Nyt en voi sinne mennä!

En voi olla ajattelematta paikkoja joissa kuljin. Ne ovat nyt tulleet riivatuiksi. Siksi tunnen haikeutta. Haluaisin mennä niihin paikkoihin, olla ja tuntea samaa rauhaa ja turvallisuutta – elämän makuista oloa.  Mutta nyt en voi noihin riivattuihin paikkoihin mennä!

Riivattu Tripolin Medina Kadima

Ajattelen Tripolin ihanaa Medina Kadimaa – vanhaa kaupunkia. Siellä kuljin joka ilta jalan tai pyörällä kapeilla kujilla, vanhan kaupungin sokkelokäytävillä, mutta myös sortuneiden rakennusten raunioiden välissä, kävin tunnistamassa outoutta vanhassa raunioituneessa roomalaiskatolisessa kirkossa, kävin myös kurkistamassa toimivaan ortodoksikirkkoon kaariholvin alla, kävin vesipiippua polttelemassa paikallisten iloisessa joukossa ”Fellini kahvilassa”, nautin vihreätä teetä varjoisten kattojen alla vanhan moskeijan vieressä, kävin tutkimassa perinteisiä hopeakoruja kultasoukin pursuvan nykykultakorupaljouden häikäisemänä, marhailin myös basaarikauppiaiden myyntipöytien välissä ja vain katselin vanhan kaupungin muurilta hieman öljyisenä kelluvalle merelle. Ihmiset hymyilivät ja olivat ystävällisiä. Nyt en voi sinne mennä!

 

Tripolin vanha kaupunki oli päivittäinen iltakävelyn kohde. Se oli myös viikonloppupyöräilyn säännöllinen kohde. Tunsin sen kaikki kujat ja teekahvilat. Tunsin myös vesipiippupaikat.Nyt en voi sinne mennä!

 Riivattu Algerin Kasbah

Ajattelen Alger’in vanhaa kaupunkia – kasbahia -vuoren rinteellä. Mietin pieniä ravintoloita ja runsaslukuisia kahviloita vuorta ylös luikertelevan pääraitin varrella. Äkillisesti tulee mieleen myös paikalliset naiset. He eivät olleet ”telttaan” pukeutuneita libyalaisten sisartensa malliin. Heillä oli paljaat nilkat ja sievät tupsukengät – joskus korkeakorkoiset. Heidän kasvojaan peitti nenän päältä leukaan ulottuva pitsireunainen niskan taakse sidottu lappu. Tukka oli usein vapaana ja silmät vahvasti maalatut. Voi, en ikinä unohda niitä tummia silmiä. Algeriassa kaupungit olivat hyvin hoidettuja. Julkisivut hohtivat valkoisina, ovet vihreinä. Perinteistä rakentamista täydensivät ranskalaisen siirtomaa-arkkitehtuurin helmet. Ihmeellistä miten ranskalaiset panostivat julkiseen rakentamiseen kaikissa siirtomaissaan. Haluaisin kivuta Alger’in jyrkkää katua kohti Madagaskarin kuningattaren valkeaa palatsia – silloista Suomen suurlähetystöä. Haluaisin pysähtyä jättimäisen plataanipuun alle ja halaisin katsella merelle. Nyt en voi sinne mennä!

Algerin Kasbah kuhisi ihmisiä. Jotkut nousivat mäkeä, jotkut laskeutuivat. Useat pysyttelivät samalla tasolla. Minä rakastin kulkea tuota rinnettä ylös ja alas. Nyt en voi sinne mennä!

Riivattu Damaskoksen Suora katu

Damaskoksen keskustassa on Raamatustakin tuttu Suora katu -  Via Recta, roomalaiselta nimeltään. Tuon kadun varrella on yli tuhat vuotta vanha kylpylä. Maa on noussut ja kylpylän mahtava pääaula sijaitsee monta metriä nykyisen kadun pinnan alapuolella. Näen edessäni tuon kylpylän vaatimattoman sisäänkäynnin, laskevat portaat ja kassaluukun. Siihen kun roposi annat, ja astut sisään, koet elämyksen. Aina uudestaan.  Kun astut katedraaliin, astut tilaan, joka on tehty Jumalan kunniaksi. Mutta, kun astut kylpylän pilarihalliin, astut tilaan, joka on tehty sinun kunniaksesi. Perinteiseen asuun puetut miehet ryntäävät luoksesi. He ohjaavat sinut valtavan kattoholvin alla olevalle ”alttarille”. Leposohvat on päällystetty kilim-kankailla ja matoilla. Sinulle tuodaan pyyhkeet, vaatteesi kiikutetaan säilöön. ”Haluatko teetä jo ennen kylpyä?” ”Ei, olen kanta-asiakas, muistatko, olen usean kerran käynyt täällä, tiedän tavat, nautinnot oikeassa järjestyksessä.” Kylpy aloitetaan kevyellä peseytymisellä, sitten vetäydytään höyrysaunaan ja vilvoitellaan pyöreän suihkulähteen ympärillä lekotellen, vuorojärjestyksen mukaan seuraa pesu, vanttera painijan oloinen mies aloittaa omassa loosissaan riuskaotteisen pesun, kaikki tapahtuu lattiatasolla kaakeleiden kauniisti kirjomalla ja höyryn lämmittämällä lattialla, pesun jälkeen vielä käynti höyrysaunassa ja sitten jääkylmään altaaseen. Seuraavana on vuorossa hieronta. Se tapahtuu veden solistessa ja iloisten kulkijoiden katseiden alla. Hieronnan jälkeen seuraa vielä huuhtelu ja siirtyminen moniin pyyhkeisiin käärittynä valtaisaan keskusaulaan. Aloitetaan rentouttava teehetki. Tervehditään tuttavia ja kiitellään kylvyn ihanuudesta. Nyt en voi sinne mennä!

Siinä se on, Damaskoksen Suoran kadun maaginen kylpylä, tai kylpylän ovi, jonka takaa ihmeet ja nautinnot paljastuvat. Miksi en voi mennä sinne?

Riivattu Bagdad ja Tigrisin rantapuisto

Bagdadin iltaelämä keskittyi Tigrisin rantapuistoihin. Irakilaiset olivat loistavia tyyppejä, maa oli ilmeinen kulttuurin kehto. Irakilaisilta puuttui monille muille arabikansoille ominainen alemmuuden tunne, se joka on öljytulojen myötä ”aateloinut” heidät ja tehnyt heidät arroganteiksi, omaan itseensä vetäytyviksi. Irakilaisten roteva olemus ja leveät kasvot, heidän rohkeutensa ja itsevarmuutensa, kaikki se tuntui niin erilaiselta kuin mihin oli tottunut monien muiden kanssa. Tästä oli mahdollista nauttia Tigris-virran rantojen lehtevissä ravintoloissa.  Ruoka oli aidosti Kaksoisvirran maan perinnettä. Ruokajuomana nautittiin useimmiten hyvää paikallista olutta. Rakkaat ystäväni, missä olette? Nyt en voi sinne tulla!

Tuossa internetistä löytyneessä Karadat Maryamin kuvassa ei näy ihmisiä. Kuva on otettu Tigrisin rannalta, aikanaan tutuksi käyneeltä ravintola-alueelta. Nuo tutut ovat kadonneet.  En voi mennä sinne!

 Riivattu Kairo Nile Hiltonin takamailla

Suomalainen seurue on koolla Nile Hiltonissa. Kansainvälisen tiefederaation eli IRF:n kokous on alkanut. Nyt pohditaan iltaohjelmaa. Joku ehdottaa tiivistä pysymistä hotellin yökerhon turvallisissa maisemissa, joku ajattelee pyramidien äärellä olevaa napatanssitelttaa. Minä ehdotan kävelyä vanhan kaupungin tunnelmallisilla kaduilla. Väitän, että siellä voisi törmätä paikalliseen kulttuuriin. Keskustelijat pitävät tuota liian riskialttiina. Tarinat noilta kujilta pelottivat.  Vain yksi isosta seurueesta halusi lähteä kanssani. Hän oli Väinö Suonio, TVH:n ylijohtaja. Lähdimme marssimaan ohittaen Eiffelin kuuluisan sillan - varmaan hänkin oli aikanaan tutustunut viereisiin kortteleihin. Etenimme kapeille kujille. Talot ja tunnelma olivat kiehtovia. Pysähdyimme teelle ja vesipiipulle. Seuralaiseni luuli kysymyksessä olevan huumeiden poltto. Ei, se oli puhdasta omenatupakkaa. Jatkoimme matkaa ja törmäämme voimakkaaseen musiikkiin ja kapealla kadulla vellovaan ihmisjoukkoon. Kukkona tunkiona heiluu pistoolia heiluttava valkopaitainen nuori mies. Hei, mikä tuo on? Onko parasta ottaa jalat alle? Ei, ne ovat häät! Pistoolimies huitoo meitä luokseen, toivottaa tervetulleeksi – hääiloon parhaimmillaan. Meille tuodaan kiireesti jakkarat ja käteen isketään teekupit. Mutta, ei vierailua ilman vastapalvelusta. Meidän olisi laulettava! Jotain omaa ja kansallista! Tuosta tuntemattomasta maasta: Firlanda! Keskelle kapeata katua on pystytetty tornimainen esiintymislava. Lavaan on kiinnitetty suuri ämyri, josta tulviva arabimusiikki täyttää melun tunnusmerkit. Kyllä, tietysti, haluamme osallistua hääiloonne – laulamme. Minä olen ammuvainaan nuottinen. Väiski taas laulumiehiä. Pohjanmaan miehenä hän aloittaa ”Härmästä poijaat me kotoosin ollaan….” Minä auon suutani arabimusiikin joikkhaavassa nuotissa, Väiski sovittaa laulunsa säestyksen mukaiseksi. Suosio on taattu. Kädenpuristukset ovat lujia ja sydämellisiä. Nyt en voi sinne mennä!

Olen varma, että ohitimme Väinö Suonion kanssa juuri tuon sinisen talon Kairon vanhassa kaupungissa. Lähistöllä osallistuimme laulamalla hääjuhlaan yön pimeydessä. En voi mennä sinne!

Mistä tässä kaikessa on kysymys?

Maailma tuntuu olevan täynnä paikkoja, jonne en voi mennä. Paikkoja, jonne oli hyvä mennä, turvallista mennä, mielenkiintoista mennä.  Outoa, että nuo paikat ovat sellaisia, joihin on juuri viime aikoina viety demokratiaa. Aseilla, painostuksella, internetillä. Kansa on kaiketi sitä tahtonut ja tarvinnut? Kansa ei kuitenkaan ole ollut valmis. Valmiita ovat sen sijaan olleet samanlaiset valtaan pyrkijät kuin juuri sieltä karkotetut. Koska en ole löytänyt pitäviä ennusteita ryhdyin jälleen tutkiskelemaan tuota Aleksis Kiven ennustetta, tai oikeastaan sitä minkä Simeon näki saapasnahkatornista pirun kanssa maailmaa tarkastellessaan. Näinhän tuo Simeoni kertoi Juhanille ryyppyreissuaan ankarasti katuessaan:

Juhani: Voimiesi mukaan, veljeni, vaikkei niin kuin vaatisi aineen ankaruus.

Simeoni: Koettaa tahdon. – Niin kuuhun tultiin, ja vei minut saatana sen viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle, jossa seisoi torni vieläkin korkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. Ylös torniin me astuimme, hän edellä ja minä hänen jäljestään, ja kauanpa astelimme pitkin ympäri-wingertäviä rappuja. Lopulta seisoimme saapasnahka-tornin viimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta, näin suuria kaupungeita ja ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudesta allamme. Rohkeninpa nyhkäistä saatanaa kylkeen, kysyen häneltä: mitä on tuo, joka näkyy tuolla allamme sywyydestä? Tiuskaisten ja katsahtaen karmeasti

puoleeni wastasi hän: ”Sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta siellähän on maailma, josta läksimme. Katsele ja tutkistele.” Niin hän sanoi, ja minä nyt huoaten rupesin visusti katselemaan ja tutkistelemaan; ja näinpä kaiken maailman piirin, näin Enklannin waltakunnan, Turkinmaan, Pariisin kaupungin ja Amerikan waltakunnan, Sitten näin minä Isonturkin nousevan ja kauheasti häwittäwän kaikki; ja hänen jäljestään asteli se suuri sarvipää Mammona, ajellen ihmissukua maan äärestä maan ääreen kuin susi lammaslaumaa. Niin hän ajeli ja kaahasi, ja kuristi lopulta koko maailman ja

Amerikan waltakunnan.

Voisitteko ystävällisesti kertoa minulle jonain totuuden hetkenä mielipiteenne kahteen kysymykseen: Ovatko nuo paikat minulle ikuisesti suljettuja? Onko Kiven ennuste pätevä?

Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918. Siinä kerrotaan jostain todentuntuisesta. Kuva on Akseli Gallen-Kallelan kyseiseen teokseen ”somistama”.