinä. Tällaista johtamista juuri Hitler harjoitti – ja onnistui kammottavalla tavalla. Mekin olimme parvessa mukana. Samaan pyrkii pieni mies itäisiltä mailta.

Löytääkseni jotain Pekan sanomaa ryhdyin penkomaan nettiä ja sieltä löytyikin Pekan kolumniinsa kirjoittamaa. Jotain joka oli kiinnostavaa. Keskisuomalaisen kolumnissa vuonna 2001 Pekka kirjoittaa tietämättömyydestä strategiseen johtamiseen liittyen. Kolumnin nimi on: ”Murrosjohtajuus ja tietämättömyyden hallinta.” Näin hän kirjoittaa, pistääkö omiaan, vai jostainko nappaa? En tiedä, mutta hyvältä kuulostaa.

”Maailma ja elämän ongelmat ovat tulleet monisäikeisiksi. Siksi menestyksekkäät organisaatiot on järjestettävä niin, että ne oppivat tietämyksen rinnalla hallitsemaan tietämättömyyttä. Pyörteisessä maailmassa ja uutta luovassa tilanteessa tarvitaan aavistuksia, intuitiota, arvailua, tapailua ja luovuutta. Asioihin vaikuttavat muuttujat joudutaan määrittelemään uudelleen ja sanomatta jääneitä oletuksia on opittava kyseenalaistamaan. Näissä tilanteissa tarvitaan tietämättömyyden hallintaa, johon vanhakantainen organisointi ei sovellu.”

  

Pekan muotokuva paljastettiin Jyväskylässä syyskuussa 2011. Joku oli kysynyt taiteilija Juhani Petäjäniemeltä, mitä merkitsee maalauksen yläkulmassa oleva kirkkaan keltainen alue. Kaupunginjohtaja Andersson vastasi taiteilijan puolesta: ”Valoa ja varjoa. Kontrastia.” Hieno kuva!

Pekka sanoo ja lainaa viisauksia: ”Löyhästi toisiinsa kytkeytyvät organisaatiot voivat joskus olla tehottomia, mutta niiden kiistaton vahvuus on joustavuus. Murrosjohtajuutta pohtiessaan Wallin ja Ramirez korostavat, että joustava organisaatio arvostaa improvisointia enemmän kuin ennusteita, kiinnittää enemmän huomiota mahdollisuuksiin kuin rajoituksiin, keksii ratkaisuja mieluummin kuin lainaa niitä, kannattaa tilapäisyyttä enemmän kuin pysyvyyttä, arvostaa väittelyä enemmän kuin hiljaisuutta, rohkaisee epäilemään mieluummin kuin poistamaan epäilyjä, tekee jatkuvasti kokeiluja mieluummin kuin etsii lopullisia ratkaisuja ja hakee ristiriitoja sen sijaan, että pyrkisi hautaamaan niitä.”

Lopuksi tuli takapotku

Elokuvakerhon tilaisuudessa joku heitti herjan. Hän sanoi minun käyttäneen johtamisessa samaa menetelmää kuin filmin sadistiseksi väitetty orkesterinjohtaja. Kysyin Liisalta mitä hän tuosta ajatteli? ”No, totta se on!” Mutta ehkä se johtui innostuksesta, ei suinkaan johtamisesta tai tietoisesta metodista. Vai mitä Harri Leppänen kirjoittikaan toukokuussa vuonna 1978 Tripolissa: ”Ajattelin kuinka ajattelin, että näinhän siinä sitten käypi. Että rahat loppuvat innostuksen keskellä kesken. Ja että tappiota tulee. Kaikki johtuu siitä, ja vain siitä, ettei Pentti Murole osaa kontrolloida Pentti Muroletta. Ihmistä eteenpäin kuljettava voima on samalla hänelle raskas taakka. Sinun taakkasi on Sinun innostuksesi. Se että innostut lupaamaan ja tavoittelemaan enemmän kuin itse asiassa on rahkeita. Ja siitä tulee tappiota. Ja usein kelvokasta työtä, ideoita enemmän kuin ehditään ja kyetään toteuttamaan. Hyvä veli, koetapa taakkasi kantaa. Minä yritän omaani.”

                          

Olen pihalla

Tulevaisuuden aikamaisema lipuu ohitsemme. Se ympäröi meitä. Me olemme paikallamme. Katsomme liukuvaa moniulotteista kuvaa. Käsitys tulevaisuudesta muuttuu. Ennen sanoimme: Tulevaisuutta ei ole - me teemme sen. Nyt huomaamme voimattomuutemme. Taisimme olla väärässä. Onko Markku Pääskynen oikeassa? Hän kirjoitti: ”Syntymä ja kuolema, onnettomuus ja siunaus, voitto ja häpeä, pysyvyys ja rappio, ihmissuvun kohtalo, joka on kaikkivoipaisten kolmevuotiaan lapsen tasolla olevien jumalten käsissä. Mitään ei ole tekeillä, kaikki on jo tehty ja se vallitsee, taivaan ja maan, ihmisten ja jumalten neliyhteys, runouden ja vuosituhansien takaisen teknologian liitto sekin.”  Robert Pirsic pohtii samaa asiaa kirjassaan ”Zen ja moottoripyörän huoltaminen”. Hän kysyy oliko Isaac Newtonin laki painovoimasta tunnettu jo ennen alkuräjähdystä vai astuiko se voimaan vasta vuonna 1687?

  

Katsoessani tuota liukuvaa moniulotteisuutta olen ehdottoman kyvytön antamaan vastauksia. Kun joku kysyy minulta Guggenheimista tai korkeasta rakentamisesta kaupungissani sanon itsekseni: ei ja ei. On helppoa sanoa ei, jos sanoo kyllä, joutuu perustelemaan. En tiedä perusteita. Perusteet ovat hävinneet.  Nuoruus oli erilaista. Siihen kuului ehdottomuus. Nyt katson maailmaa täsmälleen yhtä viisaana kuin tuo Manhattanin pulu Juuson kuvaamana.

Otsikot eksyttävät

Nyt otsikot ovat täynnä SOTEA ja metropolia.  Kaverini soittaa minulle ja sanoo selvittelevänsä metropoliasiaa ikään kuin viranomaisnäkökulmasta. Haluaa kuulla mielipiteitäni – olen kuulemma blogissani paljon tätä asiaa käsitellyt. Olenko? Ei siitä ainakaan kukaan ole innostunut keskustelemaan, koska kukaan ei ole kommentoinut. Olen puhunut taivaan tuuliin. Minun kuolematon ajatukseni on ollut tämä ”Etelä-Suomen tähti”. Sitä sopisi testata, nyt kun näistä metropoleista ei tunnu tulevan mitään edes pihtisynnytyksellä. Tänäänkin aion mennä yhteen tilaisuuteen, jossa metropolikaupunkiselvittäjät esittelevät toivottomalta tuntuvaa hankettaan. Huomenna olen siis huomattavasti viisaampi kuin nyt tätä kirjoittaessani. Saatan olla valaistunut. Niin, mikä se oli se ”Etelä-Suomen tähti”?

Kuvassa on sinisellä Uudenmaan liiton raja, valkoisella 14 kunnan ”metropolialueen” raja sekä värikkäinä alueina selvitysmies Yrjö Harvian vuonna 1945 esittämä metropolialue. Lisäksi kuvassa esiintyy minun jankuttamani verkostokaupungin ja samalla sosiaalisesti terveen kaupunkiyhteisön raja ”Penan sormet”. Sormialueella ja MAL - alueella yhteensä asuu nykyisin 1,8 milj. asukasta ja tilastokeskuksen ennusteen mukaan asukasluku on vuonna 2040 noin 2,2 milj. asukasta. Kysynkin, eikö olisi järkevää pyrkiä nyt MAL – sopimuksen päättyessä laajempaan ja sosiaalisesti kestävänpään alueyhteistyöhön. Kukaan ei vastaa! Kukaan ei kommentoi? Rakenteet taitavat olla jäätyneitä? Tai kysymys on tyhmä!

Kunnan itsenäisyyden puolustaminen on kunnanvaltuutettujen kansalaisvelvollisuus??..

Kun ei ymmärrä nykyisyyttä on hyvä tutkiskella historiaa. Niinpä nytkin kaivoin arkistoja löytääkseni viisasten kiven tai edes kiven muruja. Laitan niitä jonkinlaiseen aikajärjestykseen.

Suuri alueliitos 1945

Lokakuussa 1928 sisäasiainministeriö antoi Yrjö Harvian tehtäväksi selvittää Helsingin kaupungin ympäristön kunnallisen jaotuksen muuttamista. Työssä syntyi laaja mietintö, joka julkaistiin nimellä Helsingin esikaupunkiliitos, Helsinki 1936, Työväen kirjapaino. Teos käsitti kaksi nidettä, yhteensä lähes 500 sivua ja mittavan määrän karttaliitteitä. Helsingin ”suuri alueliitos” toteutettiin vuonna 1945, tämän mietinnön periaatteita noudattaen, sitä kuitenkaan tarkasti seuraamatta. Mietintö tehtiin ”ennen sotia”, Henki alueliitoksiin oli tuohon aikaan toinen kuin nyt. Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuusto esitti valtioneuvostolle tammikuussa 1920 seuraavan kirjelmän: "Koska eräät Helsingin maalaiskunnassa sijaitsevat huvilayhdyskunnat aiheuttavat vuodesta toiseen kunnalle kasvavia menoja, jotka vähitellen näyttävät saavan sellaiset mittasuhteet, että jollei tähän pian saada jotain muutosta, tämä tilanne tulee täydellisesti tuhoamaan maanviljelijäin muodostaman osan kuntaa, päätti valtuusto tehdä valtioneuvostolle esityksen, että ryhdyttäisiin pikaisiin toimenpiteisiin kunnassa sijaitsevien esikaupunkien liittämiseksi kaupunkiin, joka köyhällä työväestöllään kansoittaa nämä esikaupungit." Konkreettisen esityksen puuttuessa valtioneuvosto ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään toimiin asian hyväksi.

  

Selvitysmies Yrjö Harvian  ehdottama Helsingin kaupungin ympäristön uusi kunnallinen jako: 1. Helsingin kaupunki, 2. Suur-Haapalahden kauppala, 3. Grankullan kauppala, 4. Espoon maalaiskunta, 5. Helsingin maalaiskunta, 6. Tikkurilan maalaiskunta.

Helsingin yleiskaava 1960

Vuoden 1960 yleiskaava kosketti naapurikuntia. Otaniemi ja Tapiola sekä Leppävaara ja Lintuvaara olivat osa Helsingin yleiskaavaa. Sipoon puolella yleiskaava ulottui Itäsalmeen ja Länsisalmeen. Hakunilaan ja Itä-Hakkilaan oli osoitettu asuinalueita. Rannikolla, itäpuolisin paikka, johon kaavalla puututtiin, oli Husö. Näyttää siis siltä, että Helsinki on ollut jo lähes ammoisina aikoina kiinnostunut naapurikuntiensa maankäytöstä ja onnistunut piirtämään kaavoja, jotka ovat sitten toteutuneet tai toteutumassa.

  

Sodanjälkeinen väestöbuumi pakotti Helsingin ”suureen alueliitokseen”. Vuoden 1946 alussa Helsingin kaupunkiin liitettiin Huopalahden, Oulunkylän ja Kulosaaren maalaiskunnat, Haagan kauppala sekä Lauttasaaren, Munkkiniemen, Pakinkylän eli Pakilan ja Degerön (Laajasalo) taajaväkiset yhdyskunnat. Viikki, Vartiokylä, Malmi, Tapanila, Pukinmäki ja Puistola olivat osa alueliitosta. Liitoksen seurauksena Helsinki sai 51 000 uutta asukasta ja kaupungin alue viisinkertaistui.

Vuonna 1967 tein jutun: ” Helsinki, Itämeren tytär.”

Kirjoitin vuonna 1967 Rakennustekniikka-lehteen artikkelin Helsinki, Itämeren tytär. Siihen aikaan suunnitteluideologiat etsivät kansainvälisyyttä. Tahdottiin oppia ja ymmärtää. Nähtiin ajan haasteet. Uusi tuntematon oli edessä. Eurooppalainen liikennesuunnittelu oli etsikkoaikansa alussa. Lähihistoriassa oli suuria ajatuksia ja suuria ajattelijoita. Keitä olivat ideologian isät tai äidit?

Tarkastelen nyt artikkelia ikään kuin peruutuspeilinä.  Ollaan jo kaukana menossa, mutta vilkuillaan taakse. Artikkelissa viitataan Howardiin, Corbusieriin, Jane Jacobsiin ja Heikki von Hertzeniin. Viittauksia on vielä Wrightiin, Fulleriin ja Webberiin. Bauhausin opetusta ei myöskään unohdettu. Tietysti Louis Kahn ja kaupunkitilaa muokkaavat pysäköintisiilot kiihdyttivät ajatuksen kulkua. Marshall MacLuhan oli julkaissut kirjansa The Medium is the Massage: An Inventory of Effects (1967). Christopher Alexanderin Kaupunki ei ole puu, (Alexander 1966, ”A City is Not a Tree”), opetti meitä katekismuksen tavoin. Edmund Baconin julkaisema Design of Cities, (1967 Thames & Hudson) ravitsi liikennesuunnittelijan mielikuvitusta suurenmoisella tavalla. Ja tähtenä taivaalla pääosin Colin Buchananin taiteilema Traffic in Towns (1963, UK Department of Transport). Buckminster Fuller saapui Suomeen luennoimaan. Ajatuksemme harhailivat hänen geodeettisessa kuvussaan.

  

Jotenkin tuo 60-luvun tavoitekuva vaikuttaa tältä päivältä.

Ja miten on nyt? Viisikymmentä vuotta jatkunutta suuntaa yritetään kääntää. Etsitään jälleen sisäisen tiivistymisen mahdollisuutta. Maailma on myös uudessa muutoksessa: ilmaston muutos, asuntokuntakoon dramaattinen pieneneminen - Helsingissä puolet asuntokunnista on yhden ihmisen ”perheitä”, energian käyttö, ikääntyminen, monikulttuuristuminen, kantaväestön väistämätön väheneminen pitkällä tähtäyksellä - itse asiassa neljässä sadassa vuodessa kokonaan nollaan! Toisaalta usko metropolistumiseen. Seudun väkiluvun uskotaan kasvavan kahteen miljoonaan. Trendi uskoo 1.7 miljoonaan. Mihin uskoo NIMBY?

Ajan kuvaa ja ammattikuntien välistä juopaa kuvaa peruutuspeilissä näkyvä vaatimus työnjaosta ja koulutuksesta: ”Keskustatoimintojen sijoittumista suunnittelevien arkkitehtien ja insinöörien on vihdoinkin tunnustettava koulutuksen puutteensa kaupunkitaloudellisissa kysymyksissä ja luovuttava epärealistisesta, ideapohjaisesta ia huutokauppaluonteisesta mallinmuodostuksesta. Järkevää olisi käyttää yhteiskunnan ja kaupan järjestöjen varoja kustannustekijöihin pohjautuvien matemaattisten simulointimallien muodostamiseen ja näiden mallien pohjalta - kytkettynä kokonaisvaltaisiin kaupunkitalouden panos-tuotos-malleihin tapahtuvaan suunnittelutyöhön. Arkkitehtien ja rakennusinsinöörien luovutettua kaupunkitaloudelliset ongelmat ekonomeille ja muille koulutetuille taloustieteilijöille heille vapautuu aikaa fyysisen suunnittelun metodiikan kehittämiseen, ideoiden etsintään ja rakentamisen suunnitteluun ja ohjelmointiin siten, että kullekin keskustatoimintojen sijoittumisalueelle luodaan sen taloudellisten kehitysedellytysten sallima rakentamisen struktuuri, liikennejärjestelmä ja ympäristöllinen luonne.”

”Kaupungissa on tulevaisuus”, Risto Jarva ja kumppanit (1967)

Risto Jarva teki vuonna 1967 Pertti Maisalan käsikirjoittaman lyhytfilmin: Kaupungissa on tulevaisuus. Postipankki oli tuotannon tilaaja ja rahoittaja. Filmi hehkutti tulevaisuutta kaupungeissa: ”Virkeät ja eteenpäin pyrkivät ihmiset siirtyvät suurempien mahdollisuuksien luo, kaupunkiin ja yhä suurempiin kaupunkeihin. Eikä tämä rajoitu vain valtakuntien sisälle. Jotta parhain osa väestöstämme ei hakeutuisi muualle, meidän on pystyttävä luomaan Suomeen edes yksi todellinen suurkaupunki, Helsinki. ”

Filmin sanomaa kommentoitiin ammattipiireissä melko kriittisesti, Grand Old Man, Mörri, asemakaavaopin emeritusprofessori lausui: ”Uusi elokuva on saanut nykypäivän yleistyneen protestin luonteen, jota sävyttää innostuneiden nuorten tekijäin käsitys elämästä. Valitettavasti näkemys on jäänyt kovin yksipuoliseksi siinä kohden mitä kaupungin asukkaiden elinympäristöltä olisi vaadittava.  Tietenkin kaupungin on pyrittävä tuottamaan tyydytystä eteenpäin ryntäävälle nuorisollekin, mutta myös kaupungin muita asukkaita on koetettava parhaimmin palvella heille sopeutuvalla elinympäristöllä, minkä ohella on muistettava kaupungin tehtävä valtakunnassa ja kansansa elämässä. Näissä suhteissa filmi antoi julistusta, jota ei voi pitää kypsänä, eikä tavoitteeksi ’kelpoitettavana’. Harkinnalta puuttui vakavuus, mitä elämä kuitenkin edellyttää.”

  

Jarvan hienon filmin ihanteet jäivät tuuleen

 Helsingin Asuntokeskuskunta Hakan tiedotussihteeri Jorma Aaltonen ymmärsi yskän toisella lailla. Hän ajatteli Hakan bisneksiä ja kirjoitti komeasti ja yleispätevästikin: ”Tästä filmistä uhoaa sitä urbaania henkeä, joka puuttuu lähiöistämme. Filmin positiivisimmat asiat ovat mielestäni sen kaupunkiystävällisyys, kansainvälisyys ja Helsingin metropoliajatus. Me emme vielä tajua sitä, mikä merkitys Helsingillä on ainoana suurkaupunkinamme. Meidän on muistettava, että Helsinki on vasta pikkukaupunki suurten metropolien rinnalla ja vasta sikiöasteella kehityksessään. En usko, että väljyyttä voidaan kaupungeissa ylläpitää, mutta yksityiselämää voidaan suojata myös tiiviissä elämänympäristössä. Tiivis keskittyminen on kaupungille välttämätön. Toisaalta taas ulkoilualueet, meillä koko Lappi, tulevat tuomaan väljyyttä elämään.”

”Uusimaa 2010” ennusti räjähdysmäistä väestönkasvua (1967)

Uusimaa 2010 on Asuntosäätiön ja Heikki von Hertzenin teettämä raportti Uudenmaan tulevaisuudesta. Kirja julkaistiin vuonna 1967. Teos on tietysti Asuntosäätiön edunvalvontaa, mutta se on paljon muutakin mielenkiintoista. Uudenmaan väestömäärän kehitystä ennakoivat tutkimukset osoittivat väestömäärän tutkimusalueella kasvavan räjähdysmäisesti lähivuosikymmeninä. Niinpä vuoteen 2010 mennessä tutkimusalueella olisi n. 1 754 000 asukasta.  Todellinen väestömäärä Uudellamaalla onkin sitten 1,5 miljoonaan asukasta. Väestön sijoitusta arvioitaessa Uusimaa 2010 oletti, että runsaat 300 000 ihmistä joudutaan sijoittamaan ”uusiin tai uudelleenjärjestettyihin yhdyskuntiin”.  Yksi niistä eli Porkkala sijaitsi laajalti Asuntosäätiön omistamilla mailla.

Pekka Rytilä julkaisee ”Rytilät”-nimistä kolumnia Kuntatekniikka-lehdessä. Parhaimmin sattui, kun numerossa 2/2010 hän ryhtyi muistelemaan Uusimaa 2010-menneitä. Olihan hänellä ilmeinen syyllisyys itse mukana olleena. Pekka Rytilän, Lassi Iharvaaran ja Matti Taustin lisäksi tekijöinä oli mittava joukko asiantuntijoita. Mukana olivat mm. Eero Suvanto (satamasuunnittelu), Hannu Laitakari (vesienkäytön suunnittelu), Antti Tuura (väestötiede), Jussi Arvola (elinkeinotoiminta) ja Paavo Seppänen (sosiologia). Huippuasiantuntemusta siis oli.

  

Pekka filosofoi ”Luoja ei suonut eivätkä viskaalit sallineet Heikin (Hertzen) rakentaa lisää kaupunkeja. Itse asiassa tuli vastareaktiona lainmuutos, jolla moinen aloitteellisuus estettiin kuntien kaavoitusmonopolilla. Uudenmaan liitto, silloin seutukaavaliitto, oli erityisen äkeissään. Mutta yhdessä asiassa myös Otto Flodin oli samaa mieltä Hertzenin kanssa. ”Väestö virtaa etelään. Kilpikonnakin lähtee etelään, jos sen laskee maahan”, tiesi Flodin kertoa. Sinne upposi Heikin unelma Porkkalan merikaupungista. Porkkalan viimeinen suuri mahdollisuus meni satamasta päätettäessä. Helsinki tutki Pikkalanlahtea taktikointimielessä ja hankki sieltä jo maitakin. Mutta uusi suursatama ankkuroi Vuosaareen. Visiointikyky ei riittänyt toisten kuntien maille rakentamiseen ennen kuin vasta nyt Leppävaarassa.”

Rytilä lopettaa kolumninsa: ”Parhaiten Uusimaa 2010 onnistui kuntarakenteen hahmottamisessa. Nähtiin selvästi tarve kasvattaa kuntakokoa ja muodostaa vahvempia yksiköitä.” Raaseporin kaupungin hän ilokseen huomaa toteutuneen vieläpä juuri heidän esittämällään nimellä.

Uusimaa 2010 ehdotti metropolimallia

Tutkimuksessa esitetään Uudellemaalle 8 kihlakunnan hallintomallia ja ”metropolitanalueelle” 8 kaupungin mallia. Kihlakunnille keskitettäisiin tärkeimpiä paikallishallinnon tehtäviä kuten opetustoimi, terveydenhuolto, rakennus- ja kaavoitustoimi ja kunnallisverotus. Kihlakuntien muodostamisessa erityistä pohdintaa tuntui aiheuttavan Keravan, Järvenpään ja Tuusulan seutu sekä huomattava osa Nurmijärveä. Metropolitan-alueen väestöpaineen ei arvioitu kohdistuvan näille alueille. Erityisesti Keravan ja Järvenpään arveltiin kehittyvän melkoisen itsenäisesti - verrattuna esimerkiksi Espooseen ja Helsingin maalaiskuntaan. Näin siis ehdotettiin Tuusulan kihlakuntaa, jonka keskuspaikka olisi mitä ilmeisimmin Keravalla.

Helsingin metropolitan-aluetta ehdotettiin omaksi hallinnolliseksi yksiköksi. Siitä käytettiin nimitystä ”metropolitankunta”. Ehdotetun yksikköjaon uskottiin tukevan yhdyskunta- ja kaupunkimuodostusta, edistävän työpaikkaomavaraisuutta, keventävän kunnallisten virastojen rakentamispaineita Helsingin keskustassa ja edesauttavan asukkaiden mahdollisuuksia vaikuttaa asuinympäristönsä kehittämiseen.

Uudenmaan 8 kihlakunnan eli kuntien yhteistoimintaryhmän malli. 8 ”kihlakuntaa” eli kuntien välistä yhteistoimintaryhmää olisivat: Helsinki, 960 000 asukasta; Porvoo, 141 000 asukasta; Loviisa, 33 000 asukasta; Tuusula, 108 000 asukasta; Hyvinkää – Riihimäki, 180 000 asukasta; Porkkala, 172 000 asukasta; Raasepori, 64 000 asukasta ja Lohja-Karkkila, 102 000 asukasta.

Helsingin 8 kaupunkiyksikön malli. Helsingin metropolitan-alueeseen kuuluisivat pääkaupunkiseudun kunnat sekä osia Kirkkonummesta ja Sipoosta. Mallissa esitettiin seuraavaa kaupunkiyksikköjakoa: Helsinki, 370 000 asukasta; Tapiola, 70 000 asukasta; Leppävaara, 60 000 asukasta; Oulunkylä, 100 000 asukasta; Puotila, 105 000 asukasta; Helsinginjoki,   95 000 asukasta; Muurala, 70 000 asukasta ja  Espoonlahti,  90 000 asukasta.

Uusimaa 2010 rakennemallissa oli seitsemän kaupunkiyksikköä: Helsinki, Järvenpää-Kerava, Riihimäki-Hyvinkää, Porvoo-Loviisa, Lohja-Karkkila, Porkkala ja Tammisaari-Karjaa. Kihlakuntamallissa kaupunkiyksikköjä oli kahdeksan: Helsinki, Porvoo, Loviisa, Tuusula, Riihimäki-Hyvinkää, Porkkala, Raasepori ja Lohja-Karkkila.

”Kenen Helsinki”, Ville ja Mikke asialla (1970)

Ville Helander ja Mikke Sundman ottivat tiukkaa kantaa kansainväliseen kilpailukykyyn kirjassaan ”Kenen Helsinki, xxxx, 1970. ”Ylipormestari Teuvo Auran uudenvuodenaattona 1969 HBL:ssä esittämä puheenvuoro Helsingin kehityksen perusteiksi saa tekijät äitymään. Erityisen ärsyttävä oli hänen vaatimuksensa kehittää Helsinki metropoliksi - kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä: ”Jotta meillä olisi kaupankäynnissä mahdollisuuksia säilyttää asemamme Efta:n, EEC:n ja muiden kauppapoliittisten liittoutumien suhteen, tulee meillä olla suuria kilpailukykyisiä yksikköjä.” Tekijät tyrmäävät suuruuden mittakaavan. He pitävät kansantaloudellista kasvun perustetta virheellisenä. Heidän mukaansa yli 300 000-400 000 asukkaan kaupungeissa väkiluvun kasvun mukana yhteiskunnallisten sijoitusten rajatuottavuus vähenee ja sijoitusta kohti laskettava hyöty vähenee.

Nuoret filosofit Ville ja Mikke Kämpissä TV-haastattelussa vuonna 1970.

Ylipormestarin toinen peruste, kansainvälinen kilpailukyky, nähtiin laajemman kansainvälisen yhteiskuntakeskustelun kannalta. Keskustelun käsitteiksi todettiin: ympäristö – varainkäyttö – tuotanto – tuotannonomistus – kansainvälinen taloudellinen vallankäyttö – sotilaallinen vallankäyttö. Yhteiskunnan tavoitteenasettelun väitettiin säätelevän tuotannon omistusta, joka määrää tuotannon ja sen suuntautumisen ja vaikuttaa puolestaan ympäristötekijöihin. Kunnallisessa mittakaavassa tämän kaiken arveltiin johtavan siihen, että yhdyskuntarakentamisen kysymykset alistetaan taloudellisen vallan vaikutuspiiriin. Liikenne, julkiset tiedotusvälineet, opetus ja vapaa-aika alistetaan ”kansainvälisen kilpailun” vaatimuksille – suuryritysten etujen mukaisesti. Yhdyskuntasuunnittelusta tulee menetelmien kehittämistä yhdyskunnan fyysisen rakenteen sovittamiseksi suuryritysten tuotannon ja rakennemuutosten tarpeisiin.

Suomessa huonoina merkkeinä nähtiin tuotantolaitosten vaellus etelään, tyhjiöalueet pohjoisessa ja idässä sekä ihmisten eristäminen esikaupunkeihin. Työttömyyden sanottiin olevan saman ilmiön toinen muoto. Tapahtumaketjun väitettiin korostavan suomalaisen yhteiskunnan luokkarakennetta, jossa vastapuolina ovat taloudellisen vallan haltijat ja heidän yhteiskunnalliset välineensä – teknokraatit eli suunnittelijat, taloustieteilijät, juristit, insinöörit. Toisella puolella ovat työläiset – palkansaajat. Hieman lisää tuosta kirjasta löydät blogistani:

http://penttimurole.blogspot.fi/2014/06/kenen-helsinki-tarmion-turmiona.html

Uusi Helsinki 2050 Matti Väisäsen visiona (1989)

Helsingissä on yli miljoona asukasta. Heistä on runsaat 10 % siirtolaisia tai heidän jälkeläisiään. Helsingin alue on hieman laajentunut itään ja länteen. Valtion paikallishallinnon tehtävät on kokonaisuudessaan siirretty Helsingille. Tasavallan hallituksessa pääkaupunkiministerinä toimii viran puolesta ylipormestari.

Uudellemaalle on perustettu yhteinen seudullinen satamalaitos. Tallinnaan ja Leningradiin pääsee 1-2 tunnissa. Kansainvälinen lentokenttä on siirretty Hyvinkäälle. Helsinkiläiset asuvat pääosaltaan kerrostaloalueilla. Myös keski-eurooppalais -tyyppisiä pientaloalueita on rakennettu.

”Hallitse ja hajauta”- politiikan ytimenä olisi pääkaupunkiseutua koskeva erityislaki. Soveltamisalueena olisivat Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kaupungit sekä osia Sipoosta ja Kirkkonummesta.

Seudullinen maapolitiikka ja maan lunastaminen asutustarkoituksiin olisi ykköskysymys. Seudulle perustettaisiin tonttirahasto. Sen kautta rahoitettaisiin maan hankintaa ja siirrettäisiin yhteiskunnan toimenpiteistä aiheutuvaa arvonnousua seudun liikenne-, kunnallistekniikka- yms. investointien rahoittamiseen. Julkisen hallinnon kehittämisessä kiinnitetään huomiota taloudellisen päätösvallan siirtämiseen aluetasolle. Väisäsen mukaan Ahvenanmaalla harjoitettu budjettikäytäntö sopisi hyvin toteuttamismalliksi pääkaupunkiseudun ja läänien osalta. Väisänen ehdottaa kunnallisen päätöksenteon hajauttamista nykyistä pienempiin yksiköihin. Pääkaupunkiseudulle tulisi perustaa 10-15 kaupunkia, jotka ovat kooltaan 30 000-70 000 asukasta. Seutuhallinnolla, eli ”Uudella Helsingillä”, olisi verotusoikeus. Uusilla peruskunnilla ei olisi verotusoikeutta. Korkeakoulupolitiikka on aina Väisäsen esitysten osana. Hän korostaa pääkaupunkiseudun ulkopuolisten kasvukeskusten merkitystä korkeakoulupolitiikka kehitettäessä.  Toisaalta hän on huolestunut Helsingin yliopiston tila- ja resurssikysymyksistä.

Pekka Korpinen haastattelussa juuri valintansa jälkeen (1991)

Korpista haastateltiin vaalituloksen jälkeen hänen ollessaan Moskovassa visiitillä. Korpisen pyydettyyn pikavisioon Helsingin tulevaisuudesta kuului kaupungin asukasluvun nostaminen 700 000 asukkaaseen. Erityisen kiinnostunut hän oli Sörnäisten rannan ja Kalasataman kehittämisestä. Hän sanoi kaupungin kasvuun liittyvän aina kipuja - rikollisuutta ja ruuhkia, mutta toisaalta isompi kaupunki pystyisi tarjoamaan erikoistuneempia palveluja. Hän uskoi yhdentyvään Eurooppaan ja näki Helsingin sen kiinnostavana metropolina. 

Hänen mielestään yritysten pääkonttorit tulisi saattaa viihtymään Helsingissä, näin myös yritysten omistus pysyisi paremmin suomalaisten käsissä.  Töölönlahden rakentamisessa Korpinen kannatti ”korttelirakentamista”. ”Mikseivät kaikki rakennukset Finlandiatalolta rautatieasemalle voisi olla yhtenäistä korttelia? Miksi kaikkien rakennusten pitäisi kohota yksittäisinä monumentteina?” Korpinen ei ottanut tuolloin kantaa metropolihallintoon.

 Pekka Kettunen puhui ristiriitaisten tavoitteiden sovittamisesta (2004)

”Suunnittelussa pyritään yleensä sellaisiin tavoitteisiin, joita ei pystytä suunnittelulla aikaansaamaan. Ja elämä on sitä paitsi huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin suunnittelu. Sanoisin, että suunnittelu on hajautunut yhteiskunnassa, ollaan monitoimijamallissa. Kunnallinen mahdollisuus ohjata kehitystä on vaikeutunut, vaikka kaavamonopoli kuuluukin kunnalle. Suunnittelun pitkäjännitteisyyden ja kvartaalikapitalismin lyhytjännitteisyyden yhteensovittaminen luo myös jännitteitä. Suuri toimijoiden määrä näyttää tuottavan ristiriitoja. Suunnitteluprosessi onkin leimautunut ristiriitaisten tavoitteiden sovitteluksi. Kaiken lisäksi yhteiskunnan arvomaailma heijastuu rakennettuun ympäristöön.

Täällä tuli vastaan hyvä ystäväni Osmo Soininvaara. Hän kirjoitti jossain kolumnissaan, että mukavat kaupungit menestyvät. Ympäristön laadusta, kaupunkisuunnittelusta ja arkkitehtuurista onkin tullut kilpailutekijä. Maailmantaloudessa sivistynyt pääoma – yhtiöt, jotka tarvitsevat hyvin koulutettua väkeä – arvostavat kaupunkeja, jotka ovat turvallisia ja mukavia – kaupunkeja, joissa perheillä on hyvä asua.

Suuret metropolit ovat menettäneet toimijoita pienille ja keskisuurille yliopistokaupungeille. Pekka Korpiselle totean, etten lue Helsinkiä globaalissa mittakaavassa suurkaupungiksi."

Suunnittelu on riitelyn kenttä. Suunnittelun pyhyys ja arjen elämä eivät tunne toisiaan.

Suunnittelijan vuorovaikutustaidot ovat kuluneet. Kaupunkisuunnittelun tekijät ovat pirstoutuneet. Ammattikunnat ovat hajaantuneet. Ei ole selvää kenellä on vastuu. Pääkaupunkiseudulla näyttää olevan paljon kuntia, jotka eivät näytä ymmärtävän sitä, että heidän menestyksensä perustuu Helsingin naapuruuteen. Toivottavasti yhteinen hyvä löytyy. Itse olen leikillisesti sanonut, että olisi parempi jos Helsingin johto suunnittelisi Espoota ja Espoon johto Helsinkiä. Näin löytyisi yhteinen näkemys.”

GHV ja Metropoliseura (2007)

Helsingin kaupunkiseutu järjesti Pekka Korpisen johdolla kansainvälisen suunnittelukilpailun Suur-Helsingin kehittämiseksi. Kilpailu pidettiin ja voittajaksi selviytyi minun isäntäfirmani vaikka ifse jäin kyllä oman ehdotukseni kanssa keskiluokkaan. Helsingin Metropoliseura otti kantaa tuohon kilpailuun ja metropolikehitykseen vuonna 2007 julkaisemallaan lausunnolla. Siitäpä otteita seuraavassa.

Näin Metropoliseura:

"Ensi silmäyksellä Greater Helsinki Vision kilpailun palkituissa ehdotuksissa uusia avauksia oli melko vähän. Vertaamalla esimerkiksi kilpailuasiakirjoihin sisältyvää ”tehtävänantoa” ja ykköspalkinnon saanutta ratkaisua, tuntuu, ettei tavoitteena ollutta tämän vuosituhannen ”pro helsinki”-suunnitelmaa löydetty. Näitä kuvia katsellessa voi kukin miettiä kannattiko näiden kuvien välillä käytyyn kilpailuun käyttää suunnittelijoiden ja virkamiesten aikaa reilu vuosi ja siinä sivussa noin puoli miljoonaa euroa palkintoihin!

Tarkemmin katsottuna lukuisissa ehdotuksissa oli kuitenkin esitetty kasvun kääntämistä nykyisen rakenteen sisään ja lomaan varsin innovatiivisin oivalluksin, mutta juuri tuo kaikkein luonnollisin rakentamisen kehityssuunta on voimakkaasti neitseellisille alueille ja suuriin rakentamisvolyymeihin suuntautuneelle kaavoitus- ja rakennustuotantotoiminnalle se kaikkein vaikein, eikä siihen GHV:n jatkotyössäkään kyetty tarttumaan, vaan suunnittelu etenee uusien suurien aluevaltausten löytymisen toivossa.

Voittaneen "Emeraldin" perusplanssi noudattaa vakiintuneita rakenteita muutoin, paitsi laajan mereen rakentamisen suhteen.

Mielenkiintoista näissä kaikissa viimeaikaisissa kuntajärjestelyesityksissä on ollut, että välttämättömyyden perusteena on ollut nykymuotoisen kaavoituksen ja tuotantorakenteiden säilyttäminen. Niiden, jotka itse asiassa ovat juuri ne, jotka ovat epäonnistuneet tehtävässään tuottaa tyydyttävää kaupunkirakennetta, niin ekologisesti kuin sosiaalisestikin eheyttävämpään suuntaan. Kaupunkisuunnittelun kesto-ongelmaksi on nostettu seudullisen liikenteen, erityisesti joukkoliikenteen, suunnittelu sekä tonttipula. Kun tarkastelee esimerkiksi Helsingin seudun toteutunutta kaupunkirakennetta, näille väitteille ei löydä perusteita, vaan kysymyksessä on pikemminkin jonkinlainen tilantuotannon systeeminen virhetila, kuin varsinaisista fyysisistä rajoitteista johtuva ylitsepääsemätön suunnitteluongelma. Onkin yllättävää, ettei tämän päivän vallitsevan yhdyskuntarakenteen ongelmia ratkomaan pyrkivissä suunnitelmissa ja kuntien hallintorakenteiden uudistusesityksissä ole nostettu esiin yhtään uutta ajatusta siitä, miten mahdollisilla kuntaliitoksilla tai ylenpalttisilla hallintotasojen lisäyksillä varsinaisesti parannettaisiin tätä vallitsevaa mittakaavansa kadottanutta visiottomuuden tilaamme.

Asiat liian vaikeita VAIN asiantuntijavoimin hoidettaviksi

Rolf Paqvalin, Keravan kaupunginjohtaja 1985-2010, aktiivisesti GHV-kilpailun tuomaristossa mukana olleena, toteaa esitelmässään 8.9.2009: ”Jatkotyö on ollut mielenkiintoista ammattilaisille ja luo hyvää pohjaa jatkotyölle. Mutta yhteistä näkemystä yhdyskuntarakenteesta ei ole syntynyt, koska: 

■       Asiat ovat vaikeita ja liian suuria vain asiantuntijavoimin ratkaistaviksi.

■       Kasvun taituttua lamaksi asiaa ei koeta niin tärkeäksi ja kiireelliseksi.

■       Poliittisen ja virkamiesjohdon aika menee laman hoitoon.

■       On löytynyt kanavia, joihin ratkaisut voidaan siirtää."

Punkt, slut ja stopp! Puuttuiko jotain? Johtajuutta!

”Missä kaikki johtajat piileksivät?” (2010)

Jussi-Pekka Alanen, entinen Helsingin apulaiskaupunginjohtaja ja kuntaliiton toimitusjohtaja tarttuu metropolikysymykseen HS:n vieraskynässä 3. heinäkuuta 2010. Hän aloittaa toteamalla neljä vuosikymmentä sitten pakkoliitosten pelossa luodun YTV:n tulleen tiensä päähän. Hän sanoo pysyvän epäluulon estäneen yhteistyötä: ”Helsingin seudun voimavarojen kokoaminen on yhä musta aukko.”  Helsinki ja Vantaa tutkivat yhdistymistä, Espoo tekee kansainvälisen kilpailukyvyn tutkimusta, 14 kuntaa etsivät seutuhallinnon perusteita, hallintomalleja tutkitaan ministeriössä. Alanen sanoo toiminnan tapahtuvan ristiaallokossa. Väliraportit sisältävät hänen mukaansa paljon yleistietoa, mutta analyysi puuttuu. Hän ihmettelee miten jäsentymättömästä aineistosta voisi syntyä poliittinen tahto: ”Yhdessä tekemisen perinne ja kulttuuri puuttuvat”.

Metropoliuudistus tarvitsee Alasen mukaan vahvaa poliittista tahtoa ja johtoa.  Hän kysyy: ”Missä kaikki johtajat piileksivät?” Alanen vaatii yhteistä päätöksentekojärjestelmää, kiinteitä rajoja ja selkeää lakisääteistä pohjaa. Hänen mukaansa metropolin tehtävät edellyttävät vaaleilla valittua valtuustoa ja verotusoikeutta.  Hänen mukaansa metropolialue voidaan rajata, mutta sen ydintä ei voi pilkkoa: ”Maakunta- ja seutuhallinto eivät ole metropolin synonyymejä.”

           

Kepu oli tuolloin hallituspuolue. Saattaapa pian olla jälleen. Silti on mielenkiintoista lukea mitä Pekkarinen silloin lupasi. Ministeri Mauri Pekkarinen vastasi 20.4.2010 seudun yrittäjien kilpailukykyraportin synnyttämään Sanna Perkiön eduskuntakyselyyn mm. näin:

"Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelmassa Helsingin metropolialueen erityisasemaan koko maan kehittämisen kannalta on kiinnitetty erityistä huomiota. Työ- ja elinkeinoministeriön johdolla on valmisteltu valtion ja Helsingin seudun kuntien välinen metropolialueen kilpailukyvyn vahvistamiseen tähtäävä aiesopimus, joka on allekirjoitettu keväällä 2010. Aiesopimuksen tavoitteena on vahvistaa Helsingin seudun kansainvälistä kilpailukykyä koko maan kansantalouden suotuisan kehittämisen ja hyvinvoinnin varmistamiseksi. Tällä hallituskaudella valtion puolelta rahoituksen suhteen merkittävimmät hankkeet seudun kilpailukyvyn vahvistamiseksi liittyvät Aalto-yliopiston perustamiseen sekä suuriin liikenneinvestointeihin, joista on sovittu erikseen.

Aiesopimuksessa valtio (TEM, OPM, LVM, YM ja UM), Helsingin seudun kunnat (pääkaupunkiseutu, Kuuma-kunnat, Neloset) ja Uudenmaan liitto lupautuivat kehittämään metropolialueen kilpailukykyä pehmeällä puolella. Kova puoli eli politiikka ja hallintouudistus ei tule esiin.

Liikennemiestä tietysti huvittaa myönteisesti, että kampuksien väliset joukkoliikenneyhteydet on mainittu edellisen hallituksen aiesopimuksen listassa ensimmäisenä kehityskohteena. Tulevatko takaisin seuraavassa? Mutta sanottakoon nyt, ettei tämä metropolihallinto mitään liikennettä ja maankäyttöä ole – kyllä se on paljoa muuta!

Paluu pelikentälle tapahtuu kunhan pääsen pois pihalta.