Mistä nyt? Aalto-leffasta hyvinkin, niin kuin
otsikko sanoo. Leffakerho kävi Tapiolan nostalgisen ihanassa Aarne Ervin
piirtämässä Kino Tapiolassa katsomassa dokumenttia Alvar Aallosta. Siitä olin
ajatellut kirjoittaa. Mutta, mutta, tehtävä on vaikea. Monet pätevät kriitikot
ovat asiasta kirjoittaneet ja miellyttävää kyllä myönteiseen sävyyn. Minä en
ole pätevä kriitikko, vaikka usein YLE Areenalta katselenkin dokumentteja.
Usein ne saavat amerikkalaistyylisestä mahtipontisuudestaan ja toiston toiston
kelauksessaan kritiikkiä. Aivan kuin haluaisivat puhua tolloille. Jotkut taas ryhtyvät
jo alkumetreillä nukuttamaan. Olisiko niin, että meidän perheessämme uutisten
jälkeisistä dokumenteista nukutaan vähintään kolmannes. Leffakerhokin joutuu
silloin tällöin kirjaamaan nukahtamistilastoja. Nyt menimme siis Kino Tapiolaan
katsomaan ”Aaltoa” ja dokumentin loppuarvostelun pöytäkirjaan merkittiin
ylpeästi kaikkien kerholaisten hämmästyttävä pirteys ja hereillä pysyminen. Dokumentin
tekijä Virpi Suutari näytti saaneen korkeat pisteet. Ja niin saikin.
Elokuvakerhon kaikki paikalla olleet kuusi jäsentä
antoivat yhdestä viiteen asteikolla arvosanaksi 4. Tämä hieman ihmetytti, sillä
yleensä kerholaiset käyttävät asteikkoa laajemmin – suorastaan ykkösestä
viitoseen. Leffakerhon mielenkiintoisin osa onkin suullinen arvostelu - sen
jälkeen, kun on sormet lyöty pöytään. Mielenkiintoiseksi sen tekee
yllätyksellisyys. Miten voi olla, että nuo vuosikymmenten takaiset tutut tyypit
voivat arvosteluissaan olla noin yllättäviä. Lähemmäksi parista sadasta
arvostelukerrasta ei ole voinut oppia ystäviensä mielen kiehkuroita. Ei edes
oman vaimon. Nyt vallitsi harvinainen
yksimielisyys. Kiintoisaksi kysymykseksi nousikin sitten arvostelun alkaessa se
tekijä mikä noin tasaisesti aiheutti arvosanan tipahtamisen täydestä viitosesta
neloseen. Olikin kysyttävä, ryhdymmekö nyt arvioimaan dokumenttia negaatioiden
kautta? Ei. Arvostelut suitsuttivat positiivisuutta, monenlaista hyvää.
Tässä näitä hyviä juttu sihteeri Siljan
pöytäkirjamerkintöjen mukaan, no, taisipa sinne jokin hienoinen kritiikin
poikanenkin asettua, kaikki on muuten sanottu nykyisen sähköpostikutyymin
mukaan ilman minkäänlaista vastuuta tai savolaiseen tyyliin vastuu on lukijan:
-
rehellinen dokumentti, elämäntyö ja ihminen
kuvattu suoraan, ei turhaa taidetta
-
kunnianosoitus, tehty hyvin, asiallinen
-
ei ollut kuvattu kaikkia puolia, kepposten
tekijä, hurmuri, leikkivä ihminen vähäisellä kuvauksella, totinen tarina
-
vauhdin hurma ja ylimielisyys sekä autojen
ihailu puuttuivat kokonaan
-
suuri taustatyö tehty, laajat haastattelut,
laajensi tietoa ja arvostusta
-
Ainon ja Alvarin kirjeiden lukeminen ei kivaa,
turhaa hempeää hössötystä, naisellinen romanttishöperöinti
-
hieno lahjakkaiden ihmisten ja heidän
yhteiselonsa kuvaus, ei vain pelkkä sankariarkkitehti, vaan myös rakkaus ja
yhteinen palo rakkaaseen työhön, Ainoa ei aina mainittu, vaikka teki ison työn
yhteisissä projekteissa
-
arkkitehtuuria ei liikaa analysoitu ja
selitetty, ”Pecha Kucha” -tyylillä annettiin kuvien kertoa
-
vähän särmää olisi voinut olla, hyvin vähän
kriittisyyttä, entiset arvostelijatkin nyt kehujina
-
hyvää kuvausta, kaunista arkkitehtuuria ja
luontoa, upea puu
-
musiikki seurasi hyvin kuvausta, mutta oli
volyymiltaan epätasaista, liian äänekästä paikoitellen.
No, tiedän että joku tuosta yhdestä jutusta hermostuu.
Tunnustan, se olin minä, joskus vanha Römpän ukko vain pyrkii esiin.
Dokumenttia ei taida vielä voida katsoa Areenasta,
televisiossa se tulee esitetyksi aikanaan ja tietysti nyt leffateattereissa.
Pistänkin tähän nyt vain trailerin, siitä saa hieman esimakua.
Lisää taustaa löytyy tästä haastattelusta, jossa Virpi
Suutari ja Esa Laaksonen esiintyvät kivalla tavalla: https://areena.yle.fi/audio/1-50534790
Aallon unelma diplomityön
pohjana
Helsingin kaupunki tilasi Alvar Aallolta
keskustasuunnitelman vuonna 1959. Aalto esitteli ensimmäisen kerran
suunnitelmaansa virallisesti vuonna 1961. Tätä ennen oli käytössä
suunnittelumateriaalia, mm. Aallon muistio: ”Yleisiä suuntaviivoja Helsingin
kaupungin keskustan muotoiluun nähden 10.6.1960.” Nuorena diplomityön tekijänä
katselin edessäni Aallon tekeillä olevaa keskustasuunnitelmaa. Suunnitelmassa
laaja terassitori kätki alleen liikennejärjestelmän ja pysäköintitasot.
Liikenne johdettiin keskustaan radan vartta Keskusväylää pitkin. Etelässä väylä
jakautui Kampin maanalaiseen ”liikennekoneeseen” ja Liisankadun viaduktille.
Pohjoisessa keskusväylä päättyi Pasilan laajaan ”liikenteen jakajaan”. Huimaava ratkaisu sytytti mielen ja
diplomityön aihe oli selvä. Diplomityössä maestron suunnitelma osoittautui
liikenteen mitoituksen osalta mahdottomaksi. Esitetyt eritasojärjestelyt eivät mitenkään
mahtuneet osoitettuun tilaan. Diplomityön tekijä kirjoitti: ”Akateemikko Aallon
keskustasuunnitelma on liikenneteknillisiä vähimmäisvaatimuksiakin noudattaen
toteuttamiskelvoton." Pikkukuvissa esiintyvät todelliset tilanvaraukset,
jotka käytännössä olisivat romuttaneet hienon suunnitelman – jos tuollaisiin
oli tarvetta pyrkiä! Ei olisi ollut tarvetta, mutta pyrittiin kumminkin.
Areiopagi suunnittelun
johdossa
Olen kirjoittanut filmin sankarista useita blogeja. Aika
moni niistä liittyy yhteen ja ainoaan omakohtaiseen kokemukseen Alvar Aallon
kanssa. On siinä muitakin juttuja kuten Viipurin kirjasto. Maija Kairamo oli
valtuuttanut minut Viipurin kirjaston kehittämiskomitean jäseneksi. Sain jopa
”ansioistani” messinkisen saranan onnittelutekstillä varustettuna. Kirjaston
kilpailuehdotuksen nimeksi Alvar oli laittanut WWW. Taisi olla edellä aikaansa.
Paimion parantolan ihmeeseen taas jouduin tutustumaan puolisukulaisen
tanssiharrastuksen vuoksi. Paimiossa tanssittiin. Ja sitten vielä tuo Lappi ja
Rovaniemi. Jussi Rautsi halusi Aallon ammatillisten perusratkaisujen arviointia
ja Aalto-tutkimuksen puhdistamista mystiikan tähtipölystä. Pyysi minuakin
johonkin tutkimusryhmään jota ei sitten rahan puutteessa koskaan tainnut
syntyä.
Mutta tuo henkilökohtainen kohtaaminen. Se oli Aallolle
kunniavelkana annettu Töölönlahden miljöösuunnitelma vuodelta 1971. Sen
suunnitelman Aalto sai valmiiksi teki neljä vuotta ennen kuolemaansa. Työn alkuvaiheissa tapasin hänet
ensimmäisen kerran. Minut oli kutsuttu Pentti Aholan kanssa tilaisuuteen, jossa
aloiteltiin kyseistä suunnitelmaa. Käytin puheenvuoron ja kehuin Aallon
esitystä tilaisuudessa. Aalto kysyi Aholalta: ”Kuka on tuo insinööri, joka
kehui minua?” Tämä johti kutsuun Tiilimäkeen. Paikalla kaupungintalolla Teuvo Auran johdolla
oli kunnianarvoisa komitea eli kaupunginjohtaja Teuvo Aura, valtuuston
puheenjohtaja Erkki Heikkonen ja kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja
ja Elannon pääjohtaja Ylermi Runko. Lisäksi komitean jäseniä olivat
apulaiskaupunginjohtaja Aatto Väyrynen ja virastopäälliköt Pentti Lehto
kiinteistövirastosta ja Lars Hedman kaupunkisuunnitteluvirastosta. Tätä
komiteaa Aalto nimitti areiopagiksi. Tarkkaan sanottuna hän kyllä puhui
areopagista, mutta sekin lienee hyväksytty muotoa tuosta Areos Pagos
-neuvostosta. Niin, Aalto itse oli myös jäsen komiteassa. Mikä on areiopagi?
Sana on kreikkaa ja tarkoittaa Ateenassa Areiopagin kukkulalla Akropoliin
äärellä kokoontunutta viisaiden miesten neuvostoa, ehkä jonkinlaista korkeinta
oikeutta.
Niin se oli, että Aalto sanoi minulle meidän työmme
olevan korkeammassa kädessä, ei minkään tavallisen komitean kädessä. Hän ei
ilmeisesti noteerannut sitä, että Kreikassa areiopagilta oli nipistettiy valtaa
jo puoli vuosituhatta ennen Kristuksen syntymää. Kreikan demokratian pikkuhiljaa
kehittyessä areiopagia pidettiin aristokraattisuuden ja konservatiivisuuden
linnakkeena, joka esti demokraattista kehitystä ja kansanvaltaa. Itse Perikles 450 eaa. oli tämän vallanriiston
takana. Sellainenko se oli se Auran, Heikkosen ja Rungon komiteakin? Valta oli
kadonnut? Ei, kyllä komitealla valtaa oli, mutta tahto ja usko puuttuivat. Tahtoa
ja uskoa heikensi yleinen suunnittelupiirien ja varsinkin nuoren polven Aalto-vastaisuus.
Merkittiin tiedoksi ja
unohdettiin aktiivisesti
Vuonna 1973 kaupunginhallitus päätti komitean
ehdotuksesta merkitä Aallon laatiman Töölönlahti - Terassitori -komitean
raportin tiedoksi. Samalla
kaupunginhallitus kehotti kaupunkisuunnittelulautakuntaa ottamaan jatkotyössä
huomioon akateemikko Aallon laatiman miljöösuunnitelman 1972. Suunnitelma tuli
ottaa huomioon alueiden jatkosuunnittelun ja toimenpiteiden pohjahahmotelmana. Miten
sitten kävi? Suunnitelmaa ei otettu millään tavalla huomioon. Aallon mahti oli lopullisesti hiipumassa!
Öljykriisi iski ja suunnittelumaailma lamautui. Kaupunki teki kantakaupungin
yleiskaavan vuonna 1976. Siinä vaiheessa ei ollut selvää miten jatketaan.
Kaikki aivan kuin haihtui Alvarin myötä.
Hiljalleen kuitenkin virisi tarve saada jokin ratkaisu Alvarin
perinnölle. Ehkä se sitten oli Kampin ja Töölönlahden ideakilpailu, joka oli
selkeä niitti.
Minua ei päästetä enää tulevaisuutta näpelöimään, siksi
olen keskittynyt historiaa näpelöimään. Kun nyt ei meidän maestromme viimeisen
vuosikymmenen töitä juurikaan noteerata eikä niitä esiintynyt uudessa
dokumentissakaan minua ryhtyi ihan totta kiinnostamaan miksi tuo
1972-suunntelma aivan täysin on unohdettu. Niin, miksi se ei edes vilahtanut
aivan kuin jäähyväisinä? Kaikki me vanhenemme ja jossain vaiheessa teemme
viimeisiä jätöksiämme. Ovatko ne jotain sellaista, ettei niitä kuulu edes
historiikissa mainita? Haluan nyt siis kuitenkin hieman analysoida tuota Alvar
Aallon viimeiseksi jäänyttä kaupunkisuunnitelmaa.
Aallon vuosien 1959-1964 unelma Töölönlahden rantaa
hyväilevästä rakennusrivistä oli hyljätty. Kaupunkisuunnitteluvirastossa
Töölönlahdesta oli valmistunut Aallon entisen toimistopäällikön Kale Hietasen
laatima H 67 -suunnitelma. Aalto nimitti Hietasen suunnitelman suurinta
rakennusta mastodontiksi, joka ei sovi ”itsenäisen Suomen pääkaupungin
keskukseen”. Aalto sai tehtäväkseen jonkinlaisena kunniavelkana Töölönlahden
miljöösuunnitelman. Hän kyllä kirjoitti raporttikuviin keskustasuunnitelma. Ei
suostunut miljööteknikoksi. Suunnitelmassa hän jatkaa terassitoriteemaa hieman
rajoitettuna, mutta sijoittaa terassien päälle pitkulaisen rakennusmassa.
Postin jatkeena oleva massalle kerrosalaa kertyy lähes 200000 k-m2. Käyttötarkoitus
oli lähinnä toimisto- ja hallintotilaa. Nappulamainen massa sijoittui
Karamzinin huvilan eteläpuolelle nykyisen musiikkitalon paikalle. Se on kooltaan
huomattavasti musiikkitaloa pienempi. Aallon ratkaisun riesana oli
linja-autoaseman sijoittaminen Töölönlahdelle. Sen hän sijoitti kannelle, jonka
alla oli kannen pohjoispäässä tavara-asema. Kansi oli juuri nykyisen rakennusrivin
alueella. Ja yhtenä riesana oli myös satamarata, joka oli paikallaan. Jos Alvar
olisi saanut nykyiset lähtökohdat ratkaisu olisi ollut toinen. Millainen?
Suuren oopperamassan Aalto sijoitti Töölönlahden pohjoispäähän. Oopperalta
jatkui Helsinginkadun ylittävä terassitaso kohti stadionia. Kisahallin eli
vanhan messuhallin viereen sijoittui 200000 k-m2 rakennusmassa. Alvar jatkoi
kolmiomaisten terassitoriensa ideaa Stadionilta Laakson ratsastusstadionille.
Hänen lisämassansa Nordenskiöldinkadun varrella sijoittuivat vanhan jäähallin
ja Urheilukadun väliin sekä moukaripörssin kohdalle.
Aalto esitti työn lopuksi seitsemän kohdan paperin, ikään
kuin työohjelmana ylipormestari Auran komitealle. Hänen mielestään tärkeitä
asioita olivat:
1. Vapaudenkatu: "On tärkeää, että
tämä Vapaudenkatu niin rakennetaan, ettei se erota liikaa Itä- ja Länsi-Helsinkiä.
2. Vapaudenkadun
päättävä liikennetori: Helsinki on
toriköyhä kaupunki, yhtään toria, joka täysimittaisesti olisi liikenteen
jakopaikka, ei kaupungilla ole. Suurliikennetori on yhdistävä instrumentti.
3. Rivistö
julkisia rakennuksia: Suuren
liikennetorin äärelle asettuu julkisia rakennuksia noin 187 000
kerrosneliömetriä.
4. Puisto: Hesperian puisto säilyy
pitkällä rintamalla ja jatkuu pohjoiseen ilman rajoituksia.
5. Hesperian
puiston pohjoispäässä, Töölönlahteen rajoittuva, rakennusryhmä.
6. Paikoitus: Rautateiden perustaso on myös
paikoituksen ja liikenteen perustaso. Suuren liikennetorin ja Terassitorin
korkeussuhteet sallivat esteettömän
jalankulun Töölönlahden ympäri.
7. Stadionin
alue ja siitä pohjoiseen: Stadionilla on jo paikkansa. Messuhallin vieressä on
kuitenkin mahdollisuus huomattavaan lisärakentamiseen
(200 000 kerrosneliömetriä). Stadionin ohi pohjoiseen haluttiin vapaavyöhyke, joka jatkuu esteettömästi.
”Päinvastaisessa tapauksessa on sellainen mahdollisuus, että Helsinki jakautuu
ikään kuin 'pikkukaupunkivyöhykkeisiin'."
Tuhottu elämänura??
Virpi Suutarin dokumenttifilmissä Juhani Pallasmaa
sanoo Alvar Aallon katkeroituneen viimeisinä vuosinaan. Todellakin, tämä oli
totta. Kysyy itseltään miksi? Tuollaisten mestariteosten jälkeen, kasvot
viidenkympin setelissä, hienon ateljeen arvostettuna isäntänä, kauniin ja
pätevän vaimon hoidossa, Finlandiatalon kongressisiiven juuri valmistuessa, useita
muita merkittäviä rakennuskohteita vielä tekeillä, miksi? Minä sain kutsun
Tiilimäkeen syksyllä 1971. Istuttiin ateljeen neuvottelupöytään. Paikkoja oli
kaksi. Alvar istui katse ovelle päin. Vierailija selin ovelle. Klubi palamaan.
Vastassa istui vanha mies. Kädet laihat ja suonikkaat. Kasvot ohuen ihon
peittämät. Ääni särisevä. ”Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet
elämänurani.” Valtavaa tuskaa ja pettymystä virtaa akateemikon suusta. Jokaisen
kokouksen aikana säännöllisesti ja uudestaan. ”Pikkuvirkamiesten kohortit ovat
tuhonneet elämänurani!” Täsmälleen tunnin mittaisen kokouksen aikana kolme
varttia kulutetaan akateemikon tuskaiseen monologiin. Tämä toistuu jokaisessa
kokouksessa. Viisitoista minuuttia keskustellaan Töölönlahden suunnitelmasta.
Tämä jäi mieleen ja painui mieleen. Huulilla kysymys miksi? Ja vielä kiitos
Virpi Suutarille.
Olin Kustaankartanon vanhainkodin itsenäisyyspäivän myyjäisissä vakituinen lähetti. Tätini Kerttu Honkasalo oli vanhusten askarteluohjaaja ja kaikki myytävät tekstiilit ja ryijyt olivat hänen suunnittelemiaan, vallankumouksellisen moderneja mummojen kutomiksi. Myyjäisiin jonotettiin. Ylipormestari Teuvo Aura oli kutsuttu pitämään itsenäisyyspäivän puhe. Hän esitteli laajalti Aallon kaupunkisuunnitelman. Parvekkeelta töittensä valtavaa myyntimenestystä seuraavat vanhukset enimmäkseen nukahtelivat. Heistä kukaan ei olisi hengissä suunnitelman toteutuessa. Huhu kertoi, että ylipormestari Aura ei tiennyt missä oli ja oli sekoittanut päivän puheensa. Siis kyllä Aallon suunnitelmaa jossakin huomioitiin.
VastaaPoistaHei Pirjo
PoistaTeuvo Aura oli Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja vuosina 1957–1968. Kaupunginjohtajaksi hän tuli vuonna 1968 ja erosi virasta vuonna 1979. Alvar Aalto aloitti Helsingin keskustasuunnitelman teon vuonna 1959. Hän sitten esitteli suunnitelmaansa virallisesti jo vuonna 1961. Kekkonen ja johtavat poliitikot saivat kasteen vuonna 1962. Kaupunginvaltuusto hyväksyi suunnitelman kuitenkin vasta 1966. Silloin valtuusto vastaanotti suunnitelman seisomaan nousten. Luulen Auran esitelleen tätä ensimmäistä suunnitelmaa kaupunginvaltuuston puheenjohtajana. Vuoden 1972 suunnitelmasta hän tuskin enää oli kovinkaan kiinnostunut. Hauska juttu muuten tuo, että tuli väärät paperit mukaan. Mahtoivatko tuohon aikaan vielä olla yliolan heitturit käytössä. Siinä nimittäin saattoi käydä niin että kalvot putosivat lattialle ja esitys hieman sotkeutui. Taisi olla paperi seinällä ja karttakeppi.