Täysikuu
ei ole aivan mikä tahansa juttu. Joku saattaa löytää mielleyhtymäkseen Olavi
Virran ”Täysikuun” ja kaipauksen. Joku taas miettii uhkaavaa kuuhulluutta. Ihan
totta, netistä on luettavissa sveitsiläisten tiedemiesten todella havainneen
kuuhulluuden olemassaolon.
Minulle
täysikuu on toisenlainen mielleyhtymä. Se tuo aina mieleen sotatalvet,
pilvettömän yön ja pommitusten uhan. Nyt on lähes tasan 70 vuotta Helsingin
suurpommituksista vuosina 1944. Kun katselen nyt, armon vuonna 2014, ihanan
täysikuun aikana, taivaalla hehkuvaa hopeista palloa ja sen metsiin luomia
varjoja - mikä tulee mieleeni? Sanoinhan sen jo! Pommitusten uhka!
Tänä
vuonna tammikuussa täysikuu oli 16. päivänä eli puolisen viikkoa sitten. Helmikuussa
täysikuu on 14. päivänä. Vuonna 1939 tammikuun täysikuu oli 5/1 ja helmikuun
täysikuu oli 4/2, vuonna 1944 tammikuun täysikuu oli 10/1 ja helmikuun täyskuu
9/2. Helsingin vuoden 1944 suurpommitukset tapahtuivat 6-7/2, 16-17/2 ja 26-27/2.
Kaikki pommitukset tapahtuivat kirkkaassa kuunvalossa. Miksi? Koska tähystys ja
suunnistus perustuivat silloin kompassin lisäksi näköhavaintoihin. Tuo kaikki
tarkoittaa, että nykyisin ja aina suositun ohjelmanumeron – säätiedotuksen –
sisältöön sisältyi jotain muuta kuin vesisateen toivo tai sen pelko. Oli
vaarana saada teräksen tai fosforin ryydittämiä sadekuuroja.
Helsingin yöllinen taivas pommikoneiden
lähestyessä oli sulkutulen valovanojen peittämä, valonheittimet etsivät
kohteita, kuvassa etualalla häämöttää kuutamossa Isosaari. Kuva on minun
tekemäni – ei siis todellinen, vaikka valoheittimien paikat ovat kyllä oikeita.
Olimme äitimme kansaa kylässä Lauttasaaressa,
siskoni ja minä. Oli helmikuun kuudes päivä 70 vuotta sitten. Olin
hiihtolomalla Tampereelta, jossa kävin 1
luokan koulua siirto-oppilaana pommituksia paossa. Se oli muuten isäni koulu:
Tampereen suomalainen yhteiskoulu. Pommitus alkoi18:51. Yöllä hyökkäyksessä oli
tauko ja lähdimme pikaisesti mummulaan Nervanderinkadulle. Lönnrotinkadulla Hietalahdentorin
kulmassa paloi (vasen kuva.) Katu oli täynnä rojua ja hätäisiä ihmisiä. Marssimme
käsi kädessä. Ehdimme perille ennen uutta pommitusaaltoa. Seuraavana aamuna mummulan
– ja myös kouluni – naapurissa, Lutherinkadulla, olin katsomassa romahtanutta
taloa (oikea kuva). Siinä oli raakaa tragiikkaa. Kirjoitin siitä: ”Temppeliaukio
on muistojen paikka. Se oli koululaisen kiihottavan vuoristoinen
temmellyspaikka, mutta se oli myös rajun todellisuuden paikka. Sota-ajalta
muistan kirkkaan selvänä sen aamun, kun luokkatoverini kanssa menimme
tuijottamaan edellisen yön pommituksessa tuhoutuneita taloja Temppeliaukion
reunalla. Talot olivat kuin nukkekoteja: kadunpuoleiset julkisivut romahtaneina,
tapetit roikkuen riekaleina, huonekalut osittain kadulle särkyneinä, osa
tauluista retkottaen seinillä ja keittiökalusteet kuin rihmoilla kiinni
säröisissä sisäseinissä. Talon kolme miestä eivät malttaneet pommisuojassa.
Naisväen vastustuksesta huolimatta he halusivat katsoa vintiltä ilmapommituksen
välkehtivää draamaa. Kaksi heistä sai surmansa, kolmas loukkaantui. Heidän
jäänteitään oli kadulla. Nyt tuo paikka on valaistu pehmeällä valolla.
Opiskelutovereiden -Timo ja Tuomo Suomalaisen - ihana kirkko häämöttää kallion
takaa. Katson pehmeätä valoa.” Muistin väärin, taloja oli vain yksi, mutta näin
kirjoitin tuosta tapauksesta aiemmin.
No ei aikaakaan, omaan kouluun, mummulaan, tuli pommi. Korjaus kesti sodan oloissa alle vuoden ja kaikki saatiin entiselleen. Samaan eivät pystyneet myöhempien aikojen huippuarkkitehdit.
Tuosta ajasta, noista äänistä antaa pienen kuvan seuraava videon pätkä: Russians Bombing Helsinki During WW2 http://youtu.be/ZIwsSSCNk8M
Löytyykö
tuon ajan jälkiä?
Ilmapuolustukseen
liittyviä laitteita oli ja vieläkin on lähiympäristössä. Muutaman sadan metrin
päässä oli valonheitinasema. Sokkelit ovat jäljellä. Suurempi valonheitinasema
oli Komentajakalliolla. Väestönsuoja oli Pirkkolan plotin äärellä olevassa
bunkkerissa. Bunkkeri on kyllä 18-luvun tsaarinaikaisen Helsingin
maalinnoituksen osa. Näitä laitteita ovat lähimetsät täynnä. Lähin ilmatorjunta
patteristo oli Käpylässä, Taivaskalliolla. Siellä oli Taivas-patteri. Käpylän patteristo
ei sinänsä tullut tutuksi minulle, paitsi äänen perusteella ilmahyökkäysten
aikaa, mutta sen paremmin se tuli tutuksi koirallemme Rexille. Koira oli ollut
sodassa partiokoirana kaksi vuotta ja palasi sitten kotirintaman leipiin - tai
pikemminkin perunankuoriin ja muuhun pula-aikana koiralle sopivaan tähteeksi
jääneeseen. Koira katosi. Laitoimme lehteen ilmoituksen ja pian Taivaskalliolta
otettiinkin yhteyttä, koira oli todennut tutuksi tulleet armeijan rokat
kotirintaman tarjontaa paremmiksi ja olihan seurassakin puolensa:
armeijakoirana ei tarvinnut viettää päiväkausia yksin isäntäväen ollessa töissä
tai koulussa. Sittemmin jatkosodan loppuvaiheissa inkeriläinen Sonja Bokkojev,
ihana nainen, oli kodin hoitajana ja siinä ohessa koirankin.. Hän odotti
”penttiherraa” koulusta korvikepannun kanssa. Sonja lähti sodan päätyttyä
Neuvostoliittoon äitiänsä etsimään. Kirjeitä piti sitten lähetellä tiuhaan
tahtiin. Ei tainnut löytyä äitiä - eikä tullut yhtään kirjettäkään.
PS.
Liittyen ajan jälkiin: Nytkin kulkiessani keskuspuiston pyörätietä yritän
silmilläni löytää kohtaa, jossa sijaitsi desantin maja. Se oli korkealla
kalliolla Pohjois-Haagan ja keskuspuiston välissä. Pohjois-Haagaa ei tuolloin
ollut vielä rakennettu, eikä ollut Hämeenlinnan väyläkään. Paikka oli otollinen
tarkkailulle. En vain löydä sitä kallionkoloa, jossa maja sijaitsi. Näen sen
silmissäni – pieni kolo laudoilla suojattuna. Ehkä se jäi valtatien alle. Mikä
on desanttien kohtalo – se tiedetään.
Maidonhakumatka
ja valopyramidit
Pikkupojan
tehtävänä oli maidon osto naapurissa asuvalta Lindgreniltä. Hänellä oli kaksi
lehmää. Korttiannosten lisäksi äiti halusi pienen määrän kermakuorittavaa
”oikeaa maitoa”, eikä vain kaupasta ostettavaa laihaa ”kurria”. Polku lähti
kotitalolta Alkutieltä pohjoista kohti. Matka ei ollut pitkä, vain puoli
kilometriä. Lindgrenin torppa oli Puistotien päästä. Nyt tien nimi on Lepolantie.
Aiemmin taas nykyinen Pakilantie oli Lepolantie.
Polku
meni synkän metsän läpi. Ylitti vuoden 1918 muhkeat juoksuhaudat, ohitti
betoniset konekivääripesäkkeet ja päätyi
torpalle. Tuo maidonhakumatka ei normaalissa säässä ollut mainittava. Mutta
kirkkaana yönä, täysikuun aikaan, sotatalvina, siihen sisältyi draamaa. Draaman
tekivät taivasta pyyhkivät valoheitinten keilat. Ne synnyttivät huojuvia
pyramidimaisia valorakenteita. Mutta ne eivät olleet nykyisen valotaiteen
iloista leikittelyä – niiden keskeinen sisältö oli uhka. Uhka vihollisen
lentokoneista ja alkavasta pommituksesta-
Muistan
elävästi – aina, keilojen tavoittaman hopeana hehkuvan ilmojen sikarin. Se ei silloin
kerran ollut viholliskone, mutta hetken se oli uhka. Tämä uhka tuntui
maitomatkalla puiden varjossa kapeata metsäpolkua kulkevan pikkupojan iholla.
Nyt juuri tätä kirjoittaessani halusin käydä katsomassa tuota polkua. Onko se
vielä olemassa? Torppa on olemassa. Siellä olen käynyt. Torpan emäntänä on
ystävämme. Mutta polku, tuo muistoja kiihottava? Taas jouduin ajattelemaan
minulle koitunutta onnea: mahdollisuutta elää lapsuuteni aikoja ja paikkoja –
nyt.
Polku Lindgrenin torpalle etenee suurten kuusien
varjossa. Nuo kuuset olivat olemassa silloin kun pikkupoika Pentti kävi maitomatkoilla.
Vasemmassa kuvassa polku ylittää 18-luvun juoksuhaudan. Outoa muuten, että nuo
Helsingin maalinnoitukset oli rakennettu vain parikymmentä vuotta ennen toista
revohkaa.
Sota-ajan
muistot eivät katoa kotirintaman lapsilta. Aika outoa muuten, että niin paljon
puhutaan rintamalla tai armeijan hyntteissä olleista sotaveteraaneista. Aika
vähän puhutaan kotirintaman ”veteraaneista”, yksin jääneistä naisista tai ”sotaveteraanien
lapsista”. Ajattelen usein Syyrian lapsia, Bagdadin lapsia, Gazan lapsia,
Kongon lapsia, Afganistanin lapsia. Ajattelen pölyä, kirskuvia ääniä, huutoja,
liekkejä, maan tärinää, rakennusten sortuvia seiniä. Ajattelen Suomen lapsia
sodan vuosina – ja kuinka hyvin nyt on? Ajattelen jopa maidonhakumatkaa Lindgreniltä.
Tere tere Pena!
VastaaPoistaMuistat ihmeen hyvin sota-ajan tapahtumia blogissasi. Olivathan ne aika järkyttäviä, joten niistä jäi lähtemätön jälki pienen pojan päähän. Minulla on jonkinlainen käsitys Helsingin pommituksista, sillä luin juuri Jukka L. Mäkelän kirjan "Helsinki liekeissä". Luulisi, että ihminen viisastuu mutta ei. Nytkin koko ajan tuhotaan kaupunkeja ympäri maapalloa ja täysin viattomat ihmiset kärsivät.
Se Liisan maalaus Pakilan pihasta kuutamossa on mahdottoman upea. Ehkä paras tähän asti näkemistäni !
T. Syvis