Kuusiston taidekartanon ajankuva

Nuorempana miehenä tapaani kuului ajella sukulaisiin Turun seudulle pitkin vanhaa Turun tietä. Piikkiön jälken Kaarinaa lähestyttäessä olisi pitänyt ymmärtää katsoa vasemmalle. Siellä olisivat vilahtaneet Kuusiston piispanlinnan rauniot. Niemen kärjessä pienellä saarella sijainnut linna eli loistonsa aikaan 1500-luvun alkupuoliskolla. Silloin se oli Turun linnan kokoinen mahtava laitos. Nykyisin linnaa ympäröivä merenlahti on matala ja kaislikkoinen. 500 vuotta sitten vettä oli kolmisen metriä enemmän. Linna oli suojattu veteen juntatulla paaluvarustuksella. Paalujen olemassaolo selvisi vasta 1990-luvulla. Joku ne havaitsi sameassa vedessä ruohikoiden seassa. Ehkä heittouistin takertui paalun päähän. Tämän linnan lähistöllä sijaitsevasta latokartanosta ja etenkin juuri tämän kartanon päärakennuksesta on tarkoitukseni kirjoittaa. Tai ei niinkään itse tuosta rakennuksesta, vaan siellä juuri olleesta tapahtumasta. Mutta rakennus on niin kiehtova, että sitä ei voi jättää täysin huomiotta.

Talosta ja itse varsinaisesta piispanlinnasta on  kirjoitettu mielenkiintoinen opaskirja ”Kuusiston linna – opas”, Irma Lounatvuori, Antti Suna, Museovirasto 2009. Tutkitaanpa hieman kirjaa jotta selviäisi rakennuksen historia. Kirja kertoo kartanon päärakennuksen olevan vuodelta 1738. Se rakennettiin Suomen sotaväen päällikön, Turun jälkaväkirykmentin everstin virkataloksi.

Berndt Otto Stackelberg 1662-1734 oli kartanon päärakennuksen rakentamisaikaan Turun rykmentin päällikkö ja Ruotsin Suomessa olevien joukkojen ylipäällikkö. Sotilasarvoltaan hän oli kenttämarsalkka. Hänet oli myös korotettu vapaaherralliseen säätyyn. Ennen Turkuun asettumista Berndt Otto oli kärsinyt kovia, sillä hän joutui vangiksi Pultavan taistelussa vuonna 1709 ja joutui osallistumaan Pietari Suuren triumfikulkueeseen Moskovassa hävinneen osapuolen elävänä todistusaineistona.  Hän pääsi palaamaan Ruotsiin vasta 1721. Seuraavana vuonna hän sitten sai nimityksen Turun rykmentin kenraaliluutnantiksi. Ja sitten viiden vuoden päästä ylipäälliköksi. No, tuohon aikaan lähestymme  jo Kuusiston kartanon päärakennuksen rakentamisaikaa. Hän oli Kuusiston latokartanon herrana 1722-1734. Hän siis todennäköisesti oli panemassa alulle rakennustöitä, mutta kuoli neljä vuotta ennen rakennuksen valmistumista. Nyt paikka on hehkeimmillään. Mitä nyt puutarha vaipuneena hieman tshehovilaiseen rappeuden tilaan.

Kartanon eteisessä roikkuu vaakuna.   Se on tuon samaisen sotaherran melkoisen sisältörikas vaakuna. Kaksi katkaistua puunrunkoa on tämän suvun tunnus. Näkyypä noista kuivista rungoista versoavan myös vihreät lehdet. Sotaliput liehuvat ja leijona ärjyy.

Berndt Ottolle oli syntynyt poika v. 1703. Hänestä tuli myös sotilas ja korkea upseeri. 70-luvun lopulla hän oli Ruotsi-Suomen armeijan general-en-chef. Asuiko hän Kuusiston kartanossa? Kyllä asui 1749-1777. Hän oli jo 35-vuotias talon valmistuessa. Kysyt varmaan miksi pyörittelen noita kartanon omistajia – Stackelberg-sukua. No pyörittelen niitä huvikseni siksi, että tässä kesätaloutemme ruokapöydässä istuu kolme henkilöä, äiti ja kaksi poikaa, joilla on pikku tippa noiden Stackelbergien verta suonissaan. No, ei siitä nyt näytä suurempaa haittaakaan olevan – siksi annettakoon anteeksi kiinnostus. Minä itse olen täysin riippumaton tuollaisesta verenperinnöstä, minun vereni on täyspunaista, eikä minulla ole minkäänlaista kadehdittavaa aatelisnenäperintöäkään.  Tuossa kun katson – ainakin yhdellä kolmesta on! Ja se nokka kyllä hurmaa. Nokan haltija ei kuitenkaan taida sitä vielä tunnistaa lisäarvona.

”Ajankuva” à la Merja Markkula

Kuusiston kartanon päärakennuksen sanotaan rakennetun ruotsalaisten vuonna 1732 vahvistettujen tyyppipiirustusten mukaan.  Sellaiseksi piti sotavoimien korkean johtajan virkatalon tuleman. Neljä savua, kahdeksan tai olisiko kymmenen huonetta, valtaisa uuniraunio tuvan nurkassa. Suuri vintti yläkerrassa ja maakellari talon alla. Nyt museoviraston entisöimänä 1800-luvun alun malliin. Talo kiinnostaa, mutta nyt on siirryttävä pääasiaan eli näyttelyyn. Näyttelyn kuraattorina ja organisaattorina on Merja Markkula. Hän oli pukeutunut tyylikkääseen mustaa leninkiin. Yllätys! Miksi leningin helmassa olivat vyönrenkut? No kun leninki olikin tehty suurista miesten hehtaarihousuista. Kunhan nyt olivatkin vain ylösalaisin. Puntit kiipesivät olkapäälle. Sellainen nainen on Merja. Pukeutuu ylösalaisiin miehen housuihin. Hän on tiedenainen ja taidenainen. Tieteessä filosofian tohtori ja taiteessa itsekin merkittävä tekijä. Avajaispuheessaan hän sanoi hyvän taiteen ja hyvän tieteen olennaiseksi osaksi luovuuden. Hänen tieteenalansa on mikrobiologia. Hän tuntee homeen pahuuden ja homeen kauneuden – luovuuteen asti.

Nyt hän oli asettanut kuratoimansa näyttelyn teemaksi ”Ajankuva”. Vanha rakennus ihanine lattia- ja kattolankkuineen loi tunnelman ja kehykset paikalle tuotuun taiteeseen. Taiteilijoita oli kuusitoista henkeä – kaikki teemaan sitoutuvilla teoksillaan. Minulle monet näistä teoksista varsinaisesti avautuivat vasta kuultuani taiteilijoiden kertovan niistä. Se oli ihmeellistä. Petra Kallio kertoi  grafiikkateoksissaan nuoruudesta, vanhenemisesta ja poiskuihtumisesta - ihanien sipulikasvien muodonmuutoksen kautta. Hän tarjosi myös katsottavaksi elämän OXO-pelin. O merkitsee kohtaloa, X voi olla oma osuus elämän kulkuun. Silloin tajusin – ainakin vähän. Muidenkin taiteilijoiden hienot esittelyt herkistivät mieltä. Ainoa mitä jäi hieman itseltään kyselemään oli: pitääkö taidetta selittää?

Petra kirjoittaa: ”Teoksesssa kuvataan haurasta hetkellisyyttä kuihtuvan kukan muodossa; juuret paljaina, voima kasvin mukulassa ja hetkeillinen kauneus kukinnossa. Sommitelmassa osaset peliksi, voimien sommitelmaksi. Pohdiskelen ihmisen oman kokemuksen, eletyn elämän, tehtyjen ratkaisujen ja valittujen askelten painoa. X on kuin risteys, valinnan koordinaatti, kirjottu hiuksella johon on solutasolla painettu koko eletyn ajan muisti. O on pelissä kohtalo, ennalta kirjoitettu synopsis, valmis suunnitelma, kuin itävän kasvin siemenessä. Vahvana ja verevänä se kiertää ikuista kehää. Sen tarina ei katkea, eikä sen rajaa kyseenalaistamallakaan saavuteta. Kumpi voittaa?

Aika ja muutos ajassa oli sitovana tekijänä Ulla Shmeikkan valokuvissa kirkoista, luostareista ja moskeijoista vanhoilla ottomaanien ydinalueilla. Minna Scheinin katseli läpi ikkunaruutujen ajan kulkua ja luonnon muuttumattomuutta. Minnamarina  Tammi kertoi tekevänsä taidetta sanomalehdistä tehdyllä paperimassalla. Ihmeellistä ja taidokasta! Lilli Haapalan ja ja Satu Haikon puun juuristosta sen latvaan ulottuva auki kiertyvä paperirulla hiilipiirroksena halusi korostaa metsän pyhyyttä. He kysyivät: ”Onko metsä ja muu luonto meille enää pyhää?” Nämä vain mainintoja taitelijajoukosta. Suosittelen teoksiin tutustumista paikan päällä. Taidekartano ja nämä työt yhteisenä elämyksenä on kokemisen arvoista.

  

Palaan tuttuun aihepiiriin. Liisa Ilveskorpi, rakas vaimoni, hän esitteli viiden työn sarjan: Tuomiopäivä  Firenze – Aleppo. Liisa kirjoittaa: ”Kun tein näitä kuvia Syyrian sota paheni päivä päivältä. En voinut sulkea silmiäni toisenlaiselta tulevaisuudelta. Vanhat ikiaikaiset kaupunkikulttuurit alkoivat hävitä – peruuttamattomasti. Ihmiset pakenevat, kaupunki ei enää tarjoa suojaa, kulttuuria, tulevaisuutta. Tuskin näen elianaikanani näiden kaupunkien uutta kukoistusta. Voiko meillä tapahtua sama tuho?”

Liisan teos kuvaa Firenzen tuomikirkon raunioitumista ja kirkolle johtavan kadun varren rakennusten muuttumista Aleppon kaaokseksi. Hän kysyy ovatko nämä asiat eristettävissä.

Arja Maarit Puhakka piirtää tussikynällä sattumanvaraista viivaa. Hän piirtää näyttelyn ajan päivittäin. Kun hän aloittaa piirtämisen hänellä ei ole mitään suunnitelmaa. Tajunnanvirta ohjaa piirtämistä. Hän kirjoittaa: ”Teos yhdistää visuaalisen prosessin ja ulkoa tulevat ärsykkeet kuvavirraksi joka tulkitsee ympäröiviä tapahtumia samanaikaisesti. Itäiseen kulmakamariin kantautuvat äänet, tuoksut, näyttelyvieraat – maailman tapahtumatkin – vaikuttavat piirtyvään viivaan ja syntyvään teokseen.”

Tämä ihana talo odottaa odottaa teitä. Näyttelyn lisäksi suosittelen ehtoisten nuorten naisten tarjoilua.  Kahvitettuina ja ravittuina voitte sitten kulkea luontopolun. Luontopolulla on metsää kunnioittavat teokset. Siellä on Sara Ilveskorven ja kaarinalaisten lasten toteuttama yhteisötaideteos. Siellä on myöskin Lilli Haapalan ja Satu Haikon lahopuuteos. Kaiken lisäksi voitte jatkaa polkua pitkin Kuusiston linnanraunioille. Päivä tulee olemaan täydellinen.

http://www.kuusistontaidekartano.fi/fi/