Töölönlahti kierroksessa 1

Töölönlahti ei ole jättänyt kylmäksi - sen paremmin suunnittelijoita kuin spekulanttejakaan. Vieläkin soppa kiehuu. Seuraavissa kolmessa blogissa kerrotaan tarinaa nyt ajankohtaisen Töölönlahden suunnitteluvaiheista. Vuosikymmenten ajan tuon Helsingin kehdon tai kohdun valloittaminen osoittautui mahdottomaksi, vaikka aikamme suurimmat maestrot uhrasivat siihen taitonsa ja rohkeutensa. Pakkeja tuli toiset toisensa jälkeen. Myös moni poliitikko ja kaupunginjohtaja, tasavallan presidenttiä myöten, joutuivat perääntymään kosiomatkaltaan.

 

Töölönlahti suunnittelijoiden valloitusyritysten kohteena Eliel Saarisesta Alvar Aaltoon.

Julius Tallberg, Eliel Saarinen ja Bertel Jung olivat valloitusmatkojen suhteen pioneereja. He laativat vuosisadan alussa mainion spekulatiivisen kehittämissuunnitelman Helsingin maagisen tyhjään keskiöön. Suunnitelma oli nimeltään Pro Helsingfors 1918. Se tosin kattoi laajat kaupunkialueet, mutta oli määrätietoisin Töölönlahdella. Liikeideana oli täyttää Töölönlahti ja jatkaa vahvaa keskustakehitystä Pasilaan saakka. Kehitystä tukisi Pasilasta Töölönlahdelle johtava valtakatu, ”Kuningasavenyy”. Suunnitelman olennainen osa oli rautatieaseman siirtäminen Pasilaan. Tätä Saarinen siis ehdotti vain vuotta ennen piirtämänsä uuden asemarakennuksen valmistumista. 

 

Vielä vuonna 1915 Saarinen ja kumppanit ehdottivat laajaa keskuspuistoa ja suurta laukkarataa Töölönlahdelle. Asema oli rakenteilla nykyiselle paikalleen. Vuonna 1918 Tallbergin ”näkyvä käsi” ohjasi suunnitelman uusille urille. Töölönlahti ja Eläintarha Laaksoon saakka rakennettiin umpeen. Rautatieasema sijaitsi tarkkaan ottaen heti Nordenskiöldinkadun pohjoispuolella.

Pro Helsingfors oli pohjana keskeisen Helsingin kehittämisideoille vuosikymmeniä eteenpäin. Niin, itse asiassa Saarisen ajatus Kuningasavenyystä, Vapaudenkadusta, kesti elossa 90-luvulle saakka. Jung olikin kirjoittanut suunnitelmaselostuksessaan, etteivät ”juoksevien asiain uuvuttavassa polkumyllyssä” raatavat virkamiehet olisi voineet tällaista kokonaisvisiota tehdäkään.

 

Vasemmalla JuliusTallbergin ja Eliel Saarisen Pro Helsingfors 1918 -suunnitelma Töölönlahden täyttämisestä ja keskellä Oiva Kallion ja Elsi Borgin suunnitelma vuodelta 1927 mahtavasta Töölönlahden ”Kuningas Avenuesta”. P.E. Blomstedt halusi avata Töölönlahtea ja saneerata vanhaa keskustaa 1933, hänen ”viuhkansa” äärimmäisenä oikealla.

P. E. Blomstedt kirjoittaa issikkanopeudesta versus moottorinopeudesta

Ensimmäisen kyseenalaistamisen ja vastahyökkäyksen aloitti arkkitehti P. E. Blomstedt, 30-luvun alun kriittisessä kirjoitussarjassa: ”Helsingin tulevaisuus”. Hän kirjoitti: ”Olen tämän kirjoitussarjan ensi osassa osoittanut, että laajintakin mahdollista Suur-Helsinkiä ajatellen on sellainen yleisasemakaava mahdollinen, jonka liikekeskusta sijaitsisi kaupungin vanhimmissa osissa. Jos näin menetellään, seuraisi siitä automaattisesti vanhain kaupunginosien puhdistautuminen. Tämän mahdollisuuden myönsi myöskin prof. Saarinen, joka liiketalojen etujen vuoksi sen kuitenkin hylkäsi. Liikekeskustan laajennus Helsingin niemellä aiheuttaisi hänenkin mielestään, että suurin osa nykyistä kaupunkia olisi uudelleen rakennettava joko asuinrakennuksia muuttamalla tai uudestaan rakentamalla. Blomstedt arveli Saarisen Töölönlahden rakentamismahdollisuuksien imevän potentiaalia vanhan keskustan kehittämiseltä ja vanhan keskustan jäävän näin oman onnensa nojaan ja käytännössä saneeraamatta. Hänen poleeminen kommenttinsa suuntautui asemakaavakonttoria kohtaan. Konttori tuki Saarisen suunnitelmaa ja piti keskustan vanhoja alueita asumiseen kelvollisina ilman täydellistä uudelleenrakentamista. Hän jatkoi: ”Toivon voivani otaksua, että tällä ei saateta tarkoittaa sitä, että asuntotaloaluee joilla rakennusjärjestys on oikeuttanut rakentamaan aina 5/6 pinta-alasta ja oikeuttaa edelleenkin, joilla suurin osa asuinhuoneista ei saa aurinkoa lainkaan, joilla kymmenettuhannet pikkulapset ovat pakotettuja leikkimään asfalttipihojen kuilumaisissa pimennoissa, pihamaitten, joilla ei kasva ruohon korttakaan, että nämä alueet asemakaavakonttorin mielestä eivät kaipaisi perusteellista saneerausta.” Blomstedt siis piti vanhan Helsingin kortteleiden saneerausta välttämättömänä ympäristöhygieenisistä syistä.

Konkreettisesti liikenteeseen liittyvä oli P.E. Blomstedtin kritiikki Saarisen suunnitelman pääkatuideologiaa vastaan: ”Siitä miten ulkoväylät suunnataan kaupunkiin, riippuu sekä Töölönlahden että Rautatieaseman kohtalo. Liikekeskustan suuntaukset ja siirtymiset ovat liikenteestä riippuvaisia. Jos neljä suurta valtaväylää kohtaisivat toisensa ennen Pasilaa (ja johdettaisiin edelleen Töölönlahdelle) seuraisi tästä, että Pasilaankin heti alkaisi muodostumaan elinvoimainen sekundakeskus. Tällä tavoin syntyisi siis juuri sen luontoinen paine nykyisessä kaupunkielimistössä, että liikekeskustan tilantarvetta ei enää voitaisi tyydyttää muilla keinoilla kuin sillä, että Töölönlahti uhrattaisiin.” Blomstedtin mukaan elimellistä kaupunginasemakaavaa ei enää aikaansaada siten, että vain mittakaavaa muutetaan ja ”issikkanopeus muutetaan moottorinopeudeksi”.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/eliel_saarisen_helsingin_rautatieasemasta_tuli_aikansa_monumentti_82304.html#media=82306

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/1900-luvun_alun_arkkitehtuuria_helsingissa_14314.html#media=14317

Arkkitehtitoimisto Borg, Sirén, Åberg voittaa eduskuntatalon kilpailun 1924

Blomstedtin aikoihin - tai jo sitä ennen - kehiin astui arkkitehti Johan Sigfrid Sirén. Hän voitti eduskuntatalon suunnittelukilpailun vuonna 1924. Tai ei – hän ei sitä voittanut, vaan Arkkitehtitoimisto (Kaarlo) Borg, Sirén & (Urho) Åberg kilpailuehdotuksella Oratoribus (”Puhujille”).  Työn varmistuttua Sirén kuitenkin irtisanoutui arkkitehtitoimistosta ja puhui suunnittelun itselleen, hyläten toverinsa(?). Saattoiko tuonkin ajan hankintasäännöissä olla jotain tekijänoikeuksiin liittyvää tulkinnanvaraisuutta? Talo valmistui vuonna 1931. Sirén halusi eduskuntatalonsa eteen monumentaaliaukiota. Hän työskenteli asian hyväksi vielä 50-luvulla. Alkuperäinen 20-30-lukujen idea sekä myöhempi 50-luvun idea on nähtävissä oheisesta kuvasta. Myöhemmin sitten muut arkkitehdit yrittivät etsiä ratkaisua aukiolle, sitä löytämättä, tai – sitä todella etsimättä.

 

Arkkitehti J.S. Sirén sai kilpailun jälkeen tehdäkseen eduskuntatalon 20-luvun puolessa välissä. Talo valmistui vuonna 1931. Hän yritti toimia aukion puolesta vielä 50-luvulla. Vasemmassa kuvassa on Sirénin alkuperäinen aukioajatus: Mannerheimintietä kääntämällä saadaan syntymään korttelikehä aukion ympärille. Oikealla on Sirénin kehitelmä vuodelta 1956.

Helsingin keskiosien arkkitehtikilpailu järjestettiin vuonna 1948

Seuraavana vaiheena Töölönlahden valloituksessa oli vuonna 1948 järjestetty keskustakilpailu.  Kilpailualue käsitti Kampin, rautatieaseman ja Pasilan alueen.  Palkintolautakunnan kannanotoista ilmenevät mielenkiintoisella tavalla ajan ajatukset ja suunnittelupoliittiset tavoitteet.

Palkintolautakunta suositti cityn rakentamista ”slummiutuvan asuntokannan” kustannuksella, pikemminkin kuin laajentamalla liikekeskustaa pohjoiseen Pasilan suuntaan. Näin siis lausuttiin konttoristumisen alkusanoja. Ei silti, konttoristumisesta tuli hyvä vaimennus- ja siirtymävaihe, joka esti ja hidasti vanhan rakennuskannan tuhoa ja antoi sitten ajan kuluttua tilaisuuden muuttaa rakennukset jälleen alkuperäiseen käyttöönsä - ehkä?

Liikenne sai palkintolautakunnan arvioissa huomattavaa huomiota. Ei ihmekään, sillä palkintolautakunnan liikenneasiantuntijana oli tekniikan tohtori Reino Castrén - tuleva ”metrocastren”. Castrénin mielestä Helsingin keskustaa ei voinut siirtää pois sen nykyiseltä paikalta, kunnes se oli täysin kehittynyt ”suurkaupunkimittoihin”.

Kilpailun voitti pyhtääläinen arkkitehti A. O. Bengts yhdessä ruotsalaisen liikenneinsinööri P. O. Bexeliuksen kanssa. Voittaneen ehdotuksen nimi oli ”The New Look”.

 

A. O. Bengtsin voittanut ehdotus sisältää paljon uusia katulinjauksia, runsaasti kiertoliittymiä, mutta suurta arkuutta käsiteltäessä Töölönlahtea.

 Palkintolautakunta piti ehdotuksen liikenneteknisistä ansioista, mutta arkkitehtuuri herätti kritiikkiä. Jaetun toisen palkinnon sai arkkitehti Kaj Englund ehdotuksella ”We greet you out of the future”. Hän johti keskuspuiston vapaana keskustaan saakka. Häntä kiiteltiin myös Töölönlahden käsittelystä. Toisen jako-osan saivat arkkitehti Olavi Laisaari ja rautatie- ja satamainsinööri Eero E. Böök. Ehdotus oli nimeltään ”Noli Tubare Circulos Meos”. Eero oli myöhemmin työtoverinani Rautatiehallituksessa. Hän oli tunnettu kansainvälisen tason shakkimestari ja shakin suurmestari. Tässä kilpailussa Eeron siirrot eivät täysin onnistuneet. Kolmas palkinto lankesi Aarne Ervin työryhmälle. Hän teki ehdotuksensa yhdessä Tapani Nirosen ja Pentti Aholan kanssa.

Kilpailu oli mielenkiintoista esileikkiä tulevia keskustakoitoksia varten. Tässä kilpailussa Töölönlahti jätettiin yleensä liikennealueeksi. Kukaan palkituista ei esittänyt varsinaisen monumentaalikeskustan sijoittamista Töölönlahdelle, eikä eduskuntatalon edusta-aukioon juurikaan kiinnitetty huomiota.

Lindegren – Kråkström keskustasuunnitelma 1954

Kilpailun jälkeen perustettiin keskustan asemakaavatoimikunta vuonna 1950. Komiteaan valittiin puheenjohtajaksi ylipormestari Eero Rydman ja jäseniksi kiinteistöjohtaja J. A. Kivistö, professori Alvar Aalto, professori Otto I. Meurman, ylijohtaja F. L. Lehtinen ja Helsingin asemakaava-arkkitehti Väinö Tuukkanen. Keskustan kehittämistyötä ei suinkaan annettu vuoden 1948 kilpailun voittajalle, vaan työn sai prof. Yrjö Lindegren. Komitean perusteluissa  viitataan Lindegrenin hyvään arvostelukykyyn, erityisesti koska hän oli yhdessä arkkitehti Toivo Jäntin kanssa ”suurenmoisesti muotoillut Helsingin Stadionin ja sitä ympäröivän urheilualueen".Työ valmistui huhtikuun 7. päivänä vuonna 1954. Lindegren ei ehtinyt nähdä suunnitelmaansa valmiina, sillä hän kuoli 11.11.1952.

Selostuksessa sanotaan, etteivät luovalle yhdyskuntasuunnittelulle tarjoutuvat tehtävät määräydy jonkun suunnitteluviranomaisen toiveiden tai julkilausutun rakkaan ajatuksen mukaan, vaan ne ovat ”karun ja armottoman todellisuuden sanelemia”. Nähdään, että keskustan ongelmat ovat sodan ja sen jälkeisen ajan tuomia. Selostuksessa viitataan Eliel Saarisen kesäkuussa 1931 antamaan vetoomukseen ja arkkitehti P. E. Blomstedtin vuosina 1926-1935 julkaisemiin artikkeleihin. Näissä kannanotoissa painotetaan ”terveeseen kehitykseen pyrkivää tervettä suunnittelua”.

 

Lindegren - Kråkström -suunnitelma vuodelta 1954 varasi Töölönlahden liikenteen käyttöön melkoisen massiivisella tavalla. Eduskuntatalon eteen jäi kuitenkin viheriöity aukio ramppisilmukoiden katveeseen.

Erik Kråkström saattoi loppuun Yrjö Lindegrenin työn. Hän kiittää keskustan asemakaavatoimikuntaa. Hän mainitsee nimeltä kaikki komitean jäsenet. Lisäksi hän esittää kiitoksensa mm. yliarkkitehti O. Flodinille, dipl.ins. G. Piponiukselle sekä siviili-insinööri P. O. Klevemarkille. Toimistossa avustaneina henkilöinä mainitaan tuttuja nimiä kuten Erkki Luoma, Ahti Korhonen, Kirsti ja Erkki Helamaa sekä Olli Kivinen.

Lindegren-Kråkström -työstä jäi paljon jälkiä Helsingin vuonna 1960 valmistuneeseen yleiskaavaan. Muun muassa paljon keskustelua herättänyt Katajanokan kanavan täyttäminen on selkeästi Lindegeren-Kråkström -suunnitelman tulosta. Töölönlahdelle ei kuitenkaan jäänyt jälkeä – onneksi.

Lindegrenin ja Kråkströmin suunnitelma oli lähtökohtana, kun Helsingin kaupunginhallitus vuonna 1959 antoi keskustan asemakaavatoimikunnan tehtäväksi asemakaavan edelleen kehittämisen. Toimikunta valitsi suunnittelutyön tekijäksi akateemikko Alvar Aallon. Perusteluina toimikunta mainitsee Aallon kokemuksen vastaavista töistä koti- ja ulkomailla, hänen toimintansa kilpailutuomarina vuoden 1948 kilpailussa sekä hänen perehtyneisyytensä Helsingin keskustan asemakaavakysymyksiin. Kaksi vuotta myöhemmin kaupunginhallitus laajensi suunnittelutehtävän käsittämään myös Pasilan aluetta.

Alvar Aallon keskustasuunnitelma nostaa Töölönlahden monumentaalikeskustaksi

Suunnittelijan valintaan saattoi ratkaisevalla tavalla vaikuttaa Uuden Suomen päätoimittajan Lauri Ahon tulo Helsingin kaupunginjohtajaksi ja keskustatoimikunnan puheenjohtajaksi. Tämä tapahtui vuonna 1956.  Aho piti tärkeänä Helsingin keskustan kehittämistä ja luotti Aaltoon. Aallon työ alkoi vuonna 1959 ja valmistui vuonna 1964. Työhön osallistui runsaat 30 arkkitehtia tai opiskelijaa. Vuosina 1959 - 1961 päävetäjänä oli Erkki Luoma. Erkki Luoma oli ollut myös Lindegrenin ja Kråkströmin suunnitteluryhmässä. Vuosina 1961 - 1964 suunnitteluryhmää johti arkkitehti Paavo Mänttäri, joka myöhemmin siirtyi Helsingin kaupungin palvelukseen johtamaan keskustatoimistoa. Aalto siis nappasi haluttavan työn itselleen. Tapahtunut ei liene innoittanut Erik Kråkströmiä Aaltoa ylistäviin kommentteihin. Tältä ajalta on myös Kari Suomalaisen piirros teräväkyynärpäisestä Alvarista. Piirros suututti akateemikkoa niin, että hän kieltäytyi keskustelusta illallispöytäseuranaan olleen Kari Suomalaisen kanssa.

 

Aallon keskustasuunnitelma 1964

Aalto esitteli suunnitelmaa lennokkaan vanhahtavaan tapaansa: ”Helsinki on myös kaksijakoinen kaupunki. Se on Töölön ja Kallion kaupunginosat. Ne ovat eristettyjä toisistaan, ei ainoastaan liikenteellisesti vaan myös psykologisesti. Se on kuva kansan eräänlaisesta kahtiajaosta. Jos saamme päämotiiviksi sen laakson, jota molemmat kaupunginosat hallitsevat, niin tämä kahtiajakoisuus saadaan psykologisesti poistumaan kaupungin kuvasta. Se saadaan myös liikenteellisesti niin järjestetyksi, että näiden välinen yhteys tulee yhtä hyväksi kuin pohjois-eteläinen. Kallion silhuetti ei herätä maallikossa ehkä samaa huomiota. Sehän kääntää selkänsä tännepäin, mutta sillä on merkillinen stimuleerausstruktuuri. Kallion kirkko vastaa Pariisin Sacre Coêur’iä - jollakin tavalla.” Terassitoria Aalto nimittää piazza triangoloksi. Hänen mukaansa suunnitelmasta syntyy ”sisäisen kraateri”, joka antaa mahdollisuuden tarkastella Helsinkiä sisältäpäin. ”Voihan sanoa, että Seinen jokilaakso Pariisissa muodostaa sellaisen.” Klassinen on tämä katkelma: ”Helsingin tapauksessa esimerkiksi Töölönlahden ja Hesperian puiston muodostaminen eräänlaiseksi pienoisidylliksi ei voi viedä onnelliseen ratkaisuun, pikemminkin miltei koomilliseen sävyyn, jos suurkaupungin ehdottomaan sydämeen ikään kuin leikiten muodostettaisiin karjalaisen metsälammen epäonnistunut kopio ja muunnelma.”

 

Alvar Aallon keskustasuunnitelman pääplanssi 1961vasemmalla ja oikealla suunnitelma nykytodellisuuteen sovitettuna, ratojen alta häämöttävät nyt vrakenteilla olevat uudet Töölönlahden rakennukset. Aallolla tila oli huomattavasti rajatumpi laajojen rautatiealueiden vuoksi. Kuvassa näkyy punaisella myös teknisesti mahdoton Aallon liikennejärjestely.

Aallon suunnitelma sai mahtavan vastaanoton. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli läsnä Aallon esitellessä toivorikkaana ehdotustaan. Keskustelu velloi. Erityisesti nuori polvi oli Aaltoa vastaan. Pentti Murole otti Aallon suunnitelman diplomityön kohteeksi. Suunnitelma sai huutia liikenteellisistä syistä: ”Akateemikko Aallon keskustasuunnitelmassa on havaittavissa ratkaiseva heikkous: tilankäytön kannalta on eduskuntatalon risteysjärjestely liikenneteknillisiä vähimmäisvaatimuksiakin noudattaen toteuttamiskelvoton." Katso video Alvar Aallon pohdiskelusta suunnitelman esittelyn yhteydessä:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/alvar_aallon_keskustasuunnitelma_14318.html#media=14319

Keskustan asemakaavakomitea teki päätöksen suunnittelun jatkamisesta Kampin ja Terassitorin osalta. Kampille tehtäisiin 5 000 pysäköintipaikkaa ja Terassitorille 3 500 pysäköintipaikkaa. Linja-autoasema siirrettäisiin lähemmäksi keskustaa eli nykyisen Kampin hotellin kohdalle. Vuoteen 1964 mennessä ei kuitenkaan löydetty yksimielisyyttä Aallon kokonaissuunnitelman jatkamisesta. Ei kaupungin ja valtion kesken ja vielä vähemmän kaupungin sisällä. Finlandia-talon suunnitelma hyväksyttiin kuitenkin 1964. Talon ensimmäinen osa valmistui 1971 ja kongressisiipi 1975.

Kaupunkisuunnitteluvirastoon perustettiin Aallon vastaisen taistelun linnakkeeksi keskustatoimisto vuonna 1967. Toimiston vetäjänä toimi Aallon toimistossa aiemmin työskennellyt arkkitehti Kalevi Hietanen.  Hietasen johdolla laadittiin H 67 -suunnitelma. Sen tarkoituksena oli laatia universaali kaavapohja keskustasuunnitelmalle, jonka useammat arkkitehdit voisivat toteuttaa. Hietasen suunnitelmassa oli paljon Alvarin ajatusta, mutta hengettömäksi moduloituna. Tärkeintä oli poistaa paljon parjatut terassit.

 

Työyhmä H 67, arkkitehti Kalevi Hietasen johdolla, kirjoittaa kaupungin sydämestä seuraavin sanoin: ”Töölönlahti-Terassitori-Kamppi muodostavat Helsingin pääkeskuksen ne alueet, joiden maankäytön suunnittelulla ja rakentamisella voidaan varsin oleellisesti vaikuttaa kaupungin sydämen rakenteeseen, toimivuuteen ja sen hahmottumiseen kaupungin keskuksena.” Johtuneeko grafiikasta, että ”sydämestä” syntyi hyvin harmaantylsä hahmotus? Alvar Aalto pilkkasi entisen toimistopäällikkönsä työtä, erityisesti häntä raivostutti ”mastodonttirakennus” radan päällä.

Elettiin häilyvässä tilassa. Kellään ei ollut varmuutta suhteesta Aallon suunnitelmaan. Paitsi että niin se ei käy! Kaupungin oma suunnitelma H 67 ei sekään herättänyt suosiollisia purkauksia. Jotain olisi kuitenkin tehtävä. Mitä tehtiin tai mitä yritettiin tehdä, siitä kertoo tämän blogin osa 2 muutaman päivän päästä.