Sodan jumalat uskontojen suojeluksessa

Sodan jumalat ovat jälleen kiihkeässä väittelyssä. Keihäänkärkiä hiotaan ja linkoja ladataan. Istuessani kevään kirkkaassa auringonpaisteessa ortodoksien pääsiäispäivänä kuunnellen Aleksanteri Nevalaisen kirkon kellojen iloista kilinää ja satunnaista vakavampaa kuminaa ja lukiessani samalla käteeni liimautuneesta puhelimesta sodanjumalien keskustelua päätin hieman syventyä uskonsotien historiaan.

Antiikin sodan jumalia olivat Kreikan Ares ja jumalatar Athene. Rooman sodan jumala oli Mars. Nykyajan sodan jumalat ovat ihmisiä. He keskustelevat, mutta sittenkin murhaavat. Nyt puhutaan jatkuvasti tekoälystä. Se on nykyajan jumalien apukeino, heiltä kun puuttuvat nuo entisajan singulaariteetit.

Pääsiäinen Toompean mäellä ihastuttaa

Ehkä se johtuu ympäristöstä, henkien havinasta tai sitten se johtuu oudosta rauhasta ja yön hiljaisuudesta. Ortodoksien pääsiäisyö ei kuitenkaan ole hiljainen. Kirkonkellot pauhaavat keskiyöllä. Silloin on avattava ikkuna ja kuunneltava tai mieluummin käveltävä 150 metriä ja oltava osa mahtavaa tunnelmaa. En ole uskovainen enkä voi osallistua iloon Kristuksen ylösnousemuksesta konkreettisessa mielessä. Nuo ihmiset kirkon ympäri kävellessään pääsiäisyönä iloitsevat minulle täysin virtuaalisesta tapahtumasta 2000 vuoden takaa. Minä taas iloitsen nähdessäni nuo hartaat ihmiset ja hymyilevät papit heidän joukkonsa edessä. Iloitsen myös kansanpaljouteen sulautuvien lasten ilosta heidän saadessaan mahdollisuuden osallistua keskiyön taianomaiseen tapahtumaan. Ainoa asia josta en yön juhlahetkellä voi iloita on parkkeerattujen autojen tulva, joka lähes tukkii juhlallisen kulkueen tien. Toinen asia ehkä joka hieman ihmetyttää on kirkon kiertäminen vain yhden kerran. Minulla on muistot hartaiden ortodoksimaiden kirkonkierrosta kolmeen kertaan. Eräs pääsiäisyö Kyproksella jäi ikuisesti mieleeni. Kirkko kierrettiin kolmeen kertaan. Miksi kolmeen kertaan? Syynä on Pyhä kolminaisuus. Isä, Poika ja Pyhä Henki.

Aleksanteri Nevalaisen kirkon kellot helisevät uskovien iloa. Kirkon tornissa olevat ristit kertovat puolikuun alistamisesta.

Uskovaiset ja jumaluus

Joudun pakostakin miettimään asian ydintä. Mikä voi olla kaiken rationaalinen perusta ja syy? Maailmassa on 6,5 miljardia uskovaista. 

87% kaikista maailman ihmisistä uskoo korkeampaan voimaan joka voi auttaa ja tukea meitä ja suorastaan päättää meidän kohtalomme. No, tuo luku on uskontokuntiin kuuluvien lukumäärä. Toinen juttu on, kuka uskoo ja mihin. Maailman suuret sodat ja etniset puhdistukset ovat useimmiten uskontojen tukemia ja siivittämiä. Suomessa niin kuin muuallakin maailmassa kansojen vaaleilla valitut johtajat, niinkuin itse itsensä valinneet diktaattoritkin pyytävät kansalleen ja itselleen korkeimman siunausta. Vain harvoissa diktatuureissa johtaja itse on jumala. Näin oli Rooman valtakunnassa keisari Julius Caesarin julistettua itsensä jumalaksi, Kiinan suuret keisarit olivat jumalia. Jumaluus oli myös Führerin Saksassa ja ilman muuta myös Leninin ja Stalinin Neuvostoliitossa. Mao Tsetung lienee pitänyt itseään jumalan veroisena. Japanin Hirohito ja hänen seuraajansa ovat joka tapauksessa ihmistä ylempänä – lähellä jumaluutta. Japanissa keisareiden jumaluus poistettiin vuonna 1945.

Antiikin monumentit

En ehkä ole kiinnostunut niinkään kaukaisen esihistorian haudoista ja polttohautauksen yleistymisestä. On vaikea tietää noiden menojen uskonnollisesta funktiosta. Uskon kyllä asioiden liittyneen kuolemanjälkeiseen elämään ja esi-isien läheisyyteen. Insinöörinä kiinnostavat tietysti rakennukset ja tässä tapauksessa temppelit. Ensimmäiset temppelilöydöt ovat Turkista. Vanhin löydetty ja tutkittu kohde on Göbekli Tepe Anatoliassa, lähellä nykyisen Syyrian rajaa, nykyisten pakolaisleirien tuntumassa. Hiilitutkimusten avulla on arvioitu näiden rakenteiden syntyneen vuosina 8000-10000 eaa.

Euroopassa ensimmäisiä merkkejä Stonehengen temppelistä syntyi 3100 eaa. Samoihin aikoihin rakennettiin Newgrangen mahtava käytävähauta Irlannissa. Lopulliseen tilaansa Stonehenge valmistui noin 1600 eea.

Muinainen Lähi-Itä on ollut organisoidun uskonnon ja sotalaitoksen kehto. Sumerilaisten Inanna, taivaan kuningatar päätyy sisarensa surmaamaksi manalaan. Sisar kuitenkin herättää hänet kolmen päivän kuluttua henkiin ja hän pääsee takaisin hoitamaan tehtäviään rakkauden, hedelmällisyyden ja sodan jumalattarena. Sota ja rakkaus, nekö ovat aina kuuluneet yhteen? Inannan aatteellisia seuraajia olivat Babylonian Istar ja kreikkalaisten Astarte. Raamatussa Tuomarien kirjassa kerrotaan israelilaistenkin sortuneen näihin vähäpukeisiin kaunottariin. ”Mutta israelilaiset tekivät jälleen sitä, mikä oli pahaa Herran silmissä, ja palvelivat baaleja ja astarteja ja Aramin jumalia, Siidonin jumalia, Mooabin jumalia, ammonilaisten jumalia ja filistealaisten jumalia, ja he hylkäsivät Herran eivätkä palvelleet häntä.”

Minolaisuus ja Kreetan kulttuuriaarteet kiehtovat mieltä. Tai kyllä ne kauhistuttavatkin. Olet kai lukenut Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisestä Minotauruksen kauhukertomusta? Se imee mukaansa. Venetsialaiset hallitsivat tätä saarta vuosina 1200-1700. Tuo hallituskausi on jättänyt jälkiään. Niitä ovat jättäneet myös ottomaanien 200 vuoden aika, bysanttilaisten 800 vuoden aika ja roomalaisten 500 vuoden aika. Knossoksen palatsi rakennettiin ensimmäiseen asuunsa 3000 eaa. Maanjäristys tuhosi palatsin ja nykyiset palatsin kivet ja muurit syntyivät noin 1500 eaa. Kuningas MiIonos oli Knossoksen palatsin rakentaja. Hän oli Zeuksen ja foinikialaisen prinsessa Europan lapsi. Zeus sai Europan koukkuunsa tekeytymällä meren vaahdosta muodostuneeksi häräksi. Europa innostui härän kauneudesta ja hyppäsi selkään. Tuloksena syntyi Minos, Knossoksen hallitsija. Olisiko noista vanhoista valloitusajoista jokin salaperäisen jumalallinen kytkentä nykypäivään?

En laittanut tähän Gizan pyramidin kuvaa, sillä Saqqara-pyramidi rakennettiin ensimmäisenä vuonna 2600 eaa. Stonehenge ja Knossoksen palatsi syntyivät samoihin aikoihin. Hieman yllättää, että maya-pyramidi on 3000 vuotta Saqqaraa myöhempi teos. Olmekkien kulttuuri oli kuitenkin voimassa nykyisessä Meksikossa jo 1000 vuotta eaa.

Indus-joen sivilisaation myötä tämä alue on ollut uskontojen ”kehittämiskeskus”. Hinduismi syntyi ja levisi 2000-luvulta eaa. alkaen. Hindulaisia temppeleitä ei ole jäljellä ajalta ennen ajanlaskun alkua. Ehkä eräs tunnetuimpia hindutemppeleitä on vuoden 1100 eaa. tienoilla rakennettu Anchor Wat Kambodsassa.

Buddhalaisuus lähti nousuun puolitoista vuosituhatta myöhemmin eli 500-luvulla eaa. Prinssi Siddhartha Gautama eli Buddha itse syntyi vuonna 560 eaa. Hänen mukaansa ihminen kärsii niin kauan, kun hän on takertunut maailmaan.  Vaikea tietää mihinkä muuhunkaan sitä takertuisi! Vanhin buddhalainen temppeli ”stupa” on Sanchissa, Intiassa. Se rakennettiin 240 eaa.

Konfutselaisuus syntyi perustajansa Konfutsen myötä 500-luvulla eaa. Uskonto tai siveysoppi oli jatkoa kiinalaiselle Shang Zou –perinteelle, joka oli ollut olemassa jo 2000 vuotta. Oppi piti ihmissuhteita pyhyyden manifestina. Aikanaan sitten Mao piti konfutselaisuutta syynä Kiinan heikkouteen ja kehitti uusia sääntöjä.

Sokrates epäonnistui jumalsuhteessaan

Vuonna 399 eaa. Sokrates tuomittiin kuolemaan, koska hän tuomion mukaan: "Epäonnistuu tunnustamasta Kreikan kaupunkien jumalia" ja esittää "uusien jumalien" käyttöönottoa.

Aristoteles eli 300 eaa, hän oli Platonin oppipoika. Hän oli rationaalinen sekularisti. Hänen lukuisat kirjansa keskittyivät yhtä lailla luonnon, kuin ihmisenkin monimuotoisuuteen. Jumalat eivät tainneet olla hänen erikoisen kiinnostuksensa kohteena. Hänen hyveensä ja tavoitteensa oli ihmisen onnellisuus. Hän oli sitä mieltä, että politiikan ja etiikan pitäisi olla yhtä. Olisi hyvä sääntö tällekin päivälle.  Hänen jälkeensä eri uskonnot, kristinusko ja islam esimerkkeinä ovat etsineet yhteyttä Aristoteleen viisauteen. Useimmiten kai nämä ”löydetyt” yhteydet ovat lähinnä väärennöksiä. Kristinusko varsinaisesti levisi puoli vuosituhatta Aristoteleen jälkeen ja Muhammed syntyi 800 vuotta hänen jälkeensä. Joten kaukaa oli selityksiä haettava. Toisaalta ikuisia ovat Aristoteleen sanat: ”Jumala on ylin ja ikuinen olento, niin että Jumalalle kuuluu elämä ja iankaikkisuus. Sillä se on, mitä varten Jumala on.” Viisaat ovat sanoneet, että sekularismi ja järki tuottavat hyvinvointia ja onnellisuutta, uskonnot ja myytit taas tuottavat sotaa ja onnettomuutta.

Sodat ja uskonto

Siitäpä innostuin omaksi ilokseni tai surukseni hieman tutkailemaan sotien historiaa ja niiden liittymistä uskontoon. Sotien tai historian kirjojen tuntemien ”suurten” sotien määrä on melkoinen. Minä sain luettelooni näitä suuria sotia noin 200 kappaletta. Assyrialaiset olivat ensimmäinen sotilasvaltio. Kuinka ollakaan, että ensimmäinen historiankirjojen tunnistama sota Mesopotamiassa 2450 eaa. oli sekin uskonsota. Jumala oli käskenyt. Antiikin suuret sodat käytiin pääasiassa Kreikan ja Persian välillä. Silloin ei sotien pontimena olleet niinkään uskonnot. Oli kysymyksessä valta ja erityisesti rikkaudet. Jumalia oli riittävä määrä kaikkien onneksi. Niiden arvovallasta ei ollut tarvetta taistella ja tappaa. Mutta kyllä heilläkin kaikilla oli sodanjumalansa voittoa siivittämässä. Kreikassa oli sodan jumala Ares ja sodan ja viisauden jumalatar Athene. Persialaisilla oli kymmenittäin jumalia. Sodasta huolehti Burijas.

Antiikin aikana ennen Jeesus Nasaretilaisen syntymää oli mahtavia kulttuureja. Monijumalaisuus vallitsi eikä siitä saanut aikaiseksi varsinaisia uskonsotia. Sotia kuitenkin käytiin. Niistä suurimpia olivat Kreikan ja Persian monisatavuotinen taistelu hegemoniasta. Muita merkittäviä sotia olivat peloponessolaissodat Ateenan ja Spartan välillä 430-luvulla eaa., sekä puunilaissodat Rooman ja Karthagon välillä 246-146 eaa.  Oli vielä kolme pyhää sotaa Delfoin oraakkelin ympärillä.

Mooses sai Siinailla 10 käskyä noin vuonna 1400 eaa. Egyptin Akhenaten yritti samaan aikaan perustaa monoteismin valtakuntaansa, mutta epäonnistui. Kolme uskontoa antiikin ajoilta syntyi ja jäi voimaan. Ne ovat hinduismi 2000 eaa., konfutselaisuus 470 eaa. ja buddhismi 250 eaa.

Pyhät sodat Delfoin oraakkelin omistuksesta

Kun uskonsodista puhutaan niin nuo antiikin pyhät sodat kiinnostavat.  Ensimmäinen pyhä sota käytiin noin vuonna 711 eaa. Oli kysymys Kirran kaupungin ja Delfoin kaupungin kiistasta oraakkelin hallinnasta ja asiakkaiden vuorojärjestyksestä. Kirralaiset olivat erikoistuneet ryöstelemään läheiseen Delfoin kaupunkiin kuuluisan oraakkeli Pythian luo matkaavia pyhiinvaeltajia. Oraakkeli puhui suuremmalla suulla, hän puhui itsensä jumala Apollon suulla. Delfoilaiset päättivät kostaa. He onnistuivat myrkyttämään linnoitettuun kaupunkiin johtavan vesijohdon. Kemiallisen sodankäynnin myrkkynä käytettiin kasvia nimeltä Vaaleajouluruusu (Helleborus niger). Kaupunki ja sen asukkaat tuhottiin. Siitäpä Pyhä Sota numero 1.

Ensimmäinen pyhä sota voitettiin kemiallisella sodankäynnillä. Nykypäivänä käyttävät samoja konsteja. Vaaleajouluruusu oli myrkkykasvi, jolla Delfoin linnoituksen juomavesi myrkytettiin. Voimakas vatsatauti lamautti puolustuksen.

Toinen pyhä sota alkoi vuonna 449 ja kesti kymmenen vuotta. Kaksi kaupunkivaltiota oli jälleen riidoissa, Fokis ja Delfoi. Kysymys oli samaisesta Delfoin oraakkelista ja oikeastaan oikeudesta ohittaa oraakkelin puheille pyrkivät jonossa. Tällainen oikeus annettiin oraakkelia tukeneille kaupungeille. Ateenalaiset syyttivät delfoilaisia liiallisesta Persia-ystävällisyydestä ja kaappasivat alueen itselleen tai luovuttivat sen fokislaisille. Spartalaiset tulivat väliin ja antoivat kaupungin taas sen asukkaille. Kun Spartan pojat sitten lähtivät omille mailleen, itse Perikles oli valtaamassa kaupunkia takaisin ja luovutti sen Fokis’in hallintaan. Tilanne kuitenkin päätyi rauhanteossa siihen, että Delfoi sai itsenäisyyden 421 eaa. Pyhyyttä kerrakseen.

Kolmannen pyhän sodan taistelut koskivat jälleen samaista oraakkelia. Historia on epävarma, sillä lähteitä pidetään valehtelijoina. Itse Demosthenes joutuu tällaisen pilkan kohteeksi: ”Jotkut valehtelijat, joista tiedetään, etteivät he ole koskaan puhuneet totta, jos oli vähänkään heidän intressissään valehdella”. Varmasti tiedetään, että sotaa käytiin vuosina 356–346 eaa. Syynä oli fokislaisille määrätty sakko, Vastakkain olivat Makedonian kuningas, Theeban tukemana ja silloin oraakkelia ja Apollon temppeliä hallinneet.  Sodittiin jälleen pyhästi 10 vuotta ja sitten väsähdettiin. Se oli kolmas Pyhä Sota.

Erikoista että Pyhän Sodan nimet on annettu juuri näille kolmelle kreikkalaissodalle puoli vuosituhatta ennen ajanlaskun alkua. Pyhyyttä näissä sodissa ei juuri ollut.

Ajanlaskun alun jälkeen oli vielä hiljaista uskonsotien suhteen. Kunhan Rooma kahistelee Juudean kanssa sekä saksalaisten heimojen kanssa pohjoisessa. Kiinassa tapahtui kyllä merkittävä 7 miljoonaa uhria vaatinut Keltaisen turbaanin kapina. Hunnien hyökkäys Eurooppaan vuonna 395 oli tavallaan uskonsodan tapainen. Olivathan siinä vastakkain kristityt ja ”mikä lienee ollut hunnien uskonto”. 

Hunnit aiheuttivat suurta kaaosta lähes 50 vuoden ajan, kunnes vetäytyivät Chalonin taistelun jälkeen 541. Kuvassa on keltaisella hunnien valtaamat alueet sekä punaisella kolmiolla Chalonin taistelupaikka

Arabisaatio, muslimisaatio ja ”uusi aika”

Arabisaatio ja muslimisaatio alkoi vuoden 633 jälkeen. Profeetta Muhammad oli saanut Mekan vallattua vuonna 630. Parin vuoden päästä hän sitten kuoli eikä voinut nähdä tulevaa maailmanvalloitustaan.   Ensin Rashidun kalifaatti valtaa Mesopotamian, Persian ja Egyptin 632-661. Sitten Umayad kalifaatti valtaa Intian, P-Afrikan ja Espanjan 661-750. Bysantti käy muslimeja vastaa jatkuvaa sotaa 633-1035. Espanjan muslimisodat alkavat heti valloituksen jälkeen 711 ja jatkuvat vuoteen 1492. Mesopotamiassa Arabimuslimien kalifaatti oli vallassa aina vuoteen 990 saakka. Tämän jälkeen valtaan tulivat turkkilaiset ja mongolit vaihtelevalla kokoonpanolla. Ottomaanit ottivat alueen komentoonsa vuonna 1534. Istanbulin sulttaanien valtakausi kesti lähes 400 vuotta, ensimmäiseen maailmansotaan 1917.  Silloin alkoi brittien kontrolloima monarkia, jota kesti vuoteen 1958. Nyt sitten ovat asiat kauttaaltaan enemmän sekaisin kuin koskaan historian aikana. Onko uskonnoilla sormensa pelissä? On!

Ajanlaskun alusta vuoteen 1900 tapahtui itse asiassa kaikki se, jolla maailman uskontoreviirit valloitettiin. Kristinusko oli Rooman valtakunnassa levitellyt siipiään kaikessa rauhassa ja vuonna 380 siitä tuli valtionuskonto. Profeetta Muhammed astui kehiin vuonna 632 valloittamalla Mekkan. Kalifaattien valloitusretket laajentavat muslimien vallan Intiasta Espanjaan ja kaikkeen sen välillä. Välimeri oli nimeltään Rauhan meri. Sen pohjoispuolella olivat ”sodan maat”. Lähes 2000 vuoden aikana sodissa ja valloituksissa kuoli arviolta 300 milj. ihmistä. Olen arvioinut uskonsodiksi kaavion vihreällä merkityt sodat. Uskonsodissa kuolleita oli 50 miljoonaa, se on siis 17% kaikista kuolleista.

Viimeisen runsaan sadan vuoden aikana sodissa on kuollut noin 200 miljoonaa ihmistä. Suurin kuolemantili tuli luonnollisesti toisesta maailmansodasta: 80 milj. kuollutta ja ensimmäisestä maailmansodasta 20 milj. kuollutta. Varsinaisia uskonsotia oli useita, mutta uskonsodissa kuolonuhrien määrä oli noin 3% kaikista kuolleista. 1900-luku ei selvästikään ollut uskonsotien aikaa, vaikkakin vuosisadan lopulla Afganistan ja Kaksoisvirran maat yhdessä Afrikan rauhattomuuksien kanssa synnyttivät kaaviossa näkyvät vihreät kentät.

Tulinko tästä kaikesta johonkin mieltä ylentävään johtopäätökseen? Yllätyinkö jostain tässä historian pienessä kertaustuokiossa? Auttoiko Toompean mäen Aleksanteri Nevalaisen kirkon kilinä minua ymmärtämään? Suurimmat ihmisuhrit on saatu aikaiseksi ideologisissa sodissa. Ystäväni Eki Siivonen täsmensi asian sanomalla Stalinin tappaneen levittääkseen kommunismia, Hitlerin tappaneen levittääkseen fasismia ja USA:n tappavan levittääkseen demokratiaa ja vapautta. Kun sodissa on historian aikana kuollut ehkä 500 miljoona ihmistä, niin uskonsotien osuus saattaisi olla noin 100 miljoonaa ihmistä.  Uskonoppineet eivät ole pystyneet pitämään kantta kiinni. Muistelen aina erään suuren islamilaisvaltion suurlähettilään neuvoa nuorelle vienti-insinöörille. Hän sanoi uskonoppineille siunaantuvan valtaa vain ehkä kerran 500 vuodessa. Silloin kun valta tulee niin, silloin se on otettava!

Ensimmäisen maailmansodan alkukahinat tapahtuivat Balkanin sodissa. Venäjä, Ranska, Saksa, Itävalta-Unkari ja Iso-Britannia yrittivät pitää kantta kiinni. Ei, sieltä kiehuvasta padasta purkautuivat sodan voimat. Onko tilanne muuttunut?

Pohjoisessa pyöräillään, etelässä käytetään joukkoliikennettä, mutta henkilöautoilu vallitsee – kaikkialla!

Liikenneviraston johdolla ja tilauksesta on jälleen suoritettu ja raportoitu uusi henkilöliikennetutkimus. Se on hienoa! KuTutkimus suoritettiin nyt kahdeksannen kerran. Tutkimukseen osallistui ensi kertaa myös kaupunkiseutuja omilla lisäotoksillaan. Mukana tulivat Helsingin, Oulun, Tampereen ja Turun seudut, Joensuun ydinkaupunkiseutu, Päijät-Hämeen maakunta, Riihimäen seutukunta, Salon kaupunki sekä itäinen ja läntinen Uusimaa. Tutkimus suoritettiin konsulttityönä. Tekijöinä olivat WSP ja Kantar TNS Oy eli entinen Suomen Gallup. Virpi Pastinen on ansioitunut tutkimusten vetäjänä, - niin nytkin. Kantarin työtä johti Joni Vallenius. Kaiken kaikkiaan työhön osallistui yli sata henkeä. Työn tilaajapuolta edustavassa ohjausryhmässä oli siinäkin laskelmani mukaan 25 henkeä.

Tutkimuksen esipuheessa hehkutetaan käännekohtaa: ”Tutkimus kuvaa nykypäivän liikkumista. Se ajoittuu ajankohtaan, jolloin digitalisaation, robotiikan ja liikenteen palveluistumisen odotetaan mullistavan tulevaisuuden liikkumisen. Kaupungistuminen on jatkunut jo pitkään ja suuntauksen arvioidaan edelleen jatkuvan. Tulevaisuudessa yhä useamman uskotaan ostavan liikkumisensa palveluna. Tutkimus osuu siis eräänlaiseen liikkumisen sisällölliseen käännekohtaan.”

Minä olen tuota käännekohtaa taivastellut monessa blogissani. Olen sanonut, etten usko digitaalisuuden, robotiikan tai palveluistumisen muuttavan asioita kovinkaan radikaalisti. Tai ainakin olen sanonut, ettei tuollainen muutos voi tapahtua eräiden tutkijoiden esittämässä aikataulussa. Nyt on siis hyvä tilaisuus tarkastella muutosta henkilöliikennetutkimuksen valossa.

Etsin yllätyksiä

Tutkimus on laajentanut kyselyjä ansiokkaalla tavalla. Erityisesti vapaa-ajan matkojen osuuden kasvu kiinnostaa minua. Olemmehan kaikki huomanneet, ettei ruuhka-aika olekaan enää se ainoa ruuhka-aika vaan liikenne yllättää määrällään myös ruuhka-aikojen ulkopuolella. Vai onko ystäväni Eero Paloheimo sittenkin oikeassa, kun hän väittää Tuusulanväylän iltapäiväliikenteen alkavan kello 15 ja päättyvän kello 17. Hän ihmettelee miten ihmisten työpäivä voi päättyä jo kolmen jälkeen. No, totta puhuen minäkin olen tuota ihmetellyt. Mutta nyt ajattelen saavani tutkimustietoa joka kirkastaa ajatukseni mutusta faktoiksi.

Matkaluku

Matkaluku on kautta aikojen ollut maagisesti vakio. Minun vanhin tutkimusaineistoni on Lahdesta ja Tampereelta vuodelta 1969. Nyt voin verrata matkalukua silloin ja nyt. Ensimmäinen yllätykseni on ero kevyen liikenteen matkoissa. Lahdessa ja Tampereella tutkittiin ensimmäistä kertaa Suomessa kevyen liikenteen matkoja. Helsingin ”suuressa liikennetutkimuksessa” eli Smith-Polvisessa vuonna 1967 käsiteltiin vain ajoneuvomatkoja. Verrataan siis Lahteen ja Tampereeseen nykyihmisen liikkumista matkalukujen muodossa. Käytän tässä vertailukohtina vuosien 1999 ja 2016 henkilöliikennetutkimuksia. Vuosi 1999 on sikäli hyvä, että se sattuu samaan ajankohtaan kuin meidän Tampereen ja Lahden liikenne-ennusteidemme ohjetilanne.  Vuoden 1968-1969 tutkimusten valossa ennustimme silloin vuoden 2000 tilannetta.

Vuosien 1999 ja 2016 henkilöliikennetutkimukset antavat vuorokaudessa suoritettujen henkilömatkojen määräksi hyvin tarkkaan 2,9 matkaa/henkilö/vrk. Vain Oulun seutu pompahtaa tuloksissa 3,4 matkaan. Oulun seudun tutkimustulos on lähes sama minkä saimme aikanaan Lahdessa (3,4) ja Tampereella (3,5). Kulkumuodoissa on tietysti tapahtunut merkittävä muutos. Vanhoissa tutkimuskohteissa henkilöautolla suoritettiin vain 0,7-0,8 matkaa, kun nykyisin matkaluku on 1,5-1,7 matkaa/henkilö/vrk. Vuonna 1968 henkilöautotiheys oli 150/ha/1000 asukasta. Nyt uusimman tutkimuksen (2016) aikaan koko maan liikennekäytössä olevien henkilöautojen tiheydessä oltiin lukemassa 600/ha/1000 asukasta. Helsingissä vastaava tiheys on 330 ha/1000 asukasta.

Henkilöautokanta

Maassamme on rekisterissä 3,5 miljoonaa henkilöautoa. Niistä liikennekäytössä on 2,7 miljoonaa. Pakuja on vielä tämän päälle noin 0,4 miljoonaa. Vuonna 2017 koko maan liikennekäytössä olevien henkilöautojen henkilöautotiheys oli 606 ha/1000 asukasta. Autokanta on hitaassa mutta jatkuvassa kasvussa. Alueelliset erot ovat kutenkin suuria.

Suomen huippuautoistunein maakunta on Etelä-Pohjanmaa. Ilmiö ei ole kuitenkaan pohjanmaailmiö, sillä Satakunta, Etelä-Karjala ja Kainuu ovat kärkiviisikossa. Uudenmaa ja Pirkanmaa ovat ”peränpitäjiä”. Valituista kaupungeista Seinäjoki on autoykkönen. Vantaa on korkealla, sillä henkilöautoja on 475 per 1000 asukasta – huolimatta rautateistä pitkin ja poikin. Helsinki sinnittelee hännän huippuina 330 autolla per 1000 asukasta.

Vaikuttaako kaupungin tiiveys autotiheyteen?  No, kyllä tuohon pientä trendinpoikasta syntyy, vaikka lähes kaikki kunnat ovatkin rykelmässä 600-700 henkilöauton/1000 as. kategoriassa.

Kulkutapajakauma

Kulkutapajakaumaan sisältyy suuria toiveita ja muutoksen mahdollisuus. Henkilöliikennetutkimuksen esipuheessa puhutaan robotisoitumisesta. Pyöräilyn lisääntymiseen asetetaan suuria toiveita. CO2-tavoitteiden saavuttaminen edellyttäisi suurta muutosta. Katsotaan tilannetta.

 Vuonna 1969 Lahden ja Tampereen tutkimukset antoivat henkilöauton osuudeksi kulkutapajakaumassa noin 20%. Ennustimme sitten vuoden 2000 tilanteeksi noin 40%. HLT 1999 osoitti auton käytön 55-60% tasolle. Sama taso on säilynyt Tampereen ja Lahden seuduilla vuoteen 2016. Tuloksien vertailussa vuoteen 1969 on otettava huomioon tuolloin saatu suurempi matkojen määrä juuri kevyen liikenteen suhteen. Kaupunkiseutujen vertailussa vaikuttaa myös alueiden asutuksen leviäminen seuduille. Joukkoliikenteessä Tampereen ja Lahden vanhoissa ennusteissa asetettiin tavoitteita joukkoliikenteen osuuden pitämiseksi 15-20% tasolla. Ne eivät ole toteutuneet. Vain Helsingin seutu on tässä onnistunut.

Hieman vanhoja haikailuja, 1969 versus nykypäivä

Tampereen tutkimusohjelma haastaa aikalaisensa Smith- Polvisen. Se haastaa myös amerikkalaisperäisen tutkimuskäytännön, jossa kävely ja pyöräily olivat tarkastelun ulkopuolella. Tampereen kaupunkiseudun 700 000:sta päivittäisestä matkasta tehtiin vuonna 1969 kävellen 52 %, joukkoliikenteellä 19 % ja yksityisautolla samoin 19 %. Jäännös oli kaksipyöräisillä tehtyjä matkoja - moottorilla tai ilman. Kaksipyöräisillä tehtiin 10% matkoista.

Tampereen tutkimus 1968-1969 oli laaja: 5 500 ruokakuntahaastattelua, 1 290 kuorma-ja pakettiautojen ajopäiväkirjaa, 35 000 tienvarsihaastattelua, 1 021 toimipaikkahaastattelua ja 1 906 kauppaliikehaastattelua.

Ennusteessa vuodelle 2000 nähtiin relevantiksi vaihtoehdoksi voimakas joukkoliikenteen kehittäminen yhdistettynä henkilöauton käytön tavoitteelliseen rajoittamiseen. Asennoitumisessa joukkoliikenteeseen vaadittiin muutosta mm. hylkäämällä kannattavuusvaatimus. Tulevaisuuden tavoitteeksi keskustan liikenteessä asetettiin Tampereen silloinen työmatkojen kulkutapajakautuma. Tutkimusaikana keskustaan suuntautuvista työmatkoista 23 % tehtiin henkilöautolla, 38 % bussilla ja 39 % kävellen tai pyörällä. Kaikista keskustan matkoista vastaavat luvut olivat 18 % henkilöautolla, 18 % bussilla ja 64 % kävellen tai kaksipyöräisillä. Miten ennustimme ja miten sitten kävi? Vuodelle 2000 ennustimme henkilöauton käytön nousevan 43 % tasolle ja bussien käytön laskevan 17 % tasolle. Todellisuudessa vuonna 2004 henkilöauton käyttö keskustaan suuntautuvilla matkoilla oli 58 % ja joukkoliikenteen käyttö vain 12 %. Tavoitteet eivät toteutuneet todellisuudessa, mutta ne eivät myöskään toteutuneet meidän omissa ennusteissamme. Olimmehan pitäneet tavoiteltavana keskustan työmatkojen hoitamista 23 %:n henkilöauto-osuudella. En löytänyt hakemallakaan HLT-tutkimusaineistosta Tampereen keskustaan suuntautuvan työmatkaliikenteen henkilöauton käyttöprosenttia, löysin kuitenkin työssäkäyvien ihmisten kaikkien matkojen henkilöauton käyttöprosentin, se oli 65%. Oliko tässä jotain yllättävää? Yllättävää on kaiken hitsautuminen paikalleen. Yllättävää on se, että mitään muutosta ei ole tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana. Vuodesta 1970 tutkimusvuoteen 2016 väestö Tampereen kaupunkiseudulla on kasvanut 1,6-kertaiseksi ja henkilöautokanta 6-kertaiseksi ja vastaavasti vuodesta 2000 vuoteen 2016 kasvukerroin on ollut sekä väestön että autokannan osalta 1,22-kertainen.

Tampereen kulkutapajakautumaa tarkasteltaessa havaitaan henkilöautoilun osuuden nousseen vuoden 1969 kahdeksastatoista prosentista 56 %:in vuoden 2005 tilanteessa. Vuodelle 2000 olimme ennustaneet 48 %:n henkilöauto-osuutta. Vuonna 2005 kevyt liikenne oli 30%, me oletimme sen ennusteessamme huomattavasti suositummaksi. Joukkoliikenteen osuus pieneni 18 %:sta kahteentoista prosenttiin, vaikka meidän optimistinen ennusteemme tarjosi 17 %:n kulkutapaosuutta. Siitä se on edelleen lipsunut alaspäin.

Asukkaiden päivittäisen matkustamisen ennustamisessa on problematiikkansa. Näin kertoo Lahden ja Tampereen 70-luvun alun liikenne-ennusteiden vertailu valtakunnallisen henkilöliikennetutkimuksen tuloksiin. Kokonaismatkojen määrä arkipäivänä tutkittiin ja ennustettiin tasolle 3,5 matkaa per asukas. Uudet HLT-tutkimukset osoittavat päivän matkaluvuksi alle 3 matkaa asukasta kohti. Mauri Heikkonen, vanhan Lahden tutkimuksen projektipäällikkö, epäilee syyksi matkan käsitteen. Saattaa olla, että myös tutkimusmenetelmä on ollut erilainen.

Matkojen tarkoitus

Matkojen tarkoituksen muuttuminen kiinnostaa. Itseäni on ajatteluttanut vapaa-ajanmatkojen lisääntyminen. Ennen työmatkat olivat ruuhka-aikaa määrittävä matkan tarkoitus. Nyt liikenne on päiväsaikaan tasaisempaa. Uusia merkittäviä matkantarkoituksia on ilmestynyt. Kaikki me tiedämme, ainakin isovanhemmat tietävät alituiset kyyditykset futistreeneihin tai tennisharkkoihin. Uusimmassa henkilöliikennetutkimuksessa asiaa selvitettiin. Matkantarkoitusjakaumassa ja matkojen päätepisteiden luonteessa on tapahtunut muutoksia.

Tässä vertailussa näkyy työmatkojen osuuden väheneminen ja vapaa-ajan matkojen lisääntyminen.  Tampereen 2016 luvut ovat kyllä hieman vääristyneitä, sillä tutkimustuloksista on tässä vaiheessa saatavilla vain henkilöautomatkat (keskimmäinen tolppa). Muut tolpat kuvaavat matkoja kaikilla kulkutavoilla.

  

Pyöräilyyn asetetaan suuria toiveita. Rakennetaan baanoja ja pyöräteitä. Pyöräily ei ole kuitenkaan juuri lisääntynyt. Merkittävimmät pyöräilykaupungit sijaitsevat pohjoisessa. Tämä tuntuu oudolta, mutta mielenkiintoiselta. Helsinki on erinomaisen heikko pyöräilykaupunki.

Lopuksi pieni ”ranking”

On muotia asetella kaupunkeja tai alueita paremmuusjärjestykseen. Siksipä minäkin muodin mukaan katson mitkä tutkimusalueet ovat pyöräilykaupunkeja, kävelykaupunkeja, joukkoliikennekaupunkeja tai autokaupunkeja. No, kaupunkeja, alueita tai maakuntia sen mukaan mitä alueita on erityisesti tutkittu.

Jalan suoritetaan 20-30% matkoista. Helsingin sisempi kaupunkialue on ykkösenä. Helsingin kehysalue on taas peränpitäjänä. Valitettavasti aineistosta ei vielä ole analysoitu muiden kaupunkien ydinalueita. Pyöräilyn osuus matkoista on yleensä 5-8%. Helsingin sisemmällä kaupunkialueella pyörämatkojen osuus on 7%. Tilastossa pomppaa Oulu, se on 16% pyöräosuudella maan ykkönen. Joensuu 13% osuudella on hyvä kakkonen.

  

Joukkoliikenteessä Helsinki on selkeä ykkönen. Helsingin seudun matkoista 18% tehdään joukkoliikenteellä. Sisempi kaupunkialue saa joukkoliikenneosuudeksi 22%. Kehysalueella joukkoliikenneosuus putoaa tasolle 6%. Kakkosena listalla on Tampereen seutu, joukkoliikenneosuus siellä on 9%. Turku putoaa jo 7%: in. Vielä katsomme henkilöautoliikenteen valta-asemaa suomalaisessa liikkumisessa. Pohjanmaalla on eniten autoja. Meillä ei ole nyt tässä tilastossa Pohjanmaan lukuja. Ykkösenä on Salon kaupunki. Henkilöautolla tehdään 74% matkoista. Helsingin kehysalue on hyvänä kakkosena lukemalla 72%. Oulu, Turku ja Tampere sinnittelevät 60% paikkeilla. Helsingin seudun lukema on 49% ja Helsingin sisemmällä kaupunkialueella tehdään sielläkin 42% matkoista henkilöautoilla.

Tämä kuva kertoo henkilöauton valta-aseman ihmisten liikkumisessa. Näitä miettiessä ja kevään odotuksessa!

Toompean Kiriku plats – toiveiden paikka?

Olen mietiskellyt paikkaa ja sen henkeä – Genius loci. Millainen on minua kiehtova paikka? Onko se kotipuutarhan omenapuiden luoma tshehovilainen tunnelma vai onko se Tallinnan Toompean mäen historiallinen miljöö? Ei, Toompea ei käy, sillä olen juuri siellä. Toiveiden paikan täytyy olla jokin toinen, sellainen johon juuri nyt haluaisin mennä. Se ei voi olla paikka jonka henkeä juuri nyt saan aistia. Täältä käsin voinkin rauhallisesti etsiä kilpailevaa paikan henkeä muualta.

Terveisiä Toompean mäeltä. Tämä paikka on juuri sellainen, missä tunnen paikan hengen. Nyt pääsiäisenä tämän paikan henki hehkuu voimakkaana. Minulla on tilaisuus kokea ortodoksien pääsiäistä ja oman kirkkoni pääsiäistä. Ne ovat tätä hetkeä. Paikan henki tulee kuitenkin kauempaa. Ehkä se on ylimystön luomaa, rahvaalla ei ole ollut siihen osuutta. Mutta nyt juuri rahvaan edustajana voin tuosta hengestä nauttia. 

En ole uskovainen mutta vietän pääsiäistä. Pääsiäisen ajankohta vaihtelee uskontokunnasta riippuen. Juutalaisten sanotaan aloittaneen pääsiäisen vieton jo 3500 vuotta sitten - Egyptistä päästyään. Muut kristikunnat sijoittavat pääsiäisensä monimutkaisten laskusääntöjen mukaan. Laitankin nyt tähän kaavion eri pääsiäisistä. Jos haluat lukea tarkemmin pääsiäisen ajankohdista klikkaa tuohon: http://penttimurole.blogspot.com.ee/2017/04/paasiastunnelmia-toompealta.html

Kysyn itseltäni, kiehtooko minua Tripolin Medina tai Algerin Kasbah, tai valitsenko Damaskoksen Suora kadun kylpylän? Haluanko löytää torin ja kadun vai rakennuksen suojaaman sisätilan? Manhattanin 5th Avenue tai Pariisin Champs Elysee kyllä kiehtovat valtavasti monumentaalisuudellaan, vai menisinkö sittenkin turvallisuutta tuntien Milanon Vittorio Emmanuelin Gallerian seinien ja katon suojaan? Näitä mietiskellessäni törmäsin yhtäkkiä Otso Kantokorven blogiin nimeltä ”Munakkaaseen tumpattu tupakka”.

Otso kertoo Itäkeskuksesta ja uimahallista siellä: ”Lomakokemus jatkuu Itäkeskuksen ostoskeskuksessa, missä nautin Helsingin monikulttuurisuudesta. Ostan aina georgialaista lempikivennäisvettäni. (Niin minäkin!) Joutenolokin jatkuu, koska lopetan reissuni aina juomalla turkkilaista kahvia, ja toisinaan otan sen kanssa makoisan pistaasibaklavan. Nautin kahvini terassilla tupakan kanssa. Pelkkä kahvin tuoksu laukaisee usein muistot, mitä sen maku vielä vahvistaa. Palaan Niilin rantojen katukahviloissa nuoruudessani viettämiini aikoihin.” Hän sanoo rentouttavan hetken tuottavan myös visuaalista nautintoa: ”Tarkkailen ohikulkijoita ja arvailen heidän etnistä taustaansa. Ihastelen nuorten somalinaisten kykyä näyttää muodikkailta huiviensa ja vartalon peittävien abayoiden erilaisten väriyhdistelmien avulla.” Hän käy uimahallissa kuntoillakseen. Hän sanoo olevansa sielläkin kuin pienellä lomamatkalla: ”Isossa poreilevassa lämminvesialtaassa on hämärä valaistus. Sieltä siirryn utuiseen höyrysaunaan. Palaan mielessäni kokemuksiini hamameista, turkkilaisista kylpylöistä.”

Nureddin kylpylä Damaskoksessa

Nyt kolahti. Ehkä minäkin unelmoin turkkilaisesta kylpylästä. Lähdenkin ensin muistojen vierailulle elämäni kylpylään Damaskoksen Suora kadun varrelle. Kylpylän nimi on Nureddin. Se on iältään lähes ikuinen. Laskeudut portaita kohti 1200-luvun kadun pintaa ja näet edessäsi mahtavan marmorihalliin. Tunnet olosi lähes kuninkaalliseksi. Olet tullut temppeliin, joka on sinua ja juuri sinun hyvinvointiasi varten.  Henkilökunta ottaa sinut vastaan hymyillen. Heillä kaikilla on päällään traditionaalinen vaatetus. Sinulle jaetaan kylpyvarusteet. On suuria pyyhkeitä ja kauhtanoita. Riisuudut henkilökunnan kannattaman pyyhkeen suojassa ja siirryt pyyhe lanteillasi suihkuun. Sitten alkavat nautinnon hetket. Olet luolamaisessa tilassa. Saunan edessä on allas, josta voit pirskotella päällesi raikasta solisevaa vettä. Höyrysauna on sopivan kuuma. Lihaksesi sulavat. Rentoudut mosaiikkilattialla maaten. Lihaksikas pesumies ottaa sinut vastaan vuorollasi. Pesu tai oikeammin ihon kuorinta tapahtuu holvatussa sivutilassa, sielläkin lämpimällä lattialla lojuen. Sen jälkeen on vuorossa hieronta. Nyt toteutuu ruumiin ja sielun hyvinvoinnin huippu. Olemassaolo on autuaallinen. Solahdat suihkun jälkeen jääkylmään vesialtaaseen. Kaiken tämän jälkeen sinut kääritään pyyhkeisiin ja kauhtanoihin. Tuskin silmät jäävät näkyviin. Sinut ohjataan suurta hallia kiertäville istumille. Tarjolla on kirkasta vettä ja hehkuvaa teetä. Et lähde heti kiireellä pois. Vietät pitkän nautinnollisen tovin keskustellen ja huokaillen. Kyllä, vannon! Tämä on yksi niistä paikoista, jonne tahdon vielä kerran mennä.

Kuvat Nureddin –hamamista tuovat mieleen ihanat muistot.  80-luvun alussa Omayad Conference Center-projektimme yhteydessä silloiset paikalliset deveconilaiset yhdessä suurlähettilään kanssa perustivat "Finnish Sauna Society Damascus"-yhdistyksen. Hamam Nureddin oli yhdistyksen emosauna. Pronssinen perustamislaatta on toivon mukaan edelleenkin tuossa eteisen seinällä. On se, aivan kuin kehykset olisivat näkyvissä!

Miriamin kaupunkikokemus

Aloitan kaupunkikokemukset kertomalla Miriamista. Hän on Dorothy Richardsonin (1853-1957) luoma hahmo novellisarjassaan Pilgrimage. Sanovat tuon hahmon olleen Dorothy itse. Laura Honkasalo teki taidehistorian gradunsa tästä teoksesta ja minä käytän hyväkseni hänen tekstiään kuvatessani Miriamin kaupunkikokemuksia. Toivon todella, että Miriamin tunteet ja ajatukset voisivat olla osa jokaisen kaupunkisuunnittelijan tietoisuutta ja illuusioita.  Miriamin kokemukset Lontoon kaduilta ja liikenteestä ovat vuosilta 1890-1905. Nuo kokemukset liittyvät Miriamin olemukseen, elämään ja kehitykseen. Meillä kaikilla täytyy tapahtua jotenkin samoin. Tila ja siinä liikkuminen muokkaavat meitä, tarjoavat meille tilaisuuden lentää, mutta voivat myös nujertaa meidät.

Miriamin muutto kotoa kaupunkiin on samanaikainen ja samansuuntainen naisten yleisen liikkumisvapauden lisääntymisen kanssa. Katuvalaistuksen paraneminen ja poliisin laajempi läsnäolo, polkupyörän ja maanalaisen käyttöönotto sekä löysemmät moraalikoodit yhdessä naisten emansipaation kanssa tekivät keskiluokan naisten liikkumismahdollisuudet vapaammiksi. Miriam ei ole enää hiljaisessa ja rajoitetussa tilassa, vaan jatkuvassa liikkeessä pitkin aukioita, katuja ja portaita, sekä fyysisesti että metaforien tasolla. Kaupunki ei ole merkityksellinen vain siksi että se auttaa ratkaisemaan hänen identiteettinsä ja perimänsä; ei, vaan kaupunki sitoutuu koko hänen ajatusmaailmaansa. Miriamin ajatus kulkee urbaanissa tilassa: aukiolla, poluilla, teillä, tyhjissä paikoissa, korkeudessa ja syvyydessä. Hänen ajatuksensa rytmi on samanlaista kuin kaupunkiliikenteen rytmi.

http://www.youtube.com/watch?v=fGs_WaxLMao 1890s Traffic Scenes

Lontoo liikenteessä Miriamin aikaan oli rytmiä kerrakseen. Sen näet tästä videosta. Saatat nähdä joukossa myös muutaman pyöräilijän ”safety bicycle” ajokkinaan. Tuohonko mellakkaan Miriam uskaltautui?

Miriamin kaupunkikuva saa täyttymyksensä pyöräillessä.  Kävely kaupungissa kuvastaa vapautta. Pyöräily kaupungissa kuvastaa äärimmäistä vapautta. Raitiovaunut taas kertovat tungoksesta. Miriamin eläessä Pohjois-Lontoossa jopa raitiovaunun ääni ahdistaa häntä. Bussit liittyvät myös surullisiin kokemuksiin. Hevosten vetämät umpivaunut kertovat kadonneesta vallasta ja yksityisyydestä.  Miriamin aikaan katutila täyttyi liikenteestä, vaikka autot olivat vielä harvinaisuuksia. Liikenteen tunnelma saattoi kauhistuttaa:

”Pitkän kadun pää oli näkyvissä. Sen laajeneva suu kohti mykistyttävää kummallisuutta ei antanut merkkiäkään pakotiestä. Katu johti avoimelle läpikulkuväylälle, jota syötti lukematon joukko liikennekaistoja. Väylän pinnalle sirotelluilta liikennesaarekkeilta nousi tornimaisia valaisinpylväitä ojennellen käsivarsiaan. Edetessään meluisasti pitkin kivipäällystettä he joutuivat ylittämään useita raitiovaunukiskoja ja sekoittumaan läpi toistensa risteilevien liikennevirtojen. […] Vasemmalta harmaa kirkontorni tuli heitä kohti, kiertyen taivaalle. Se purjehti ohitse näyttäen Miriamille torniinsa rakennetun kivipilareiden ympyrän. Tuuheat puut lipuivat ohi.”

Miriamilla oli käytössään ”safety bicycle”. Tällaiset polkupyörät tulivat markkinoille 1890-luvulla. Miriamilla kaupunkikokemukset laajenivat radikaalisti hänen ostettuaan polkupyörän. Pyörästä tuli pian synonyymi ”Uudelle Naiselle”.

Richardson kirjoittaa kaupungin rytmistä ja liikenteen rytmistä. Miriamin kulkiessa kaupungilla hän mietiskelee monenlaisia aiheita, esimerkiksi perheensä historiaa, ystäviään ja maailman menoa. Hänen ajatustensa rytmi on linjassa kaupungin rytmiin ja hänen jalkojensa rytmiin katukiveyksellä. Hän kuuntelee kenkiensä kopinaa kaikuna rakennusten seinistä. Hänen ajatuksensa täyttyvät viesteistä. Tämä on ihmeellistä tarinaa. Se ei kuulu meidän nykysuunnittelijoiden tarinoihin. Voisiko olla toisin? Olisiko mahdollista eläytyä kulkijan maailmaan eri lailla, kun nyt teemme? Jotenkin syvemmin, aistivammin? Tai haluaako navigaattoriohjattu kulkija yleensä nähdä ympärilleen tai voiko hän kuunnella kenkiensä kopinaa korvissaan soivan mielimusiikin hälyssä?  Kaupungin kokeminen – onko sellaista?

Bloomsbury Square sijaitsee keskeisessä Lontoossa. Se on yksi Lontoon ensimmäisistä puistoaukioista 1700-luvulta. Tämän kunnianarvoisan aukion ympäri Miriamin ystävät ajoivat polkupyörällä keskiyöllä uskaliaasti - asusteenaan shortsit.

Miriamille ympäristön yksityiskohdat, liikenne ja äänet ovat ajatuksen innoituksen lähteitä.

Pariisin Flâneur tai boulevardier, hän oli toista maata

Baudelairen mukaan Pariisin flâneur, eli ”urbaanibotanisti”, ”havainnoitsijavaeltaja”, hän haluaa samaistua väkijoukkoon:

”Se, joka helposti yhtyy joukkoon, tulee tuntemaan kuumeisia iloja. Niistä jää ikiajoiksi osattomaksi egoisti, joka on sulkeutunut kuin kirstu, ja laiskuri, joka on kuin nilviäinen kotelossa. – se mitä ihmiset sanovat rakkaudeksi on kovin pientä, rajallista ja heikkoa verrattuna tähän orgiaan, tähän pyhään prostituutioon, jossa henki antaa kaikkensa, runoutensa ja lähimmäisenrakkautensa, odottamattomalle joka näyttäytyy, tuntemattomalle joka menee ohi.”

Mutta mitä? Juuri leffakerhossa Kosmoksen sohvalla, (se on muuten yksi minun paikoistani), ystäväni Ray Ottman sanoi inhoavansa Helsingin katujen lisääntyvää tungosta. Ihmisiä on liikaa, hän sanoo. Hän ei ilmeisesti halua tuntea boulevardierin kuumeista iloa, vaikka nyt juuri elämme bulevardien uutta tulemista?!

Miten koemme Helsinkiä?

Tuostapa tulee mieleeni Helsingin jalankulkututkimus vuodelta 1970. Tutkimuksessa haastateltiin laajasti kadulla kulkijoita. Heiltä kysyttiin paikkojen miellyttävyyttä ja epämiellyttävyyttä. Viihtyvyystekijöistä tärkeimpiä olivat: rauhallisuus, puut, istutukset, ostospaikat, näyteikkunat, värikkyys, tunnelma, ei tungosta, ihmiset ja puhdas ilma. Epäviihtyvyyden aiheuttajiksi taas osoittautuivat: epämääräiset ihmiset, vilkas liikenne, jalan liikkuminen vaikeaa, liikennejärjestelyt, ahtaus, liikennevalot ja huono ilma. Ehdottomasti tärkeä viihtyvyyden tekijä oli ”toiset ihmiset”. Se saattoi olla myös epäviihtyvyyden tekijä. ”Toiset ihmiset” voittavat puistot ja torit. Arkkitehtuuria ihmiset eivät muuten lainkaan maininneet viihtyvyyden tekijänä.

Kartta kuvaa vuoden 1970 jalankulkututkimuksen miellyttävien ja epämiellyttävien paikkojen keskittymistä Helsingin niemellä. Vihreät ympyrät kuvaavat miellyttävyyttä ja punaiset neliöt epämiellyttävyyttä. Merkkien koko kuvaa mainintojen määrän suuruusluokkaa. Espan, Aleksin ja Kasarmintorin seuduilla on vain miellyttäviä paikkoja. Muualla miellyttävyys ja epämiellyttävyys asettuvat usein päällekkäin. Selkeästi miellyttäviä paikkoja ovat Tähtitorninmäki, Töölönlahti ja Linnanmäki. Myös Töölössä on useita miellyttäviksi tunnistettuja paikkoja. Liikenne on tärkeä epämiellyttävyystekijä.  Miksi muuten tämä tutkimus on saanut odottaa seuraajaansa?

Kaupunkikokeminen on ”kansantaidetta”

Minun 70-kuvun profeettani oli Edmund Bacon, Philadelphian kaupunginarkkitehti. Hän teki kirjan nimeltä Design of Cities (1967). Ajatukset liikkumisesta kaupunkia muokkaavana voimana ja suunnittelijan arvomaailman lähteenä olivat liikennesuunnittelijalle ihanaa luettavaa. Bacon herätti ajatuksen kaupunkitilan kokemisen ja liikkeen yhteydestä. Tila ja aika olivat toisiaan täydentäviä käsitteitä. Puhuttiin kokemuskaupungista ja elämysarkkitehtuurista. Liikkuva katsepiste kulki tilassa. Arkkitehtuuria määriteltiin tilakokemuksen jatkuvuuden kautta. Ja tässä nimenomaan nopean liikkeen kautta.

Edmund Bacon kirjoittaa kahdesta maailmasta. On olemassa kurinalainen renessanssimaailma, se mennyt, ja sitten vapaus, johon ollaan pyrkimässä. Näin hän kirjoitti: "Kristallimaisen säännölliset geometriset muodot ja symmetriset säteittäiskaupungit soveltuivat renessanssin ajatukseen yksilökeskeisestä maailmasta. Se kuvasi yksilöä eräänä ajan hetkenä. Tällainen ajattelu ei sovellu kaupungin kokemiseen kokonaisuutena, eikä kaupungin kokemiseen suhteessa pitkäjänteiseen kasvuun ja aikaan.” Baconin mielestä Paul Kleen piirrokset kuvaavat parhaiten ajan dynamiikkaa.

Edmund Bacon kirjoittaa liikkeestä, ajan dynamiikasta ja muutoksesta. Hän käyttää Paul Kleen piirroksia. Ne ilmaisevat liikkeen konseptin, etenemisen kirkkaat linjat paikasta toiseen, kaikki kudottuna yhdeksi verkostoksi. Tähän on lisätty kohtaamispaikat, paikat jotka kukkivat, rikastavat ja antavat levon hetken. Nämä paikat ovat tärkeitä ja niihin saattaa liittyä arkkitehtuurin suuria ilmiöitä, mutta ne voidaan ymmärtää vain suhteessa liikkeeseen. Paikkaan saavuttaessa tai kuviteltaessa sieltä poistumista. Bacon sanoo, että liikkeen arkkitehtuuri ja pysähdyksen arkkitehtuuri, nämä kaksi elementtiä yhdessä, muodostavat kaupungin taideteoksena.  Hän puhuu kaupungista "kansantaiteena". Sellaisena kaupunkisuunnittelun tuote on kaikkien ihmisten koettavissa, ilman koulutusta, tasa-arvon pohjalta. Hän uskoo, että kaupunkisuunnittelulla voitaisiin luoda demokraattisen yhteiskunnan suuri ilmaus elämästä. Elämästä, joka on meille yhteinen. Hän kysyy: "Voimmeko murtautua ulos sirpaleisesta lähestymisestämme tähän ongelmaan ja alkaa nähdä kaupunki yhtenä kokonaisuutena, käsitellä kaupunkia täydellisenä organismina?

Mahtavaa juttua tuo Baconin juttu. Onko siinä mitään meille? On!

Jokaisen pikkupojan unelma oli  päästä veturikuskiksi!!!!!! Nyt ajetaan Harlem Riverin yli ja sitten elevated railroadia ja sukelletaan 97th Streetin kohdalla Manhattanilla maan alle ja Grand Stationille. Tätäkö Bacon tarkoitti? Minulle tuo oli elämys.

Mitkä ovat minun paikkojani?

Aloitin tämän jutun mainitsemalla muutamia paikkoja. Oliko siellä oma puutarha ja Toompean mäki? Taisi olla jotain muutakin. mutta nyt ensin PITKÄ LISTA. Teen siis kansainväliseen tapaan, ensin pitkän listan ja sitten lyhyen listan. Siispä rohkeasti listaamaan – listaan ilmestyi puolitoistakymmentä kohdetta, mutta kun niistä on karsittava, oli ensin tehtävä pitkä lista ja sitten karsittava konsulttitarjouksien tapaan lyhyt lista. Pitkälle listalle pääsivät, mutta lyhyeltä listalta putosivat: Mosabacka, Bergamon tori, Pompeiji, Sfaxin Medina, Brooklyn, Vanha Rauma ja entinen Itä-Berliini. Lyhyeltä listalta putosivat vielä Rooman Piazza Navona, Sienan Piazza del Campo, Luccan Piazza Anfiteatro, sekä Firenzen Ponte Vecchio, jopa Beijingin kielletty palatsi kirsikkapuineen putosi, puhumattakaan Kiotosta ja ryokaneiden tatameista tai suuresti ihailemastani Pietarista – Amiraliteetin portista ja kanavista.

Lyhyt lista muodostuu nyt 11 kohteesta. Tapana olisi kyllä tehdä Top 10, mutta en kyennyt pudottamaan yhtäkään ja listasta tuli Top 11. (Nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä).

Tallinnan Lai katu, Pariisin Tuileries ja Place de la Concorde, Puu-Käpylä, Toscanan San Cimignano, Tripolin Medina Kadima, Sisilian Siracusa, Helsingin Senaatintori, Manhattanin 5th Avenue, Vanha Porvoo, Milanon Galleria, ja vihon viimeiseksi Venetsian Marcuksen tori

Manhattan on ehdottomasti listalla. Vasemmalla on Liisan tunnelmia. Keskellä on pilvenpiirtäjien ehdotonta aatelia. Se on Eero Saarisen Black Rock 6th Avenuen kulmassa.

Tässä on pitkän listan unelmapaikkoja: Firenzen Ponte Vecchio, Pompeijin kylpylä, Beijingin kielletty kaupunki, Luccan Anfiteatro ja Pietarin verikirkko Griboyedov kanavan varrella.

Lyhyelle listalle päätyi 11 kohdetta. Ne ovat siis paikkoja, joihin alati tekee mieli. St. Markuksen tori, Aallon mittatikkuna käyttämä Piazza Triangolo”, Vanha Porvoo – pienimittaisen herkkää tunnelmaa, Place de la Concorde ja Tuileries, tyhjää tilaa ja monumentalismia parhaimmillaan, Lai katu Tallinnassa, kirkontornit nauloina kummassakin päässä, kontrastina Pagarin entinen varjo, Puu-Käpylä – salaperäisen ihana, Tripolin Medina – elävä organismi, San Gimignano – yksi Toscanan helmistä, Sisilian Siracusa – Piazza Duomolla Lucia da Siracusan kirkko – kaikille Santa Lucian ihailijoille tuttu, Milanon Galleria- minulle kiehtovista kiehtovin, ja sitten yksi poikkeava joka kuuluu joukkoon: Manhattan,  ja lopuksi vielä paikka aivan läheltä: huimaava juttu, Engelin työt Senaatintorin ympäristössä. Miksi muuten tästä listasta puuttuu Freda? Se on Helsingin ostoskatu huippuluokkaa. No, puuttuuhan siitä myös Espa. Pitäisikö lisätä?

Hieman outo lista. Saatat kysyä miksi listalla ei ole lainkaan kohteita joiden suunnitteluun olet itse osallistunut? Eivätkö Jyväskylän Kauppakatu ja Pietarsaaren Kanavapuistikko ole suomalaisten kävelykatujen aatelia? Eihän siellä ole mainittuna myöskään Malmin toria tai Puistolan toria, puhumattakaan Rautatieaseman metroaseman Kompassitorista. Ei ole, vaikka saattaisivat ansaita enemmän, kun nyt saavat. Mutta on kuitenkin yksi asia joka askarruttaa. Se on Helsingin kävelykeskusta. Voisiko siitä tulla joskus jotain?   Voisiko siitä tulla paikka joka vetää vertoja maailman huippukohteille? Mitkä ovat muuten maailman huippukohteet? Niitä on kauttaaltaan. Ajattelen Tallinnan vanhaa kaupunkia. Sitten ajattelen Italian historiallisten kaupunkien jalankululle pyhitettyjä alueita. Milano, se on hieno esimerkki suurkaupungista, jonne on onnistuttu luomaan kävelykeskusta – ilman yhtään tunnelia ja ilman yhtään uutta parkkiluolaa.  Helsingissä fokus on kävelykeskustan varjolla luotavista jätti-investoineissa autoliikenteen hyväksi, ei niinkään kävelykeskustasta jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden hyväksi.

Ei agendalla

Nyt on todettava eräs kummallisuus. Emme ole pystyneet luomaan uuteen rakenteeseen kiehtovia paikkoja, toreja, puistoja. Se ei ole ollut agendalla. Emme niitä pystyneet luomaan lähiörakentamisen suuren buumin aikaan 70-luvulla, emmekä sen jälkeen. No, tulihan tuo Kampin tori, mutta mitä tuli Töölönlahden kansalaisaukiosta? Lopullisesti ne katosivat mielipaikkojeni joukosta, kun ne saivat somistuksekseen nuo kammottavan räikeät mainostaulut. Tuo se oli se Otso Kantokorven ”Munakkaaseen tumpattu tupakka”.

Olisiko Helsingin kävelykeskusta osa kilpailukykyä?

Olen pari kertaa esittänyt ideoita Helsingin kävelykatujen tai kevytliikennepainotteisten katujen verkostosta. Ei ole kukaan byrokraatti niitä noteerannut. Ei ole Reetta pyytänyt keskustelemaan eikä ole Mikko Ahokaan urahtanut. Mutta tässä ikioman blogini tantereella voin kyllä piehtaroida ja panenpa taas esiin tuon kuvani.

Löytyisikö Helsingille oma innovatiivinen malli? Mikä olisi Helsingin malli? Sitä nyt tässä haikailen. Keltaisella piirretyt viivat edustavat katuja joilla jalankulun ja pyöräilyn olosuhteita parannetaan selvästi. Osa näistä kaduista toteutettaisiin kävelykatuina. Freda olisi kävelykatujen eliittiä. Osa kaduista – tarkoin valitut - toteutettaisiin kävelyn ja ”hidaspyöräilyn”/perhepyöräilyn ehdoilla. Tällaisia olisivat esimerkiksi yhteys Jätkäsaaresta ja satamasta keskustaan esimerkiksi Eerikinkatua tai Kalevankatua pitkin ja edelleen Pohjois-Esplanadia Kauppatorille. Tärkeä kävely- ja perhepyöräily-yhteys olisi Kampista Töölöntorin kautta Linnankosken aukiolle ja edelleen Paciuksenkadulle ja Munkkaan. Korkeavuorenkatu taas yhdistäisi Helsingin niemen eteläosat keskustaan. Monumentaalikeskustan alueelle on esitetty ajatusta ns. Chamberyn mallista. Kävelijöillä etukävelyoikeus. Ajoneuvojen nopeus max. 10 km/h. Ja mitä kaikkea hyvää tästä voisi seurata? Takuulla kilpailukykyä, lisää turisteja, innovaatioympäristöä – ehkä.

Pikkukuvat esittävät eräitä tunnettuja kävelykatualueita samassa mittakaavassa.

  

Missä on Härmälä, missä on Vormala, onko Kauttoa näkynyt?

On alkamassa huimaava pyöräretki Pakilasta Ruoholahden kanavalle. Se on nyt virtuaalinen ajatusten retki, mutta muuttuu todelliseksi kevätauringon sulatettua talven lumet. Matka alkaa sivuuttamalla Pirkkolan urheilupuiston talvellakin viheriöivän tekonurmen ja jyrkkä alamäki kiihdyttää vauhdin synkkään metsään ja Maunulanpuron varteen. Ajatus pyörii keskuspuiston valtaajissa ja Metsälän öljymiehissä. Taasko öljypuomeja? Metsänpeitto kuljettaa sinut aina Laaksoon saakka. Hieno ylikulkusilta imaisee sinut ohi jäähallin parkkipaikan, et sano mitään, olet jäävi. Matkan metsätaipaleen kruunaa ajo pitkin Eläintarhanajojen takamatkaa Olympiastadionin ja uimastadionin välistä kohti kuolemankurvaa. Hetken välähtävät mielessä Eltsun ajojen lippumiehen tehtävät, kerran juuri tuossa kuolemankurvassa. Siinä ei kukaan kuollut. Vauhti putosi miltei nollaan. Minun vauhtini jatkuu valon vaihduttua vihreäksi. Tulen vanhan sokeritehtaan kohdalle. Mielessä välähtää Jüri Vilmsin kohtalo. Oliko se saksalainen sankarimme von der Golz joka hänet ammututti, niin kuin Jaan Kross teoksessaan fabuloi. Matka jatkuu. Valkoviini odottaa Musiikkitalon terassilla. Hetkinen, järkytys - olen sen aina siinä ottanut. Mutta nyt tuo ”munakkaaseen tumpattu tupakka” tulee estämään pysähdyksen, paikan henki kuoli, matkaa on jatkettava. Tunkeutuminen vanhasta satamaradan tunneliaukosta baanalle tuo näkyviin mahtavan seinämuurin oikealla – siihen ei kosketa, se on pyhä. Päälläni leijuu kuvitteellinen lasikatto. Vasemmalla kuvittelen näkeväni cityelämän kirjavuutta à la Martti Aiha ja kumppanit. Rauhallisesti häiriötöntä baanaa edeten saavun Ruoholahden kanavalle lipsauttamalla itseni Mechelininkadun ”gehryjen”, vai oliko se ”aihojen” alta kanavan varteen. Olen iloinen, kanavanvarsi on ihana, kohta pysähdyn. Etsin jo katseellani. Missä on Härmälä, missä on Vormala, onko Kauttoa näkynyt?