Tjuda Pedagogi eli på
finska ”pedagogio” tarjosi kiehtovan paikan Liisan retrospektiiviselle
näyttelylle ja synttärien vietolle. Paikalle oli kutsuttu mieluisanvaltaisa
joukko ystäviä, he myös kaikki tulivat paikalle. Jos joku ystävistä ei ollut
saanut kutsua ja nyt loukkaantuu, vika on yksinomaan minun excelissäni. Tämä
blogi esittelee muutaman esillä olleista teoksista, joten suuresti kaivatut poissaolleetkin
pääsevät mukaan näyttelyn iloihin.
Liisan vapaasti navetan portailla pitämä loistelias esitelmä
helisi tuuleen, eikä sitä voi nyt toistaa. Ainoa minkä nyt voi toistaa, ovat
eräät kuvat noin ”60 päiväkirjamerkintää” käsittävästä näyttelystä. Liisa ei
kutsunut teoksiaan teoksiksi, hän kutsui niitä päiväkirjamerkinnöiksi. Teokset
– minä kutsun niitä teoksiksi - oli kiinnitetty nuppineuloilla mustankarheille
tuulensuojalevyille kahden lehmän tai kolmen lehmän pilttuisiin. Osa teoksista
oli vasikkakarsinoissa. Uusimmat grafiikkateokset olivat kesähämyisessä
pikkuaitassa, vellikellon varjeluksessa.
Tjudan guggis
tarjosi ainutlaatuiset puitteet näyttelylle, vaikka seinät olivatkin hiilletyn
puun sijasta pelkkää kalkkitiiltä. Navetan musta mansardikatto antoi rakennukselle
kuitenkin tilaisuuden henkeen sopivaa juhlallisuutta. Vellikello pysyi
kuitenkin hiljaisena vartioiden aitan aarteita. Tilaisuudessa nautittiin Teemun
herkkuja Matiaksen ja Pein valmistelemina. Pääruokana syötiin herkullista
lohikeittoa Timpan keittämänä. Petra Kallion, Liisan taiteilijatoverin vedostusesittely ihalemallani prässillä oli ihmisten mieleen, ihmetystä herättivät myös Teija Purasen työt ja varsinkin käsityöläinen tekotapa.
Liisan omakuva
vuodelta 2009 liittyi minun kolariini. Liisa oli kuvatekstin näin kirjoittanut:
”2009 Vappujuhlien
jälkeen Pena joutuu kolariin. Alkaa
pitkä dramaattinen sairasaika. Jalka ei asetu entiseen elämäänsä. Elinpiiri
kapenee muutamaan neliömetriin. Aamupesu on performanssi nurmikolla. Yhtäkkiä
elämä on minimaalista, hidasta, hankalaa. Alkaa arvostaa sitä, että voi edes
olla yhdessä. Kolistellaan pyörätuolin ja kainalokeppien kanssa
kirkkokonserttiinkin. Ajan mittaan tästäkin päästiin yli parempaan elämään.”
Liisa on taitava
ihmisten kuvaaja. Tässä on lapsia ilman nimiä. Grafiikkakuvien nimet ovat ”Minä
1, Minä 2, Minä 3, Minä…” Ne kertovat hetkestä jona lapsi on yksin
olemassaolonsa kanssa. Valokuvissa, jotka ovat minun puhelimella ottamiani -
juuri eilen, heijastuu valo navetan ikkunoista – juuri eilen.
Taiteilija itse – yhdessä
tyttöjen ja poikien kanssa, pienten, kasvavien ja jo kasvaneiden.
”1990 Forssan
Loimijoella kahtena kauniina kesäpäivänä. Kanootti lipuu äänettömästi.
Ruohonjuuritasolta kaikki näyttää suurelta. Punatiilirakennukset nousevat
suoraan vedestä. Ei liikettä, ei ääntä, seisahtunut hiljaisuus luo lähes
karmivaa tunnelmaa. Kuitenkin entinen hyörinä ja tehtaan äänet ovat vahvasti
läsnä.”
”1992 Tripolissa
Penan toimistoasunnossa. Ulkona satoi juuri
äsken mutaa, erämaan siroccon mukanaan tuoma hiekka putosi isoina löntteinä
parvekkeelle ja autojen päälle. Nyt sää muuttui – taivas on sininen ja ilma
lempeä, voi avata ikkunan. Eksoottinen katuelämän hyörinä kantautuu alhaalta. On
torstai, yöllä hääjuhlien autojonot huristavat pillit soiden, meteli on
hirvittävä.”
”2005 Pompeiji –
kun astut muurien sisälle, sinusta tulee tahtomattasi kaupungin asukas.
Kylpylässä astut avaraan kupolikattoiseen saliin, jonka keskipiste on valtaisa
marmoriallas kattoaukosta lankeavan valon alla. Seiniä kiertävät kapeat penkit.
Miesten päivä kuluivat täällä, raukeassa lämmössä keskusteltiin politiikasta ja
kaupankäynnistä, juoniteltiin. Välillä huuhdeltiin kasvoja
marmorialtaassa. Kauneimpia,
kiehtovimpia paikkoja, missä olen käynyt.”
”1999 Tällä
rannikolla elävät muinaisuuden muistot. Kansa, joka on jättänyt jälkiä
rakennuksiin, maisemaan, kaikkeen ympärillään. Olemmeko me suomalaiset enemmän
barbaarikansaa?” Kuvassa lukee: Romulus ja Remus Roomassa.
2008 Matkojen matka
New Yorkiin, kaksi kuukautta Brooklynissa, kuin kotona. Tulopäivänä lähdettiin
metrolla keskustaan. Hämärä oli tulossa, käännyttiin kadun kulmasta Broadwaylle
– siinä se oli, ihmeellinen Manhattan. Tunnelma iski vastaan, kuin elokuvaa,
autojen valot ja tuuttaukset, valtavasti ihmisiä, kaikenvärisiä ja näköisiä.
Ravintolasalit kutsuvasti valossa – me mukana kadun hyörinässä. Mahtava tunne.
Näyttelyssä oli
esillä myös Liisan ja hänen sisarensa Maikin tekstiiliteoksia. Silkille värjätyissä
kuvissa oli tekstejä Saarikosken Homeroksesta: ”Nyt varisivat harjakset jotka
valtiatar Kirken tuhoisa myrkky oli kasvattanut. Sioista tuli taas ihmisiä.”
Nykyinen
kesäelämämme keskittyy latoihin. Tämä lato on navetan lato. Nukumme navetan
parvella. Viime yönä parvella oli 11 astetta. Tässä kuvassa katsoja seisoo
parvella rappujen yläpäässä ja näkee kaiken. Ladossa on paljon tavaraa.
Aamuauringon valo tunkeutuu tavarapaljoudesta välittämättä lattialle herkkinä
valojuovina.
Olen aiemmin
kertonut kevään 2014 Venetsian Biennalesta. Jos olet unohtanut klikkaa tuohon: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/10/sotamies-svejkin-kadonnut-kenttaalttari.html
. Liisan grafiikka kuvaa Arsenalin näyttelytilaa. Arvatkaa kuka on mies keppi
kädessä. Tjudan nurmikko heijastuu pikkuaitan ovesta taulun lasipintaan.
Mitähän kummia heijastuksia
on nyt sotkemassa Liisan grafiikkaa,
joka kuvaa meidän ikiomaa ikkunanäkymäämme Tallinnan Toompealla? Sen on pakko
olla minun valkoinen juhlapaitani – juhlan kunniaksi. Liisa kertoi puheessaan Firenzen Il Bisonten
näyttelystä ja omista grafiikkatöistään siellä. http://penttimurole.blogspot.fi/2015/06/ciao-tervehdin-teita-firenzen.html
. Vaatimattomuus sai taiteilijakollega Aino Toivettulan puuttumaan puheeseen.
Ainon mukaan paikallinen taidehistorian professori kävi näyttelyssä kahteen
kertaan tutkimassa Liisan töiden syvyys- ja tilavaikutelmaa. Oli sanonut että
Liisa voisi hyvin opettaa grafiikantekoa muille, niin taitavia olivat työt.
Tässä kuvassa heijastelee Comon ”Casa del Fascio”,
30-luvun italialaisen funktionalisti Giuseppe Terragnin piirtämä
Mussolinin ”temppeli”, kuva saa pintaansa Tjudan nurmikon hehkua Comon vanhan
kaupungin heijastusten lisäksi. Kiinnostaako Como? Klikkaa: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/10/como-kuinka-como.html
Tässä viimeisessä Liisan grafiikkatyössä ei ole heijastuksia. Se on Tallinnan Lennusadam. Mahtavat betonikonstruktiot ja
kuoriholvit kertovat rakenteiden kauneuden tarinaa ilman konsteja. Grafiikkaan
ilman konsteja - siihen Liisakin pyrkii tällä ”eläkeläisurallaan”. Onnea
rakkaalle seitsenkymppiselle. Vaikka ei siltä tunnu, eilenkin Liisa maalasi
Gesterbyn guggiksen yhden julkisivun mustalla keittovärillä ilman minkäänlaisia
kramppeja.
Olimmehan sen jo aiemminkin nähneet: Liisan taitavuuden työssä, tilan käsittelyn taidon, yksityiskohtien ymmärtämisen, harmonian synnyttämisen. Tunsimme ammattitaidon. Mutta tämä kesäpäivä ja näyttely avasi portit jonnekin paljon syvemmälle, kosketti. Kiitos Liisa ja kaikki avustavat kumppanit
VastaaPoistaLämpimin ajatuksin Silja
Kiitos Pena kivasta jutusta. Oli hienoa nähdä lissun historiaa. Minä tunnen vain grafiikan osuuden. Ihailen hänen nykyään tuoda lämmön yhtälailla arkkitehtuurisiin kuviin kuin henkilöhahmoihinkin.
VastaaPoistaSyvyydessä on aina lämpö. Eläkeläistaiteilijuutta ei pidä väheksyä. Taidehistoria tuntee Gauganin, entisen pankkiiri ja jenkeissä gramma moses aloitti 76 vuotiaana!
Olipa upea taidenäyttelyraportti.Myöhäiset onnittelut taiteilijalle.
VastaaPoista