Liikenne arvossa arvaamattomassa

Nyt juuri tällä hetkellä elämme mielenkiintoisia aikoja. Nyt kaikki on mahdollista. Johtuuko se siitä, että nyt on runsaasti ylimääräistä rahaa investointeihin, vai johtuuko se siitä että olemattoman korkokannan vuoksi nyt suorastaan kannattaa investoida hankkeeseen kuin hankkeeseen? Vai johtuuko se siitä, että kysyntä joukkoliikenteen suhteen ovat jostain syystä, esimerkiksi energian hinnan vuoksi räjähdysmäisesti kasvanut? Vai johtuuko se siitä, että ihmisten asenteissa on tapahtunut äkkinäinen ja mullistava muutos suhteessa asumisen luonteeseen ja ympäristön laatuun ja sitä kautta joukkoliikenteen palveluun?

Nyt en ole aivan varma siitä ovatko Tupu, Hupu ja Lupu, Iineksen avustamana, aivan itse luoneet tämän mahtavan raideliikennekulttuurin vai onko se syntynyt aivan heistä huolimatta, vai onko se syntynyt vastavoimana heidän oletetulle ymmärtämättömyydelleen? Insinööri, joka on koko ikänsä luullut taistelleensa ymmärtämättömyyttä vastaan. raideliikenteen puolesta, hänkö se nyt joutuu jarrumieheksi?

Mitä raskaampi sen parempi

Mielenkiintoinen nykyaika toimii aivan kuin häränpyllyä suhteessa siihen kaikkeen mitä on eletty ja koettu. Nokian Jorma Maansamyynyt Ollila kirjoittaa suomalaisten liiallisesta itsetyytyväisyydestä ja ruotii myös omia erehdyksiään. Hän teki myös ministeri Merja Potku Kyllöselle tiemaksujärjestelmän komiteatyön. Tämä sinänsä hyvä hanke ja samaan asiaan liittyvä pääkaupunkiseudun sujuvuusmaksujärjestelmä näyttävät haudatuilta. Seminaareissa pauhataan digitalisaatiosta tai lähes huuhaa-automaatiosta, kysynkin nyt estävätkö poliittiset syyt kustannustehokaista säätöjärjestelmistä eli siis sujuvuusmaksusta puhumisen? Sen sijaan raskaat investoinnit ovat nousseet suosiossa, jopa niin, että Liikenneministeriön emeritus kansliapäällikkö Juhani Kylmä Korpela äityy kirjoittaman suoran mielipiteensä tällä hetkellä ministeriön ajamista raidehankkeista. Hänen mielestään nyt innolla ajetut ratahankkeet ja varsinkin Helsingin kaupungin ajama bulevardisointi joutaisivat deletoitujen suunnitelmien galleriaan.  Hän mainitsee erityisesti Pisaran ja Raidejokerin. Olisin halunnut hänen mainitsevan Talsinkifixin.  Ymmärrän tavallaan talousmiehen huolta tulevasta.

Nyt on raideliikenteen kulta-aikaa. Me täällä Suomessa pyörittelemme ajatuksissamme ja puheissamme yli 30 miljardin euron investointeja. Teräspyörä teräskiskolla? Muuttuuko maailma, vai onko se pysähtynyt?

Kana kynittävänä

Minulla henkilökohtaisesti on vain yksi kana kynittävänä Juhani Korpelan kanssa. Se on Kymijoen kanava. En ollenkaan ymmärrä Kymijoen kanavan hyllyttämistä. Tämä on vanha juttu, se tapahtui jo vuonna 2003. Korpela nimittäin aikanaan hyllytti tämän aivan mainion investointihankkeen. Tuosta hyllytyksestä olemme ystäväni, matkailumies Juhani Kylmä Korpelan kanssa totaalisesti eri linjoilla. Jos hulluihin asioihin investoidaan niin sitten mieluummin Päijänteen, Saimaan ja Suomenlahden yhdistämiseen ja Saimaan kanavasta luopumiseen kuin tuohon Talsinskifixiin. Luulin tuon hienon sisävesihankkeen jo täysin kuihtuneen, mutta ei aivan. Pari vuotta sitten vesiliikenneseminaarissa Markku Rossi, kepun kansanedustaja ja Kuopion valtuuston puheenjohtaja, näytti ottaneen esille Päijänteen ja Saimaan vesistöjen yhdistämisen ja Savon kanavan. Jos nyt jotkut saavat esitellä niinkin mielikuvituksellisia asioita kuin tunneli Suomenlahden alitse, niin kai minäkin saan esitellä matkailun superhanketta. Se olisi Päijänteen ja Saimaan yhdistäminen etelässä Mäntyharjun kanavalla ja pohjoisessa Savon kanavalla. Lisäksi voisi pohtia sitä onko matkailun kannalta edullista, että tälle reitille kuljetaan EU:n ulkopuolisen maan kautta. Varsinkin kun se maa on nykyvenäjä.

Suomella on käsittämättömän hieno matkailuvaltti. Se on Saimaan ja Päijänteen muodostama matkailureitti. Tai sitä ei vielä ole, sillä nyt olisi ensin rakennettava pohjoiseen Savon kanava, Se vaatii viisi pikkukanavaa ja maksaa korkeintaan 1% Tallinnan tunnelista. Etelään pitäisi rakentaa Mäntyharjun kanava, se maksaisikin jo 2,5 % samaisesta tunnelista. Veneliikenteen siirtäminen Saimaan kanavalta Kymijoelle maksaisi ehkä saman verran kuin Mäntyharjun kanava. Kuten huomaatte, puhun veneilystä, en 140 metrin konttilaivoista ja työntöproomuista. Jos ne otettaisiin mukaan Mäntyharjulle ja Kymijoelle kustannukset nousisivat aina 15 prosenttiin Suomenlahden alituksesta. EU:n tuki olisi varma pihvi.

Puhetta hurmoksella

Ministeri Anne Perheyrittäjä Berner ajautuu lähes hurmoksellisiin puheisiin Talsinkifix-tunnelista. Sivumennen sanoen hän on suomalaiseksi ministeriksi mahdottoman hyvä puhuja. Kuuntelin hänen virtuoosimaista puhettaan HKL:n ja KSV:n yhteisessä tilaisuudessa, Töölön vanhoilla korjaamohalleilla. Tuolla puheen taidolla hän puhuu kenet tahansa ympäri, mutta nyt ihmettelen miksi perheyritysten puheenjohtaja haluaa nyt kaikella asiantuntemuksellaan ja niin suurella antaumuksella liittää meidät tunnelin avulla itäisen Euroopan suureen perheeseen. Mitä tuosta suunnitelmasta sanoo puolustusministeri Jussi Tahrir Niinistö?

Olen hatunnoston velkaa ministerin puhetaidolle. Puhetaidosta päätellen viestintä korostuu enemmän kuin rahvaanomainen liikenne.Hän hallitsee monimutkaiset sisällöt, ilman papereita ja ilman ainuttakaan painovirhettä. Joskus puheessa kuitenkin vilahtelee outoja hieman überiksi meneviä markkinatalousvisioita.

Maanalainen toiminta myös vihreiden suosiossa

Ystäväni vihreät ovat suorittaneet täydellisen takinkäännöksen. Emma Talsinski Kari, ja muut laidasta laitaan Ode Tiivistäjä Soininvaaran säestämänä ovat siirtyneet niin raskaiden tunneleiden kuin raskaan raideliikenteen kannattajiksi. Ennen vanhaan he puolustivat nimenomaan kevyenvihreätä maanläheispolitiikkaa niin liikenteessä kuin kaupunkirakentamisessa. Muistammehan hyvin sen miten Espoon vihreät kaatoivat Länsimetron vakavan yrityksen pikaratikan toivossa 90-luvun lopulla. Nyt vanhat kevyen raideliikenteen ja tiiviin ja matalan rakentamisen periaatteet ovat muuttuneet. Ne ovat nyt: rajun kalliisti syvälle ja huiman kalliisti korkealle.

Yksikään kriittisistä toimittajista, ei edes kunnioittamani Husiksen Tommy Metronvihaaja Pohjola, hänkään ei halua ryhtyä totuudenetsintään. Jopa Antero Pikaratikka Alku on ryhtynyt Talsinkin puolustajaksi.   Missä siis ovat nykyhetken metrosainiot ja muut kunnon maailmanparantajat?  He jotka vastustaisivat ja panisivat jäitä hattuun kaikelle maanalaiselle toiminnalle. Eikö kehenkään voi enää luottaa?

Yksi euro rataan luo kymppejä asuntoihin?

Viimeisimpänä pukkaa tänä aamuna (keskiviikko) Hesarista mahtava julistus joukkoliikennehankkeiden autuaaksitekevästä vaikutuksesta. Kysymyksessä on suorastaan uusi talousteoria. Siinä ystäväni Tarmo Pipatti, Rakennusteollisuuden toimitusjohtaja, yhdessä ammattiyhdistysliikettä edustavien miesten kanssa, yhteen ääneen he vaativat joukkoliikenneinvestointeja mm. Raidejokeriin ja Espoon kaupunkirataan. He toistavat viimeaikojen suurta mantraa: yksi euro raiteisiin synnyttää 10 euroa rakennusteollisuudessa ja erityisesti asuntotuotannossa. Siivellä ryhtyisi syntymään kohtuuhintaisia asuntoja. He suorastaan uskovat, että hallituksen pakkolaeista voitaisiin osittain luopua jos euroja kilahtaisi joukkoliikenteeseen ja nimenomaan raiderakentamiseen. Hieman huimaa – anteeksi. Kumma juttu muuten, he eivät mainitse sanaakaan Pisarasta tai Taksinkifixistä, saati että mainitsisivat Lentoradan tai Elsan. Erityisesti Raidejokeri taitaa olla melkoisen vähäisessä määrin asuntotuotantoon vaikuttava hankkeita. Silti Tarmo näyttää esitelmässään slaidia, joka sanoo Raidejokerin rakentamisen synnyttävän 80000 asuntoa maankäytön tiivistämisen kautta - ja kaikki tämä vaivaisella 280 miljoonan euron ratapanostuksella. Hieno homma, mutta logiikka ei nyt aivan uppoa.

Minusta tämä on aivan ihana juttu. Rakennus-teollisuuden Tarmo, SAK:n Sauli ja kumppanit ovat keksineet uuden talousteorian. Yksi euro raiteisiin generoi 20-50 euroa asuntotuotantoon. Tällä tavalla kai saadaan bulevardit rakennetuksi ilman ongelmia? Bulevardien raiteisiin ehdotetaan 2,2 miljardia. Se generoi asuntotuotantoon uuden talousteorian mukaan ainakin 60 miljardia. Se on 400000 asuntoa ja 600000 ihmistä. Ei onnistu, bulevardeille mahtuu vain 100000 asuntoa ja 150000 ihmistä.. Mitäs nyt?

Mieluummin Gukkikseen kuin Talsinskiin, Hellinna – no se käy!

Nyt kun on aivan varmaa, että pikkuraha Guggenheimiin olisi huomattavasti riskittömämpi sijoitus Suomen kilpailukyvyn parantamisessa kuin satakertainen jättiraha vuosikymmenten päästä mahdolliseen tunneliin ja mikä mahtavinta: Helsingin muuttamiseen Talsinskin esikaupungiksi, onko se sitten nimeltään ”Sinski”? Niin se on, eletäänpä huimia aikoja. Sen tietysti ymmärrän. Yksi mitä en ymmärrä, enkä hyväksy, on tuo nimihirviö. Tosin lisäsin siihen tuon yhden ässän, joka siihen ilman muuta tulee. Ystävät hyvät! Kun Demos-ajatushautomo oli jo keksinyt tuolle asialle siedettävän nimen, niin miksi se ei muutu? Nyt heti, tai ryhdyn raivoamaan. Demoksen hyvä nimiehdotus oli Hellinna. Jos ei tätä hyväksytä lahden toisella puolella, niin pitäköön tunnelinsa ja kaksoiskaupunkinsa!

Talsinkin tulevaisuutta verrataan usein Öresundin tapahtumiin. Kiinteä yhteys on ollut olemassa 15 vuotta.  Ovat laskeneet ruotsalaisten hyötyvän 7 miljardia euroa vuodessa, kun ihmiset asuvat halvemmalla Ruotsissa ja maksavat sinne veronsa. He käyvät Tanskassa töissä, joten voi ehkä sanoa että Tanskan työnantajat puolestaan hyötyvät saatavilla olevasta halvemmasta työvoimasta. Ruotsista pendelöi Tanskaan töihin 18000 ihmistä – suuri osa tanskalaisia, sinne halvemman asunnon perässä muuttaneita. Tanskasta taas Ruotsiin pendelöi vain noin 700 ihmistä. Kumpi me olisimme Talsinkin osana? Mitä luulette, olisimmeko Talsinkin tapauksessa ”ruotsi” vai ”tanska”?

Minulla ei ole mitään virkaa…

Olen koko pienen elämäni yrittänyt vakuuttaa itseäni ja muita siitä, että joukkoliikenteen kehittäminen on kestävän kaupunkikehityksen yksi ydinkysymys. Nyt olen aivan voipunut. Minulla ei ole enää mitään virkaa, sillä kaikki ihmiset näyttävät tietävän tuon asian. Ja mikä mahtavaa, he eivät suinkaan yritä vakuuttua tai vakuuttaa – he tietävät ja uskaltavat sen sanoa.

Olen tullut tarpeettomaksi. Tai turhautumisessani olen ryhtynyt toppuuttelemaan. Tunnen itseni melkein jarrumieheksi, kun kaikki se mistä olin unelmoinut näyttääkin tulevan syliin. Mistä silloin unelmoida? Siksi sanon: Ei vielä, ei tuollaisena, ei noilla prioriteeteilla, ei tuohon paikkaan, väärässä järjestyksessä, ajateltu oikein - suunniteltu väärin! Ruksilla merkityt on toteutettu, kysymysmerkit ovat toteutumassa. Heureka!


Kokonaiskuvaa – ei pätkäsuunnitelmia

Olen ollut kutsuttuna joskus silloin tällöin jonnekin tilaisuuksiin raideliikenteen tulevaisuutta visioimaan. Viimeisin taisi olla ProRautatien ”Mistä rahat raiteisiin?” Se oli ennen viime vaaleja. Vaalienpa jälkeen saimmekin nähdä liikennepolitiikassa muutoksia. Uusi liikenneministeri ryhtyi siivoamaan pesää. Esiin nousivat vahvasti yksityistämishankkeet. Antoikohan niihin vauhtia itse Brian bussikuningas Souter, sanomalla haluavansa Suomen rautatiet haltuunsa ja mieluummin nopeammin kuin hitaasti. Hitaalla hän tarkoitti yksityistämisen aiottua prosessia, jonka mukaa henkilöliikenteen yksityistäminen alkaisi vasta kymmen vuoden päästä.

Sir Brian Souter, hänestäkö Suomen joukkoliikenteen pelastaja? Olin luullut suomalaisten pussihousumiesten pärjäävän tässä kotimarkkinateollisuudessa perinteiden voimalla. Mutta ei! Rail Baltica näyttää olevan myös haltuunotossa, sillä SuperBussien kyljessä lukee Tallinna-Varsova. Rataa ei varmaankaan tarvita. Brian hoitaa hommat. Voit tästä katsella blogiani pussihousumiehistä ja Sir Brianista.:

http://penttimurole.blogspot.fi/2014/03/nuo-mainiot-miehet-pussihousuissaan.html

Logiikka avuksi

Viimeinen varsinainen raideliikenteen konsulttityöni, jolloin aivan oikeasti pääsin sellaista maksullisesti tekemään, oli vuoden 2003 YTV 2050 RAIDELIIKENTEEN PITKÄN TÄHTÄYKSEN VISIOT HELSINGIN SEUDULLA. Nyt on aikaa kulunut. Asioita on tapahtunut. Näissä asioissa on kaikkina aikoina ollut omgelmana ajattelun pätkätyö. Hankkeet sijoitetaan koriin, mutta niiden loogista järjestystä ei haluta edes kokeellisesti määritellä. Tähän sisältyy politiikkaa. Politiikassa ei ole hyvä sitoutua liian pitkälle. Päättäminen onkin oma asiansa. Päätöksiä ei kannata sitoa aikaan, koska rahasta ja kehityksestä ei voi laatia ennusteita, kehitys kun on ilmiönä epälineaarinen. Suunnittelu on eri juttu. Siellä järjestelmiä tulee testata ja mallata. On koko ajan rakennettava toimivaa prosessia. Niin, siis kaipaan toteuttamispolkuja. Loogisia sellaisia. Raideliikenteessä tämä on välttämätöntä ja osittain myös helppoa. Ratoja ei voi tehdä siltarumpupolitiikalla. Ne syntyvät vain logiikalla. Logiikka muuttuu ajan myötä. Seuraavassa kuvassa on minun tämän hetken logiikkani. Sekin voi hetkessä muuttua.

Tässä saattaisi olla aika realistinen ohjelma ratainvestoinneiksi. Korjausvelkaan muilla kun tässä ehdotetuilla radoilla pantaisiin 50 milj. euroa vuodessa. Valtion radoilla investoitaisiin 250 miljoonaa euroa vuodessa. Isoista hankkeista pantaisiin ensin pakettiin Lentorata ja Esarata. Kumpi ensin? Molempiin voisi saada jopa 20 % EU-rahaa. Sitten vasta Pisara – 2030-luvun loppupuolelta alkaen.. Lapissa aloitettaisiin Pisaran kanssa samanaikaisesti noin 2035 paikkeilla Kemijärveltä Pelkosenniemeen ja sitten poikittaisradalla Kevitsa-Kolari ja/tai Pelkosenniemi Sokli. Sokli yhdistettäisiin myös Kouteroon. Vuonna 2050 saattaisi olla aika suurnopeusradalle Keravalta Kotkaan ja Venäjälle – tai sitten se unohdetaan. Nyt olisi ehkä aika jo ryhtyä harkitsemaan todenteolla Tallinnan tunnelia vai tehdäänkö ensin Jyväskylän rata Heinolan kautta Lahteen?  

Kuntien pääosin rahoittamilla radoilla vuosi-investointeja tarvittaisiin 200 milj. euroa vuodessa. Pääosa menisi pääkaupunkiseudulle. Helsingin seudulla pannaan heti alulle Raidejokeri. Samoin toteutettaisiin muita HLJ 2015 hankkeita ja bulevardisointeja.  Tampere ja Turku myös toteuttaisivat omat pikaraitiotiehankkeensa. Espoon kaupunkirata kannattaisi ilman muuta aloittaa, sitten kun rahaa on.

Kannattaa muuten havaita miten tiuhaan vaalikaudet menevät ja tulevat. Uusi vaalikausi tuo uudet ministerit ja uudet aatteet. Tässä näytetyn rataprosessin aikana hallitus ja ministerit vaihtuvat uuden eduskunnan mukaan vähntään 15 kertaa, todennäköisesti vielä huomattavasti useammin.

No, nämä jutut ovat kyllä minun blogeissani osin tarkemmin kaluttuja. Vaikka tuosta klikkaamalla:

http://penttimurole.blogspot.fi/2014/02/raskas-infra-kilpailukykya-vai.html

http://penttimurole.blogspot.se/2013/09/liikenne-ennusteet-totta-vai-tarua.html

Jorma Ollilan ja Pietari Kalmin manufaktuurit

Jorma Ollila kirjoitti vuodenvaihteen jälkeen Hesarin vieraskynässä: ”Pitää analysoida, mitä nousuun pääsy nykyoloissa vaatii, laatia suunnitelma ja toteuttaa sitä määrätietoisesti.” Hän sanoi hallitusohjelma olevan ”aivan kelvollinen analyysi ja suunnitelma, vaikka kaikesta ohjelmaan kirjoitetusta en samaa mieltä olekaan”.  Hän ehdotti: ”Palkanmuodostukseen on luotava vientisektorin tarpeista lähtevä malli, joka sallii aidon paikallisen joustavuuden. Sääntelyä on yksinkertaistettava, ennustettavuutta parannettava ja työn verotusta kevennettävä. Julkista palvelutuotantoa on tehostettava sekä panostusta osaamiseen ja tutkimukseen lisättävä.” Hän näki ongelmana koulutus- ja tutkimusrahoituksen suuren leikkauksen. ”En voi luvata yhtään työpaikkaa, vaikka hallitus saisi kilpailukykypakettinsa toteutettua, palkanmuodostus muuttuisi joustavammaksi, työn verotus kevenisi ja tutkimusrahoitusta lisättäisiin tuntuvasti.” Näin hän sanoi, ei voinut luvat mitään. Milläkö mandaatilla? Se ei selvinnyt. Hän totesi työpaikkoja koskevat päätökset tehtävän yrityksissä. Hän kuitenkin uskoi olosuhteiden uskottavan muutoksen laukaisevan melkoisen määrän investointeja. ”Ja kun työllisyys kohenee, yritykset alkavat taas kilpailla työntekijöistä paremmilla palkoilla ja muilla työehdoilla.”

Ikävää, jollain tavalla en ikään kuin usko häntä – vaikka haluaisinkin. Usko meni kun hän teki Kyllöselle tiemaksuprojektin. Uskon tuollaiseen projektiin, mutta en hänen tapaansa toteuttaa se laitekauppaprojektina enemmänkin kuin liikenteensäätelyprojektina. En myöskään usko investointien laukeavan jollain pienillä veronkevennyksillä. Uskon investointien laukeavan jos suomalaiset niin tahtovat. Nyt on monella tekijämiehellä ja tekijänaisella tärkeämpää huolehtia sijoituksista ja lastensa perinnöstä maailman pörsseissä. Ei Suomen hyvinvoinnista – vaan sen sijaan omasta hyvinvoinnistaan. Ja siitäkin voi huolehtia Portugalin lämmössä. Miksei myöskin Ruotsin veroparatiisissa. (Vaikka tosiasiassa tuon perintöveron voisi kyllä pyyhkäistä pois, siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä).

Pietari Kalmin ja Wiadeliuksen väitöskirjan teon aikaan Suomessa oli 700000 asukasta. Työpaikoista lähes 80 % oli maataloudessa ja 20 % erilaisessa palvelussa ja kaupassa. Manufaktuurin osuus oli alle 5 %. Tilanne säilyi lähes muuttumattomana 20-luvulle saakka – 150 vuotta. Teollinen vallankumous ei näyttänyt purreen Suomeen ennen kuin varsinaisesti vasta sotien jälkeen. 1920-luvulla maan itsenäistyttyä maa- ja metsätalouden osuus työvoimasta oli 70 %. Manufaktuurin osuus oli noussut yli 10 %. Vuonna 1960, jälleenrakennuskauden päättyessä, maatalouden ja metsän osuus oli pudonnut 36 %:in ja teollisuus noussut huippuunsa noin 33 %:in. Nyt ollaan sitten maa- ja metsätalouden osalta luvussa 4 %. Teollisuus on surkea 14 %.

Jorma Ollila ei kuitenkaan ollut menettänyt täysin uskoansa. Hän kirjoitti osittain epätoiveikkaasti: ”Suomella on yhä monia vahvuuksia. Parasta on osaaminen ja nuorissa herännyt aivan uudenlainen yrittäjyyskulttuuri. Olemme nuorillemme velkaa sen, että teemme nyt rohkeita päätöksiä. Vakiintuneiden yritysten johtajien on syytä ottaa oppia startup-polven riskinottohalusta ja optimismista. Poliittisten päättäjien ja etujärjestöjohtajien on poistettava jarrut tältä riskinotolta. Kyseessä on pudotuspeli, jossa olemme pahasti tappiolla. Sitä ei voiteta riitelemällä tai pikkusievillä näpäyksillä. Tarvitaan läpilyöntejä.”

Pietari Kalmin ja oppipojan reseptit vuodelta 1760

Helppoa ei ole ymmärtää. Kelataan aikakoneessa takaperin. Onneksi sain joululahjaksi kaksi divarista löytynyttä kirjasta vuodelta 1973. Ne ovat Markkinointi-instituutin joululahjakirjoja ystävilleen. Kirjani välilehdellä lukee ”Professori Aimo Aaltoselle Jouluna 1973”. Kuka on professori Aimo Aaltonen? Hän on Turusta syntyään oleva taloustieteilijä, joka toimi Helsingin kauppakorkeakoulussa ja Markkinointi-instituutissa. Hän on myös sotaveteraani Uhtualta ja Ihantalasta. Aimo Aaltosen isä oli SDP:n kansanedustaja, ”Pussisen poika”, ministeri sotien jälkeiseltä ajalta ja kansaneläkelaitoksen johtaja. Hänet sitten kuitenkin potkittiin virastaan salaojaputkijutun takia. Siinä pari ministeriä tuomittiin ja neljä ministeriä erotettiin, joukossa Aleksi Aaltonen. Aleksi kuitenkin vapautettiin syytteistä. Oli muuten hyvä idea tehdä puisia salaojaputkia, mutta valtionavussa mentiin rötöstelyn puolelle ja homma kaatui.

Vastaako Gustav Friederich Wialeniuksen väitöskirja meidän kysymyksiimme? Kuvassa on väitöskirjan jälkipainoksen kannet vuodelta 1973. Väitöskirjan alkuperäisversiot painettiin vuosina 1759 ja 1760. Suomessa oli tuolloin 700000 asukasta ja Turussa 8000 asukasta. Mikä paikka Turku oli tuolloin? Turkuun perustettiin 1750-luvulla Yliopiston apteekki. Noina vuosina Turussa avattiin myös ensimmäinen yleinen lasaretti. Suomessa toimitettiin isojako vuonna 1759.  Ehkä tärkein tapahtuma oli kuitenkin kun Pommerin sodasta kotiin palanneet toivat Suomeen perunan. Sitä varmaan Kalm ja Wialenius maistelivat epäilevinä.

Suomi nousuun manufaktuureilla

Ei siis suinkaan ollut tarkoitus kirjoitella 40- tai 50-lukujen rötösherrajutuista, oli sen sijaan tarkoitus tarkastella vuonna 1760 laaditun väitöskirjan konsepteja Suomen talouden nostamiseksi. Väitöskirjan laati Gustav Friederich Wialenius. Työtä valvoi kuuluisa herra Pehr (Pietari) Kalm. Hänen arvoansa osoittaa Viikin kampuksella oleva Pietari Kalmin katu. Tukholmassa on Kalmgatan ja Turussa Kalminkuja sekä vielä Pietari Kalmin puisto. Kalmista tehtiin Suomessa myös postimerkki vuonna 1979 -eli kaksisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Pehr (Pietari) Kalm, (1716-1779) oli kasvitieteilijä, tutkimusmatkailija ja pappi. Kalm teki tutkimusmatkan Pohjois-Amerikkaan. Hän kävi mm. Niagaran putouksilla. Hän oli Turun akatemian ensimmäinen talousopin professori ja akatemian rehtori. Hän valvoi G.F. Wialeniuksen väitöskirjan vuonna 1760.

Väitöskirjan tekijä aloittaa ylevästi

”Jaloin Jumalan näkyvistä Luontokappaleista, Ihminen, oli alun perin luotu täydellisesti hyväksi, ja hän sai myös ilman suurta vaivaa sen, minkä hän tarvitsi, mutta sen jälkeen kun synti tuli Maailmaan, määrättiin hänelle, että hänen tuli Kasvot hiessä hankkia itselleen elämän tarpeet; Jumala ei siis ole jättänyt Lahjojaan tarjolle laiskoille ja huolimattomille ihmisille, vaan kaikkeen ihmisten on käytettävä ahkeruutta ja uutteruutta; sen mukaan syntyy onnellisuutta ja hyvinvointia.”

Wialenius, ”satacundensis”, jatkaa esipuhettaan: ”Luonto on suonut kaikenlaisia suuria etuja, ei yksinomaan ihmisten välttämättömään tarpeeseen, vaan myös yltäkylläisesti, muillekin annettavaksi, mikä erittäin suuresti saadaan lukea Talouden paremman ja huonomman hoidon ansioksi, mistä välttämättä seuraa, että hyvä, uuttera ja tarkoin harkittu Taloudenpito on Jumalan pelon ja hänen siunauksensa jälkeen, Kansakunnan voiman ja hyvinvoinnin tärkeimpiä Peruspylväitä; minkä totuuden jokapäiväinen Kokemus samoinkuin terve Järkikin moninkertaisesti vahvistavat. Sillä jos tarkastelemme maata, jolle Luonto on antanut kaikenlaisia Ihmistä hyödyttäviä Etuja, paitsi järkevää Taloudenpitoa, niin on se miltei kuin erämaa, missä kaikki on ikään kuin Kesannolla.

Lisää asukkaita (niitä oli tuolloin 700000)

Mitä hyötyä Suopea Lukija! olisi Maalle, jos sillä olisi runsaita Kulta-, Hopea- ja Rautakaivoksia, kun ne jätettäisiin piiloon Maan poveen järkevien Talousmiesten puutteessa, jotka osaisivat menetellä oikein niiden suhteen? toden totta ei mitään, siispä nähdään, että mitä ihanin Maa, ilman tarkoin harkittua Taloudenpitoa on mitä viheliäisin, jolle välttämättä tarvitaan, mikäli se aikoo päästä mihinkään täydelliseen nousuun, muun muassa, runsaslukuinen määrä Asukkaita, koska hyvä Talous käsittää monia, miltei lukemattomia Talouden ja Elinkeinon haaroja; ja mitä enemmän niitä on, sitä useammilla Asukkailla Maa voi kerskailla ja sen mukaisesti se on voimakkaampi ja rikkaampi, mutta jotta  Valtakunta voisi elättää suuren määrän Alamaisia , niin vaaditaan siihen monien elinkeinojen joukosta, erityisesti Tehtaita.

Ihminen on muunlaatuinen, kuin järjetön Eläin, sillä hän tarvitsee välttämättä, ei ainoastaan katon, elääkseen sen alla, vaan enemmänkin erilaisia Vaatteita ylleen, aina tarpeen ja Maan Ilmaston vaatimusten mukaan; sekä monenlaisia muita mukavuuksia, kun sen sijaan järjettömät eläimet syntyvät tähän Maailmaan, varustettuina pian hyvin niin vaattein kuin he konsanaan voivat toivoa itselleen; sillä kuka voisi vaatettaa ja ruokkia niitä niin kuin kaikkitietävä Taivaan Herra ja kaiken Luoja.

Ensimmäisen höyrykoneen ideoi Edward Somerset, Worchesterin markiisi, vuonna 1655. Denis Papin teki toiminnallisen mallin vuonna 1712. Thomas Newcomen (1664-1729) rakensi toimivan prototyypin vesipumpusta vuonna 1712. James Watt (1736-1819) sitten ratkaisi koneen ongelmat, hän kehitti höyrykondensaattorin, mikä teki koneen taloudelliseksi hyötysuhteeltaan. Lisäksi hän muutti edestakaisen liikkeen pyöriväksi. Nämä keksinnöt hän teki vuonna 1765. Sittemmin Watt ja Boulton perustivat yhteisen firman 1780-kuvulla ja kaupallista menestystä syntyi yhteistyön tuloksena. Wialeniuksen väitöskirjan aikaan höyrykonetta ei siis varsinaisesti vielä oltu keksitty. Se oli vasta Wattin hilseen alla.

Vain puolittain ihmisiä

Se joka haluaa vain luoda jotenkin tarkkailevat Silmänsä Maihin, missä Käsiteollisuudet ja Tehtaat ovat lamassa ja rappiolla, huomaa heti ilman vaivaa, miten suuruudessa kurjuudessa ja surkeudessa Asukkaat siellä viettävät aikaansa, niin että miltei tuntuu, kuin he olisivat vain puolittain Ihmisiä, koska heidän Elämänsä ei ole suuresti parempaa ja erilaista kuin järjettömien Eläinten. Grönlantilaiset, Samojedit, osa Tataareja, monet Intiaanit Pohjois-Amerikassa, Hottentotit, uuden Hollannin Villit Etelä Navan suunnalla, ja monet muut Kansat, ovat meille tästä esimerkkinä.

Konkreettisia ohjeita

Wialenius esittää työssään erinäisiä ohjeita tai uskomuksiaan manufaktuurin autuudesta reilusti ennen teollisen vallankumouksen alkua:

”Sittenkun edellisissä pykälissä on todistettu, mitä suuria etuja Manufaktuurit tuottavat Yhteiskunnalle, siihen nähden että niistä saamme vaatteita verhoksemme, kuin myös, että ne eivät yksinomaan saa uskomattomia summia pysymään Valtakunnassa, vaan myös tuovat rahaa; niin seuraa tässä pykälässä käsiteltäväksi ei suinkaan vähäisin etu, joka on että Ne lisäävät huomattavasti Maan Asukkaitten lukumäärää, mikä on varmasti kaikkein tarpeellisimpia asioita Valtakunnalle.”

Lueteltuaan manufaktuurin ja erityisesti laiva- ja tekstiiliteollisuuden etuja eri valtioille ja kaupungeille ja todettuaan erityisesti sotavoimien ylläpidon tulevan mahdolliseksi manfaktuurien tuomien tulojen kautta, Wialenius käsittelee köyhyyden torjuntaa ja työn tarjontaa.

”Kuten minä edellisessä olen lyhyesti väittänyt ja todistanut, että Tehtaat lisäävät sanomattomasti Väkilukua; niin haluan tässä pykälässä mahdollisimman lyhyesti julkituoda, että nämä antavat Leivän monille köyhille, sairaille, vanhuksille, pienille lapsille, jotka näin tulevat yhdyskunnan hyödyllisiksi Jäseniksi.

Hiilikaivostyö ei nyt näytä kovin sopivalta väitöskirjan tekijän mainitsemille ”vähemmän hyödyllisille henkilöille”.

Aika aikaa kutakin

”On sangen monia käsiteollisuuksia, jotka eivät vaadi enempää vahvuutta ja ruumiinvoimia kysyvää työtä, kuin minkä nuoret pojat ja tytöt, vanhukset ja raajarikkoiset, jopa jonkin verran sairaatkin henkilöt pystyvät mukavasti tekemään, kuten valmistelutöissä, Silkin tuotannossa, kaikenlaisessa kudonnassa, ym. Monin paikoin Ulkomailla hyvin järjestetyissä Kaupungeissa näkee, että lapset jo 4. tai 5. vuoden iässä voivat ansaita itselleen vaatteita ja ruokaa omien kättensä työllä, tiedän tuskin mitään ammattia, missä tuollaiset nuoret lapset, vanhukset ja rujot, sairaat, kerjäläiset ja vastaavanlaiset muuten vähemmän hyödylliset henkilöt, voisivat olla Valtakunnalle niin suureksi hyödyksi ja avuksi kuin käsiteollisuudessa.”

Vuoden 1763 lain mukaan vaivaishoitoon oikeutettuja olivat:
1. vanhuudenheikot, kroonisesti sairaat ja vammaiset, jotka eivät itse kyenneet hankkimaan elatustaan ja joilla ei ollut heitä hoitamaan kykeneviä omaisia,
2. mielisairaat ja parantumattomia tarttuvia tauteja sairastavat sekä
3. köyhät, hoitoa tarvitsevat lapset.

Wiadelius viittaa Turun Tiedeakatemian Asiakirjoihin vuodelta 1745. Siellä sanotaan näin: ”Kun toimettomien köyhien runsaus on rutto Maassa ja Valtakunnassa kerjäläisiäkään ei yhteiskunnassa voi pitää muuna kuin vuotavina haavoina ja rakkoina luonnollisessa ruumiissa; sillä kun he voivat palvella yhteiskuntaa tavalla olkoon se mikä tahansa, ja heitä ei panna toimimaan, niin on heidän laiskuutensa sangen vaikea taakka, vaiva ja lisä Poliittisessa kokonaisuudessa, jolle ne aiheuttavat suurta vaivaa ja vahinkoa, ikään kuin haluttaisiin sitoa jotain kuollutta elävään ruumiiseen.

Kutomotyö oli väitöskirjan tekijän mielestä erittäin sopivaa jopa 4-5 -vuotiaille lapsille, raajarikkoisille ja vanhuksille. Se oli myös sopivaa kerjäläisten työllistämiseksi. Manufaktuurityö oli uusi yhteiskunnallinen mahdollisuus.

Wialenius uskoo manufaktuurien lisäävän väestöä ja tuovan lisää työvoimaa myös maatalouteen ja vuorityöhön. Hänen teesinsä kuuluu: ”Manufaktuurit edistävät uskomattomasti Maanviljelyksen, Vuori-työn ja Kaupan kehitystä ja kasvua. ”Tarvitaan Maa-Taloudessa kaikenlaisia työvälineitä: sekä Pelto- että Niittyviljelyyn, rakennuksiin, ja moneen muuhun mitkä kaikki kuuluvat Manufaktuurien alaan.” Wialenius ottaa esiin korkealle jalostettujen käsityötuotteiden ”kilohinnan”. Hän kirjoittaa Housuntasku-Kellosta, joissa yksi naula maksaa jalostettuna 81920 Taaleria. Raudan jalostus, Laivat ja Tehdasvalmisteiset tavarat ovat edellytyksiä kaupan menestykselle.

”Manufaktuurit tekevät luonnostaan köyhän ja kamalan Maan hyvinvoivaksi, ja päinvastoin aiheuttaa niiden laiminlyönti, että itsessään rikkain maa on kurja ja jää kurjaksi. Meidän rakas Isän-maamme kelpaa esimerkiksi tästä, joka, vaikka luonto on suomut sille sangen monia etuja, etenkin mitä Rautaan tulee, on kuitenkin menneinä aikoina, jolloin ei ollut lainkaan Tehtaita, ollut melko surkea. Wialenius sanoo, että aina ”Kuningas Kustaa Eerikinpoikaan asti Ruotsi on antanut Hansa-kaupungeille Raaka-Kuparinsa ja Harkko-Rautansa, puhumattakaan itse Malmista, ja ottanut takaisin jalostettuna Kuparia ja Rautaa, eikä ole oltu sen parempia kuin Ulkomaalaisten Kaivos-renkejä.”

Lopuksi vielä Wialenius toteaa, että Manufaktuurit vaikuttavat erittäin paljon Opintojen menestykseen ja lisääntymiseen. Ne vaikuttavat hänen mukaansa eniten Kasvitieteen, Matematiikan ja Mineralogian kasvuun.

Wialenius ei nähnyt Turkua enää aivan tämän näköisenä. Kuva esittää tilannetta vuodelta 1814. Hän kuoli 57-vuotiaana vuonna 1796. Hänen opettajan Pietari Kalm oli kuollut jo vuonna 1778.

Lopputoivomuksenaan Wialenius esittää, ”että jokainen uskollinen alamainen kaikin tavoin huolehtisi Tehtaitten jatkuvasta kasvusta ja kunnossapitämisestä, ja haluan vain vielä sanoa, että Manufaktuurit tekevät Maan ja Kansa voimakkaaksi, hyvinvoivaksi, rikkaaksi, sekä saavat aikaan enemmän, kuin parhaatkaan Kulta- ja Hopea-Kaivokset.”

Tähän lopputoivomukseen on kiva yhtyä! Moniin muihinkin mietteisiin, kunhan vain käytetään sopivaa aikasuodatinta.

Kahdesta eri maailmasta

Olen Toompean mäellä. Katselen Uuden Vuoden juhlien ilotulitusten jälkisiivousta. Nyt ilotulitusjätteet peittävät maan. Mutta ei hätää – pian ne on korjattu ja elämä palaa entiselleen. Miten niin, tuo iloinen tapahtuma oli symbolinen nuoren itsenäistyneen maan olemassaolon oikeutettu julistus ja juhlistus, miksi siis sarkasmi? Enkö pidä ilotulituksista? En todellakaan. Sain ilotulituksista tarpeekseni jo seitsemänkymmentä vuotta sitten. Useimmiten kuuntelin noita ääniä Nervanderinkadun kellarissa SYK:n koulutalossa. Joskus kuuntelupaikkana oli nykyisenkin Pakilan kotini kellari, tarkemmin sanottuna saunakammari. Äärimmäisen harvoin kuljimme Pirkkolan plotin äärellä olevaan ensimmäisen maailmansodan aikaiseen bunkkeriin. Se nyt sattui olemaan mainituista suojavaihtoehdoista ainoa pomminkestävä. Noissa lähinnä sirpalesuojan tarjoamissa tiloissa äänet kuuluivat hämmästyttävässä määrin samanlaisilta kuin nyt jälleen Toompean mäellä.

Tallinnan kaupungin hieno ilotulitus tapahtui kaupungin varsinaisessa keskustassa. Katsojien tunnelmat olivat mahtavia, sillä he olivat tuli- ja valomeren sisällä. Nämä kuvat nappasi Laura Honkasalo. Vuonna 1944 maaliskuussa ihmiset kuuntelivat samankaltaista jyskettä kuvien tulituskohdan alla olevassa bastionin käytävässä.

Olimme välittömästi patteriston äärellä. Tulitus oli ilmeistä sulkutulta. Tulituksen asemapaikkana oli Harjumägi eli Ingerin bastioni. Kukkula on osa Tallinnan linnoituksen ruotsalaisvahvistuksia. Ne olivat tarpeellisia linnoituksen suojelemiseksi sen jälkeen kun kivimörssäreistä oli siirrytty ruutiin ja tykkeihin. Harjumäen Ingeri bastioni ja Hirveparkin Rootsi bastioni rakennettiin vuosina 1600-luvulla. Mäkien alla kulkee neljä vuotta sitten yleisöllekin avattu tunneli Bastionikäik. Se rakennettiin aikanaan ruotsalaisten toimesta miehistön, tykkien ja ammusten siirtelyä varten Ingerin ja Rootsin bastionien välillä. Sodan aikana käytävä toimi väestönsuojana ja siellä kuunneltiin ilotulituksen ääniä. Tuossa tulituksessa 300 puna-armeijan konetta pudotti 3000 pommia ja tuhosi 25000 asuntoa. Useita satoja siviilejä sai surmansa. Kun väki tuli suojasta ulos pommituksen päätyttyä seutu oli savun peitossa ja tulipalot riehuivat. Paloja ei saatu sammumaan veden puutteessa, sillä militaristisella viisaudella oli vesisäiliöt räjäytetty. Nyt ilotulituksen jälkeen seutu oli myös savun peitossa. Mutta savu haittasi vain joitain traumautuneita muistelijoita, kuten minua. Onkohon ketään muuta näin pöllöä? Valittaa nyt kaikkien iloksi tehdyistä ilotulituksista.

Maaliskuussa 1944 punaisen armeijan 300 pommikonetta hyökkäsi kahdessa aallossa Tallinnaan. Satoja siviilejä sai surmansa ja 25000 ihmistä menetti kotinsa. Lentohyökkäys oli ilmeisesti tähdätty enemmänkin kansan moraalin kesyttämiseksi kuin sotilaalliseksi operaatioksi. Saksalaiset olivat jo lähtökuopissa, sillä suomalaisten aselepo Neuvostoliiton kanssa oli vapauttanut suuria voimia saksalaisia vastaan. Saksalaiset poistuivat Tallinnasta syyskuun lopulla 18.9, sitten kun Hitler oli myöntynyt kenraaleidensa pyyntöihin. Kuvassa vasemmalla Nigulisten kirkontorni romahtaneena, keskellä palavia Harjukadun taloja sekä osa bastionien tunnelikäytävää, joka silloin toimi väestönsuojana. Suojiin mahtui toista tuhatta ihmistä. He kuuntelivat noita ääniä.

Kaksi kirjaa kahdesta maailmasta

Kun nyt Eestissä ollaan, voisinpa kirjoittaa muutaman sanan kahdesta kirjasta. Ne ovat kuin kahdesta eri maailmasta. Ne molemmat kertovat nuorista ja ne ovat veljesten kirjoittamia. Mutta ne ovat kuin kahdesta eri maailmasta. Veljekset ovat isänsä poikia, sillä heidän isänsä on kirjailija. Isä Eno Raud on tehnyt useita lastenkirjoja, niistä 9 on käännetty suomeksi. Rein Raud, vanhempi veljeksistä, on syntynyt vuonna 1961. Hän on tätä nykyä Japanin kulttuurin ja taiteen professori Helsingin yliopistossa. Vuosina 2006-2011 hän oli Tallinnan yliopiston rehtori. Rein Raud piti mielenkiintoisen esitelmän Tutuhesassa, Tieteiden talolla. Hän puhui kulttuurista ja globalisaatiosta.

Rein Raud  on Helsingin yliopiston Japanin kielen ja kulttuurin professori. Vuosina 2006-2011 hän oli Tallinnan yliopiston rehtori. Hän opiskeli Leningradin yliopistossa ja väitteli sitten tohtoriksi Helsingissä vuonna 1994. Kuuntelin hänen hienon esitelmänsä Tutuhesan tilaisuudessa marraskuussa 2015. Tästä linkistä löydät hänen esitelmäslaidinsa: http://tutuhesa.blogspot.fi/2015/11/globalisaatiota-ja-kulttuuria.html ja varmaan myös tilaisuuden äänityksen.

Rein Raud puhui konservatiivisistä diskursseista ja liberaalisesta kritiikistä:

■ Fukuyama: “historian loppu”, reaalisosialismin kaatuminen tarkoittaa maailmanlaajuisen markkinatalouden voittoa. (Francis Fukuyama, Stanford University, s. 1952.)

■ Huntington: “sivilisaatioiden konflikti”, maailma koostuu rakenteellisesti yhteensopimattomista ja näin ollen vastakkaisista kulttuurialueista. (Samuel P. Huntington, Harvard University, 1928-2008)

■ Searle: kulttuurillisen tasa-arvon vaatimus on vaara länsimaisen sivilisaation jatkokyvylle. (John Searle, University of California, Berkley, s. 1932)

■ kulttuurillinen globalisaatio on “cocacolonialismia” (Wagnleitner), joka ei edesauta oikeaa kulttuurien välistä keskustelua. (Reinhold Wagnleitner, Universität Salzburg, s. 1949.)

■ Bauman: “kulttuuri” on korvikekäsite, jonka avulla vältytään todellisten sosiaalisten ongelmien käsittelystä. (Zygmunt Bauman, Varsovan yliopisto, University of Leeds, s. 1925.)

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut selitellä Rein Raudin esitelmää, vaan tarkoitus oli kertoa hänen kirjastaan Rekonstruktio. (Rekonstruktsioon, 2012). Suomentaja Hannu Oittinen, Like, 2015. Ryntäsin nimittäin etsimään hänen kirjaansa heti esitelmän kuulemisen jälkeen. Akateeminen tuotti vesiperän, koska omistajanvaihdoksen myötä myös tiedostot olivat seonneet. Otavan oma kauppa Uudenmaankadulla sentään antoi tuloksen ja pääsin lukuhommiin. Olin nimittäin saanut uskoa Raudin veljesten kirjojen vetävyyteen nuoremman veljen kirjasta Rapa roiskuu. (Musta pori näkku, 2008). Suomentanut Hannu Oittinen, Like, 2013.

Ryhdyin innolla lukemaan. Alku tuntui kiinnostavalta. Kerrotaan perheen ihmissuhteista kiinnostavalla tavalla. Sitten syöpäsairas isä ryhtyy selvittämään tyttärensä rituaalista kuolemaa. Se saatiin aikaan kotikaasun ja myrkkysienien avulla. Kaikki hommaan ryhtyneet kaverukset halusivat saada selvyyttä kuolemanjälkeisen hetken tapahtumaan. Asia näyttää yleisesti kiinnostavalta. Kuulin juuri jonkun tuntemani saaneen merkittäviä apurahoja tutkiakseen ihmisten kokemuksia tuossa samassa tilassa. Tutkimus kohdistunee takaisinvedettyjen ihmisten kertomuksiin. Raudin kirjassa takaisinvetoa ei tapahtunut. Siinä pitkällinen valmistautuminen vei tuntemattomaan. Viimeisin Finlandia palkinto voitettiin myös tuon samaisen hetken olemuksen kuvaamisella. Siinä oli lähdetty muodinmukaisesti monikulttuurisuuden viitekehykseen.

Kun aihe näyttää nyt olevan näinkin suosittu – ja kunniakkaasti palkittu, en uskaltanut heti ryhtyä ihmettelemään Raudin kirjan sopimattomuutta minun mielenlaadulleni ja ymmärrykselleni. Lunttasin ja katsoin kirjallisuusarvostelun ammatti-ihmisten blogeja. Huh! Onneksi en kirjoittanut vielä mitään. Kirja onkin filosofian mestariteos. Joku taisi jopa ehdottaa yhteistä symposiumia Hegelin, Kierkegaardin, Raudin, Enn Padrikin (tytärtään etsivä isä) sekä Annin, tyttären välillä. ”Joku” olisi halunnut olla mukana tuossa symposiumissa. Nyt täytyy panna kirja yöpöydälle odottamaan seuraavaa lukukertaa. Nyt on selkeästi oppimisen paikka.

Veljekset kirjoittivat kaksi mielenkiintoista kirjaa. Mihkel Raudin ”Rapa roiskuu” ilmestyi suomeksi vuonna 2013 ja Rein Raudin ”Rekonstruktio” vuonna 2015.

Kirja toisesta maailmasta

Nyt vaihdamme lajia.  Siirrymme velipojan mielenmaisemiin. Mihkel Raud on kitaristi, toimittaja, tv-tähti ja nyttemmin parlamentin sosiaalidemokraattinen jäsen. Mihkel Raudin ensimmäisessä suomennetuissa kirjassa rapa roiskuu. Kirja kertoo 1980-luvun Viron länsimaistuvasta nuorisokulttuurista ja erityisesti nuorison musiikkikulttuurista. Mihkel Raud: Rapa roiskuu, Like, 2013. Loistava suomennos - Hannu Oittisen taiteilemana. Miten tuo suomennos onkin niin hyvä, ihan kaikkia ajan sanoja voi toistella ja maistella. Alkuperäisteos on nimeltään ”Musta pori näkku”. (Rapaa päin näköä). Se kertoi erilaisella tavalla neuvostoeestin menosta ja meiningistä ja lukemattomista nuorista - nimeltä mainiten. Loistavaa, on sitten puhe elävistä tai eläneistä ihmisistä! No, kyllä se loisto voi monen mainitun mielestä olla hyvin suhteellista. Luulisipa kirjasta syntyneen jo kunnianloukkausjuttuja. Niin paljon on lastin heittoa, lestin heittoa, huulen heittoa ja niin paljon on ”vähemmistöryhmien” ivailua alkaen Neuvostoliiton armeijasta ja muistakin homppeleista. Kysynkin tuon armeijan läpikäyneiltä virolaisilta tuttavilta oliko se niin punaisessa armeijassa? Eivät tunnistaneet omalta kohdaltaan. Taitaapa siis osa jutuista, ja aika suurikin osa, mennä kirjallisen vapauden piikkiin. Mutta eipä tuo kirja taida nyt pyrkiä aivan dokumentti olemaankaan. Hienon karhea se on. Kehotus: kirjakauppaan!

  

Mihkel Raudilla on myös toinen suomennettu kirja: Sininen on sinun taivaasi. (Sinine on sinu taevas, 2010.) Suomentanut Jouko Vanhanen, Like, 2011. Arvosteluissa romaanin sanotaan olevan sotkuinen, häijy, ja umpimusta satiiri, sanotaan sen vielä sisältävän irvokkaita yksityiskohtia ja raakuuksia. Kannattaisiko sellaista ryhtyä lukemaan? Tuollaiset asiat eivät jaksa hirvittävästi innostaa enää tässä iässä. En taida ostaa – tai mietitään!

Tästä klikkaamalla voit kuunnella ja katsella Mihkel Raudia kumppaneineen:

Singer Vinger Noored on hukas

https://www.youtube.com/watch?v=895cdWtbVss

Uusi Vuosi voi muuttaa meidät

Luen Tallinnan Rututänavan vanhaa vieraskirjaa. Siellä törmään Pokemon-aikaan vuodelta 2000. Kyläilevä lauluntaitaja ja sittemmin ansioitunut kirjallisuuskriitikko saa kritiikin aiheen. Hän kirjoittaa: ”Pokemon -evakkoreki karahti kolisten Toompeanmäkeen, eikä japanilaista kaikennielevää lapsilobotomiaa pääse karkuun edes wanhaan Hansakaupunkiin?!  

Tämä oli Pokemonien alkuaikaa, vuosi 2000. Ensimmäiset Nintendon pelit julkaistiin. Niitä pelattiin Game Boy -nimisellä laitteella. Muistattehan nuo laitteet ja niiden invaasion?

  

Vieraskirja täyttyy pokemoneista. Sinne kirjoitetaan ”Pokemon is the best!”. Minun lastenlapseni tunnistivat ehkä neljä lintulajia: varis, lokki, harakka ja kottarainen. Mutta he tunsivat noin sadan pokemonin ominaisuudet: evoluution ja etymologian.

Aika on muuttunut. Niinkö? Ovatko ajat nyt toisesta maailmasta? Vietämme uudenvuoden aikaa. Lapsia on talossa neljä. Vanhempia senioriaikuisia on kaksi ja keski-ikäisiä työelämäaktivisteja kolme.Nuorin katsoo Ipadistaan ranskalaisia lasten videoita. Kaksi seuraavaa pelaa padeillansa yhteispelinä Minecraftia. He rakentavat kaupunkia. Valmiina on uimahalli, neljä asuintaloa, kahvila ja pilvenpiirtäjähotelli. Pieneen kylään johtaa kaivosrata. Ympärillä pyörii eläimiä, kuten koiran kokoisia vihollishämähäkkejä, zombeja, jousipyssyllä ampuvia luurankoja, susia, hevosia, aaseja, lampaita, lehmiä, possuja ja jäniksiä. Kotieläimiksi on otettu kissa, sekä possuja ja jäniksiä. Jatkossa on tavoitteena rakentaa kaupunkia isommaksi ja hienommaksi. Jos mahdollista kaupunkia voitaisiin rakentaa vuorokauden ympäri.

Kuvassa näkyy vasemmalla ylhäällä asuintalot, oikealla ylhäällä korkea hotelli sekä asuintaloja, vasemmalla alhaalla on Antin olohuone sänkyineen, oikealla alhaalla jänikset syövät niille tuotua porkkanaa. Eläimiä on ruokittava.

Kysymyksiä herää. Voiko tuo köyhä virtuaalimaailma olla kiinnostavampi kuin tämä ovensuussa oleva todellinen satojen vuosien kuluessa rakentunut uskomattoman ihmeellinen todellisuus. Nämä kuvat otti Antti Honkasalo, toinen Minecraftareista.

Neljäs nuorista katsoo videoita. Hän etsii erilaisia hauskoja videoita. erityisesti hän etsii videoita, joissa voi nauraa. Hän hihittelee itsekseen löydettyään makoisan videon. Hänen hienoin löytönsä on video, jossa kaksi pelaajaa kilpailee napin painalluksen nopeudesta musiikin päättyessä. Häviäjä saa sähköiskun. Iskun saaneen naamanilmeet kiinnostavat. 

Aikuiset löytävät kaikki kohtalonsa sähköisen viestinnän piiristä. Ei, ei jatkuvasti, joskus tehdään ruokaa – ihanaa sellaista. Joskus käydään kaupassa. Joskus kävelyllä. Kaikki ikään kuin viihtyvät. Yksi vain tuntuu puuttuvan. Yhteinen keskustelu. Yhteinen debatti. Yhteinen dialogi. Itse asiassa kukaan ei tiedä mitä muut ajattelevat. He kyllä varmaan ajattelevat. Lapset eivät joudu kuuntelemaan aikuisten keskustelua. Ehkä he erehtyvät ajattelemaan aikuisten olevan samaa mieltä kaikesta. Tai sitten luulevat ettei asioista olla mitään mieltä. Aikuisista yksi saattaa katsella nuorten jääkiekkoa, toinen aikuisista on liimautunut Iphonensa näppäimiin, kolmas on FB addikti. Neljäs, minä, roikun koko ajan läppärin nurkassa. Pitäisi tehdä blogia. Joku varmaan odottaa sanomaa – niin tärkeätä. Yksi häärii keittiössä. Hän on jättänyt läppärin kotiin. Hän siivoaa ja laittaa ruokaa, tiskaa ja pesee pyykkiä. Kyllä häntä autetaan. Lapset auttavat ja aikuiset auttavat. Keskusteluun vain ei ole yhteistä hetkeä. Siinä onkin miinuslasien herättävä saldo.

Plusmerkkiset lasit

Positiiviset lasit katsovat maailmaa toisin silmin. Kaikki on hyvin. Tästä voi rakentaa. Mutta, muutos ei synny itsestään. On tehtävä uudenvuoden päätöksiä. On itse noustava. Muutos ei tapahdu lasten protestin kautta. Sen on tapahduttava meidän oman protestimme kautta. Muutos alkaa valokuvausretkellä keskiaikaiseen kaupunkiin. Se on tässä meidän ympärillämme. Sen kauneus ylittää kaikki virtuaalimaailman rakennelmat. 

Tallinnassa on ihana talvi. Se sopii hyvin ajattelun herättäjäksi. Siirtykäämme yhteiseen maailmaan.

Milloin aloitetaan? Ensi vuonna?

Pakolaisten invaasio ja epätietoisuus invaasion jatkumisesta herättää kysymyksiä. Etsiskelin ja olen jo viikkoja etsiskellyt strategioita ja suunnitelmia kriisin hoitamiseksi Euroopan eri maissa. En vain löydä. Haluaisin myös ymmärtää ongelman suuruuden. Saksalaisissa lähteissä toisaalta pidetään ongelmaa lähes ratkaisemattomana katastrofina, toiset lähteet taas mainitsevat pakolaistulvan Saksan pelastuksena. Yhden miljoonan vuonna 2015 saapuneen pakolaisen/turvapaikanhakijan hoidon kustannuksiksi arvioidaan 20-30 miljardia euroa vuodessa. Se on valtiolle, osavaltioille ja kunnille 20000-30000 euroa pakolaista kohti vuodessa, jatkuvasti kunnes he pääsevät töihin ja ryhtyvät tuottamaan veroja. Tähän summaan sisältyy kielikurssit, koulutus, päivärahat, asumistuki tai asuminen hätämajoituskohteissa, lasten koulutus jne. Summa sinänsä tuntuu oikean suuruiselta. Suomessa tämä tarkoittaisi nykyisellä turvapaikanhakijamäärällä 600-900 miljoonaa euroa vuodessa. Tähän summaan ei sisälly asuntoinvestointeja. Jos ajattelemme turvapaikan saavien määräksi vuoden 2015 hakijoiden osalta 10000 henkeä ja heidän määränsä paisuvan perheenyhdistämisen kautta 25000 henkeen, asuntoja tarvittaisiin tiukalla 20 k-m2 per nuppi mitoituksella puoli miljoonaa kerrosneliömetriä. Onko se paljon vai vähän?  Tätä ihmettelin jo blogissani http://penttimurole.blogspot.fi/2015/12/pakolaiset-poroerotuksessa.html. Nyt ihmettelen lisää. Ajattelin vielä ihmetteleväni millaisia kaupunkeja tai taloja tuollainen asuntojen lisätarve tarkoittaisi. Ja millaista rahoitusta se tarkoittaisi verrattuna muuhun vakiintuneeseen rakentamiseen. Nyt myönnän jo heti alkuun: kesken jää. On ihmeteltävä lisää.

Tässä kuvassa rakentamisen volyymi on tasattu 10 vuoden jaksoille. Ennen sotia Suomessa rakennettiin vain 1 milj. k-m2 vuodessa. Miten lie tilastoinnin laita etenkin maaseudulla. Sotien jälkeen määrä nousi lähelle 3 miljoonaa, kunnes sitten alkoi maaltamuutto.  Suomalaisen rakentamisen volyymi kerrosneliömetreissä mitattuna oli vahvimmillaan 1970- ja 1980-luvuilla. Noina vuosikymmeninä asuntoja syntyi 5 miljoonaa k-m2 vuodessa. Muuta rakentamista oli 4 milj. k-m2 vuodessa. Teollisuutta rakennettiin voimallisesti. 1990-luvulla ja sen jälkeen asuntoja syntyi 4 milj. k.m2 vuodessa. Kokonaisvolyymi putosi runsaaseen 6 miljoonaan kerrosneliömetriin. Ja sitten vielä oli huima pudotus vuoden 2009 nurkilla finanssikriisin seurauksena. Paljonko olisi nyt rakennettava lisää, sitä pohditaan.

Kuvassa näkyy rakentaminen vuoden 1995 jälkeen. Se oli edellisen laman jälkeistä aikaa. Vuosi 1995 oli myös pohja, vielä heikompi kuin asunto-rakentamisessa vuosi 2009 ja muussa rakentamisessa vuosi 2014. Asuntorakentamisen huippu oli vuonna 2007 (4,6 milj. k-m2) ja pohja vuonna 2009 (2,9 milj. k-m2). Muun rakentamisen huippu oli vuonna 2008 (6,4 milj. k-m2) ja pohja vuonna 2014 (4,1 milj. k-m2). Paremman puutteessa tein itse ennusteen jossa pikku hiljaa tulevina vuosina lähestytään vuosien 2008 ja 2009 tasoa. Merkittävimmät muutokset vanhaan saattaisivat olla omakotirakentamisen määrän vakioituminen ja kerrostalojen osuuden lisäys. Pakolaisten asuttaminen lisää kerrostalorakentamista keltaisen palkin määrällä. Kaiken kaikkiaan pakolaisten asuttaminen lisäisi asuntojen kokonaismäärän (kerrosneliöitä) rakentamistarvetta 19 % ja kerrostalojen määrän tarvetta 36 %.

Vielä pieni mittailu euroissa. Suomessa panostetaan talojen rakentamiseen noin 19 mrd. nykyeuroa vuodessa. Puolet rahasta käytetään asuntojen rakentamiseen. Huippuaikana eli vuonna 2008 talojen rakentamiseen taisi kulua runsas 25 mrd. euroa. Pakolaisille rakennetaan kohtuuhintaisia taloja. Kunnes sitten pystyvät nousemaan tikapuita. Pakolaisten talojen rakentaminen tulee vaatimaan Suomen rakentamisen kokonaisfinansseista 8 % ja asuntorakentamisen markkinasta 15 %.

IFHP on yhdistys, jonka kansainvälisissä kongresseissa ainakin meistä vanhemmista moni on käynyt. Yhdistyksen koko nimi on:  International Federation for Housing and Planning. IFHP on temppelin harjalla miettiessään pakolaisten asuttamista. Yhdistyksen syksyinen kokoussarja pyrki etsimään ratkaisuja tai suosituksia parantaakseen kiinteän asumisen tuottamista pakolaisille. No, vaikka siitä ei paljoa villoja näytä irronneen, niin kuitenkin enemmän kuin monen muun kovaäänisenkin toimijan yrityksistä, joten sietääpä hieman vilkaista. Kokous käsittelee pakolaisten asuttamisen näkökohtia kolmessa pääryhmässä:

■       Asuminen ja integraatio

■       Asuntopolitiikka ja kohtuuhintaisten asuntojen tuottaminen

■       Suunnittelusäännökset ja asemakaavamääräykset

Asuminen ja integraatio

IFHP aloittaa toteamalla nimitysten muuttuneen. 70-uvulle saakka siirtolaisten sulauttamisesta käytettiin termiä ”assimilaatio”. 70-luvun puolivälistä alkaen siirtolaisia lakattiin pitämästä väliaikaisina asukkaina ja käyttöön otettiin termi ”integraatio”. Syynä muutokseen sanotaan olleen sen käsityksen, että assimilaatio tarkoittaisi siirtolaiselle tai hänen jälkeläisilleen tarvetta tai pakkoa omaksua isäntämaan kulttuuriset standardit. Uusi nimitys integraatio ei taas sisältäisi tällaista pakkoa, vaan siihen sisältyisi erilaisuuden kunnioitus. On siis sopeuduttava ja yhdyttävä (tarkoittaako tämä kotouduttava?) kadottamatta kulttuurista identiteettiään.

Tämä on erittäin jännittävä ja kiinnostava juttu! Siis älyttömän jännittävä. Piti oikein katsoa sanakirjasta. Sanakirja sanoo kotoutua=integrate. Hassun tuntuista, suomen kielessä sana kotoutua tuntuisi tarkoittavan hyvin kauniilla tavalla uuden kotipaikan muodostumista ikään kuin kodikkaaksi ja kodiksi. Mutta toisinpäin: sanakirja sanoo integrate=yhdistää.

Olikohan China town -ideologia tuota aikaa ennen assimilaatiota. Nykyään chinatowneja ei pidetä hyvänä konseptina. Se kuulemma estää niin assimilaation kuin integraation ja synnyttää segregaation. Ne asuimme Liisan kanssa pari kuukautta Brooklynissä. Meidän kaupunginosamme oli latinokorttelia. Pohjoispuolella, parin kivenheiton päässä, urheilukentän takana, oli puolalaiskaupunginosa. Etelämpänä taas elelivät ortodoksijuutalaiset omassa kaupunginosassaan. Minusta tuossa asumisessa ei ollut segregaatiota.

IFHP toteaa Euroopan onnistuneen asuntopolitiikassaan ja kaupungeissaan ja lähiöissään hyvällä tavalla yhdistämään yhteiskunnallista monimuotoisuutta. Toisaalta IFHP toteaa pakolaisten asuinpaikkojen vaikuttaneen suuresti integraation epäonnistumiseen tai onnistumiseen. Näin havaitaankin asumisen ja integraation kehittämisen tapahtuvan toisistaan erillisinä hallintotoimina. ”Asuntotuotanto infrastruktuurin kehittämisenä on vain kaavan yksi osa. Sosiaalinen painotus, kuten perheen läheisyys ja yhteys, työtilaisuudet, koulutus ja paikallinen yhteisöllisyys, ne ovat tekijöitä jotka auttavat pakolaisasutuksen muodostumisessa kodiksi - ei vain paikaksi, jossa asutaan.”

Mietityttää, niin tuossapa se on se pähkinä purtavaksi?

Miten pakolaisten asuminen muodostaa heille itselleen kodin ja antaa mahdollisuuden toimia oman kulttuurinsa sääntöjen mukaan, ilman että tuo asuminen vie naapurustossa asuvilta paikallisilta tunnetta siitä, että he asuvat kotonaan. Eikä yksin niin. Pakolaisissa on myös monia ”oman kulttuurin” ryhmiä, joiden identiteetin ja koskemattomuuden toivoisi säilyvän. On myös rankkaa rasismia. On muuten hieman outoa miten yksipuolisesti rasismista ja keskinäisestä kunnioituksesta puhutaan. Siis säilyykö tämä ”diversiteetti”? No tietenkään et säily – pitkän päälle. Globalisaatio ja kaupalliset ”maailmankulttuurit” iskevät päälle. Uskontokulttuurit sinnittelevät.

Marraskuussa 2015 päädyttiin seuraaviin johtopäätöksiin (niistä lyhyesti)

http://www.ifhp.org/news/ifhp-berlin-housing-lab-outcome

Asumisen polut ja integraatio

1. Asumisen yhteinen polku

Asuntopolitiikka ja integraatiopalvelut tulee yhdistää ”valitsemalla polku”. On tehtävä jaettu yhteinen perspektiivi, joka edustaa niin vastaanottavan yhteiskunnan tavoitteita kuin asettuvien pakolaistenkin tavoitteita. Jokaiselle pakolaisella voitaisiin luoda havainnollistettu polku integraatioyhteiskunnan osaksi astumisesta. Jokainen pakolainen voisi asumisen ja integraation polkua seuraten nousta kehityksen tikapuilla puolapuu kerrallaan. Polkumalli kuvaa odotuksia, oikeuksia, velvollisuuksia paikallisyhteisöä kohtaan, velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan ja velvollisuuksia yksilöä kohtaa.

Tässä taas täytyy miettiä - vähän. Työn löytäminen on ainoa tapa päästä tuolle nykyisin paljon puhutulle tikapuulle. Kun katsoo pakolaisten tai siirtolaisten työlupia esimerkiksi Ruotsissa työn saanti vaikuttaa melkoisen ongelmalliselta.  Saattaa tulla pysähdys alimmalle askelmalle.

2. Rinnakkainasettelu

Pakolaisten asunnontarve asettaa suuria haasteita eurooppalaisessa asuntotilanteessa. Sen vuoksi olisi hyvä asettaa tasapuoliseen vertailuun niin isäntäkansalaisten kuin pakolaisten tarpeet kun isäntämaat ja kunnat osoittavat käytettävissä olevan asuntokannan ja sosiaaliset tarpeet asuntojen suhteen.  Samoin pakolaisten tulisi voida osoittaa heidän nimenomaiset asuntotarpeensa ja sosiaaliset tarpeensa (päivähoito, koulut, maataloustyön mahdollisuudet jne.) Näin asioita tarkastelemalla samanaikaisesti eri kannoilta voitaisiin löytää yhtymäkohtia ja yhteisiä ratkaisuja asumiseen ja sosiaalisiin tarpeisiin kuten asumiseen, opetukseen, kielikysymyksiin, kulttuuriin ja työtilaisuuksiin. (Aikamoista munkkilatinaa!)

Uusien alueiden suunnittelussa unohtuu usein tarve rakentaa muutakin kuin vain asuntopinta-alaa. Oliver Clemens esitteli IFHP:n työpajassa Rotaprint teollisuuslaitoksesta muodostettua yhtiötä, joka tarjoaa tiloja erilaisille toiminnoille ja samalla suojelee vanhan teollisuuskompleksin. Kortteli sijaitsee Berliinissä. He kutsuvat rakennusta sosiaaliseksi veistokseksi. Minusta se on hyvin sattuvasti ja kivasti sanottu. Suurin osa käytöstä liittyy taiteeseen ja käsityöhön. Tiloja vuokrataan erityisesti yhteisöllisyyttä ja paikallistoimintaa tukeviin tarkoituksiin. Korttelissa toimii mm. kielikoulu maahanmuuttajille. Yhtiö on voittoa tuottamaton ja eikä hankkeella ole minkäänlaista valtion tai kunnan apua.

Asuntopolitiikka ja kohtuuhintaisten asuntojen tuottaminen

Siirtolaisvirrat, finanssikriisi, heikko yksityinen investointitahti ja heikkenevä panostus sosiaaliseen asuntotuotantoon ovat omiaan lisäämään kysyntää ja samanaikaisesti vähentämään kohtuuhintaisten asuntojen tarjontaa.  Vastauksena tähän olisi kehitettävä uutta asuntopolitiikkaa kohtuuhintaisten asuntojen luomiseksi niin nykyiselle väestölle kuin siirtolaisillekin. Tarkoitus on luoda nopeampi, monipuolisempi ja tehokkaampi asuntotuotanto. Nyt on tarve olla nopealiikkeinen ja oikea-aikainen koska tarpeet ja haasteet tulee jatkuvasti ajantasaistaa.

3. Asuntopolitiikka

Kaupungit elävät muutoksen aikaa. Nyt olisi kehitettävä uusia ideoita mutta olisi myös tutkittava vanhoja hyväksi havaittuja keinoja. Kaupunkien tulisi omaksua monipuolisia lähestymistapoja ja työskennellä yhtäaikaisesti monien yhdensuuntaisten strategioiden eteen. Niitä voisi olla:

■       hyödyntää nykyinen asuntokanta ja rakentaa uutta

■       tutkia optioita asuntotuotannontarjonnan lisäämiseksi, tutkimalla esimerkiksi toimistojen, kirkkojen ja koulujen käyttämistä asuntotarkoituksiin.

■       rohkaista tee se itse -rakentamista tarjoamalla maata ja muuta apua – myös pakolaisille

■       tarjota mahdollisuus joustavampiin asuntoratkaistuihin, esimerkkinä nyt yksin saapuvat nuoret miehet ja heille tulevaisuudessa tarjottu perheenyhdistämismahdollisuus

■       kokeilla säännösten lieventämistä tinkimättä asuntojen yksityisyyssuojasta ja ympäristötavoitteista

IFHP:n järjestämässä work shopissa Florian Kohl esitteli toteutettua ideaa yhteisöasumisesta, ”klusteriasumisesta”.  Hän sanoi: “Meidän täytyy mennä naapurustoon ja keskustella asukkaiden kanssa.  Ei ole kysymys vain rahasta ja tarjonnasta. Meidän on tiedettävä mitä asukkaat tarvitsevat. Esimerkiksi kattopuutarhan, jos maantasoinen puutarha puuttuu. Niinpä niin!

4. Kohtuuhintainen asuntotuotanto

Kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon, niin yksityiseen kuin julkiseenkin, sisältyy tarve tuottaa asuntoja pakolaisille. Samaan aikaan kantaväestön suhteen vallitsee lisääntyvä asuntopula. Tämä saattaa synnyttää jännitteitä, koska kantaväestö tuntee itsensä ylenkatsotuksi ja ohitetuksi jonotuslistoilla. Keinoksi ehdotetaan olemassa olevan asuntokannan huolellista kartoitusta, samalla kun asuntotuotantoteollisuus, pakolaisten integrointipalvelut ja kunnan elimet toimisivat kiinteässä yhteistyössä. (Vaikuttaa siltä, että hallinnon kykyyn uskotaan, en ole varma onko siitä kysymys?)

On hauskaa katsella monenlaisia ideoita pakolaisten tilapäisasumiseksi, mutta pian vetää vakavaksi. Johtopäätökseen ei ole pitkä matka. Se on: asuinkelpoiset talot on pääpiirteissään jo keksitty. Jos pakolaisia tänne vastaanotetaan, heidät on vastaanotettava ihmisinä. Teltat ja ansiokkaat IKEA-talot ovat hetken suoja. Asuminen on pysyvää.

Suunnittelusäännökset ja asemakaavamääräykset

Monissa Euroopan maissa tiukat suunnitteluohjeet voivat suuresti rajoittaa olemassa olevien tilojen käyttöä, uudelleenkäyttöä ja käyttöönottoa yleensä. Kaavojen käyttötarkoitusmääräykset saattavat estää tyhjien tilojen, kuten toimistojen, koulujen ja teollisuustilojen muuttamista uuteen tilapäiskäyttöön. Nyt kun keskustellaan eurooppalaisten kaupunkien kapasiteetista tarjota nopeasti tilapäisiä ja pysyviä asuntoja yhtälailla kantaväestön asunnontarvitsijoille kuin siirtolaisille ja pakolaisille, olisi tarkasteltava ja uudistettava nimenomaan mainittuja määräyksiä.

5. Suunnittelusäännökset

Pakolaisryhmien erilaista taustaa pidetään huomionarvoisena. Sanotaan että ratkaisujen tulisi olla räätälöityjä ja joustavia erilaisten ryhmien tarpeiden mukaan. (Tuo on nyt ilmiselvästi todentotta!) Kuka räätälöi?

6. Asemakaavojen käyttötarkoitusmuutokset

Asemakaavoissa määritettyä käyttötarkoituksen ”lukkoa” tulisi lieventää. Asuntotuotantoa ja erityisesti myös kokeellista asuntotuotantoa tulisi sallia alueilla, joilla on nyt ainoastaan kaupallista toimintaa, teollisuutta, virkistystä tai toimistoja sallivat merkinnät. Puhutaan innovatiivisuudesta, joka auttaisi uusiin ratkaisuihin niin kaavoituksessa kuin rakennussuunnittelussa. Kunnissa olisi erityisesti vastattava sellaisiin asuntopolitiikan haasteisiin joissa keskiössä ovat erilaisten ihmisryhmien tarpeiden kirjo; yhtenä ryhmänä pakolaisten ja siirtolaisten ja heidänkin sisäisten erilaisten yhteiskunnallisten tarpeidensa kirjo.

7. Rakennusmääräysten joustava soveltaminen

Lausunnossa todetaan rakennusmääräysten asettavan yksityiskohtaiset tekniset ja hallinnolliset vaatimukset ja minimistandardit talonrakentamiselle. Näiden määräysten tarkoituksena on turvata terveyttä ja turvallisuutta, paloturvallisuutta, resurssien järkevää käyttöä, ympäristöä ja esteettömyyttä.  Näitä määräyksiä ei suinkaan kiistetä, mutta ehdotetaan kuitenkin ohjelmaa, joka sallisi määräysten soveltamisessa vaiheittaisuutta. Näin voitaisiin löytää inkrementaalisia asuntorakentamisen mahdollisuuksia asunnontarvitsijaryhmien edellytyksiin ja paikallisiin olosuhteisiin sovellettuna. Yhtenä optiona mainitaan “tee se itse” asuntotuotanto. Ajatellaan että toimijat voisivat kehittää vaiheittaisen rakentamisen ja remontoinnin muotoja, joissa määräykset joustavat.

Hartiapankkirakentaminen on hieno ajatus. Sitä on sovelluttu Suomessa kun siirtolaiset Karjalasta saivat käyttöönsä sirkkelisahan ja ryhtyivät kaatamaan palstaltaan puita asuintaloaan varten. Vaikka muistankin nyt kuin itse asutustoimintaa johtanut maestro Veikko Vennamo kertoi siirtolaisten ensin rakentaneen karjalle suojan ja itse asuneen ensimmäisen talven perunakuopassa. Nyt on saatu eurooppalaiset nuoret arkkitehdit innostumaan. Tässä IBAU:n kuormalavatalo. No ehkä päiväntasaajalla! Kanattaisi vielä muistella Martti Ilveskorpea - kerrostaloja hartiapankilla. Muistellaan toisella kertaa.

Helsingin kaupungilla on tilaisuutensa - NYT

Aleksilla Tiedekulmassa oli viime viikolla mielenkiintoinen ja täyteen kansoitettu tilaisuus. Tilaisuuden ajankohtaisuus oli kuuma. Sen nimi oli: Minne menossa, kaupunki?  Puhetta johti ansiokkaan vetävästi Yhteiskuntapolitiikka-lehden päätoimittaja Tuukka Tammi. Sain viimeisen vapaan jakkaran. Vaattovaara ja Kortteinen kertoivat jo edellisenä päivänä julkisuuteen lipsahtaneesta segregaatio-tutkimuksestaan. He eivät vielä ehkä arvanneetkaan millä kiihkolla Helsingin johtavat virkamiehet, Pajunen ja Aho, ruotivat tutkimuksen tuloksia - taas sitten seuraavana päivänä. Jos tutkijat aivan oikein toteavat että segregaatio on kaupungin tietyillä alueilla vain edennyt, eikä sitä ole onnistuttu saamaan hallintaan, niin mitähän tuossa on kiihtymistä. Tottahan se on. Väistämättömästi. Mutta tuo aihe, se liittyy rajulla tavalla siihen mitä pakolaisasioissa tapahtuu.

Keskustelu on siis ajankohtainen. Jos ja kun se keskustelu kiinnostaa kaupungin korkeinta johtoa ollaan juuri siinä missä pitäisikin olla. Tätä akuuttia ongelmaa ei nyt pystytä 2050-vuoden yleiskaavavisiolla eikä bulevardeilla ratkaisemaan. Asia on jo käsissä. Nyt odottaisikin näkevänsä strategian ja suunnitelman, jolla Helsingin seutu, MAL-alue ja muut metropolistit, kertovat meille tulevista asumisen haasteista.

Olisi nimittäin aktiivisen vanhan tarpeen lisäksi ratkaistava uudet tarpeet. Euroopassa näyttää olevan sormi suussa. Naapurissa Ruotsissa on sormi suussa. Nyt oli meillä tilaisuus näyttää mallia ajattelussa ja teoissa koko Euroopalle.

  

Tutkijat sanovat, ettei Helsingin suunnittelussa harjoitettu politiikka ole purrut segregaation suhteen. Köyhät, maahanmuuttajat ja huonompiosaiset sijoittuvat lisääntyvästi samoille alueille kaupungin sekoittamispolitiikasta huolimatta. Hesari kirjoittaa: ”Päinvastoin (kaupungin politiikasta huolimatta) esimerkiksi Itä-Helsinkiin oli kehittynyt alueita, joille oli keskittynyt pääosin vain köyhiä, syrjäytyneitä, koulutukseltaan, työllisyydeltään, tulotasoltaan ja terveydentilaltaan vaikeassa asemassa olevia ihmisiä.”

Ei kannata loukkaantua

Tutkijoiden puhe ja kirjoittelu tuntuu loukkaavan kaupungin edustajia. Pajunen puolustautuu ja sanoo Helsingin onnistuneen paremmin kuin monet muut kaupungit. Hän ei näe Helsingissä monien suurkaupunkien hälyttäviä ilmiötä. Hän panee kuitenkin huonoksi mainittujen alueiden kaavoitukselliseksi virheeksi yksipuolisen kaupungin vuokratalojen sijoittamisen samoille alueille. Tämä juontaa juurensa 90-luvun alun lamasta – silloin piti elvyttää. Hänen mielestään Helsinki on onnistunut tyydyttävästi. ”Pitäisi tehdä kansainvälinen vertailu niihin eurooppalaisiin kaupunkeihin, joissa ei ole harjoitettu sosiaalisen sekoittamisen politiikkaa. Niissä kehitys on ollut huomattavasti huonompaa”, Pajunen sanoo. ”Virastopäällikkö Mikko Aho taas sanoo: ”Onko meillä yhtään surkeita alueita? Sellaisia alueita, joilla sijaitsevat asunnot eivät mene kaupaksi ja jotka ovat kokonaan tyhjentyneet? Sellaisia ei Helsingissä ole!” Aivan oikein sitten Pajunen toteaa: ”Keskeinen väline on palveluverkosto. Työllistymisessä auttaminen on nyt ensisijaisen tärkeää. Sosiaali- ja terveystoimen sekä opetustoimen panos on valtava”, Pajunen luettelee.

”Vasta kun tutkitaan sosiaalisen sekoittamisen ja muiden tekijöiden yhteisvaikutusta, voidaan kokonaisuuden kautta arvioida onnistumista segregaation torjunnassa.” Siinäpä se on, maahanmuuttajat eivät yksistään ole tässä vaikuttamassa. Mutta miten käy tulevaisuudessa, kun heidän määränsä lisääntyy moninkertaisesti?

Nyt odottelen innostuneena millaisia ratkaisuja Arkkitehtuurimuseon ja SAFA:n kilpailu tuo meidän ajankohtaiseen ongelmaamme. Tähän asti olemme olleet hyvinkin ymmällä ja samalla hampaattomia.

Hyvän uudenvuoden toivotus kaikille asiasta kiinnostuneille, samalla voisitte panna ideapadan porisemaan.